Vihannin korttikööri

Vihannin hautausmaan laidassa on iso laakakivi. Kylän nuoriso oli joskus kiven luona viettänyt iltaa, ja pojat olivat aloittaneet korttipelin. Ilta oli jo pitkällä, ja pelissä iso rahasumma, kun äkisti hautausmaan hämärästä oli noussut suuri mies. 

– Ikävä on maan alla maata ja oottaa tuomiopäivää, mörisi verkkaisesti liikkuva vainaja toruen nuorisoporukkaa. 

Silloin oli korttisakki juossut paikalta niin lujaa kuin mahdollista. 

Interiör af en Torfkoja. WID BRAHESTAD Turpas-mökki |sisusta| RAAHEN LIKELTÄ. Piirtäjä: R. Åkerblom 1876, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. CCBY4.0

Vihantilaisten markkinamatka

Vihantilainen tarinoiden kerääjä ja kotiseutumies Matti Junttila on kirjoittanut talteen jutun pelottavasta markkinareissusta. Myllylän isäntä ja emäntä olivat tulossa Raahen markkinoilta hevoskärryillä. Matkan jo ollessa pitkällä iltamyöhällä metsän puolelle ilmestyi pitkään palttooseen pukeutunut mies, joka ei puhunut mitään, vaikka kulkijat yhdessä koettivat puhutella. Mies oli kärryjen kohdalla. Mykkä hahmo kulki vieressä, vaikka välillä ajettiin lujempaakin. Tumma hahmo ei vastannut mitään, vaikka hermostunut isäntä yritti laskea leikkiäkin välillä itseään ja emäntää rauhoitellen. 

Markkinamatkan edetessä alkoi jo hahmon hiljaisuus hirvittää, ja isäntä ajoi täyttä vauhtia emännän ulistessa peloissaan. Vasta Vihannin kirkon tornin jo näkyessä hahmo hävisi pimeyteen. 

– Se oli se Kuppilan tansseissa tapettu mies, emäntä uskalsi lopulta sanoa vakavana, kun markkinamatka päättyi kotipihaan. 

Aiemmin oli kyläläinen kuollut tanssipaikan kahakassa ja ilmestyi nyt markkinamatkalta palaavien elävien seuraan.

Kummittelua Raahen raatihuoneella

  • Komhittaväjellä on tänäpänä tanssit Raatihuoneella, sanoivat raahelaiset, kun paikkakunnan ruotsia puhuvat pitivät Raatihuoneella juhliaan.
Raahen raatihuone häämöttää vaaleana kuvan keskellä. Kuvan on ottanut valokuvaaja Hjalmar Sjöman talvella 1890 ehkäpä Porvari ja Kaupaakoulun katolta tai ikkunasta. Vasemmalla on olutpruukin rakennuksia ja kaukana häämöttää Raahen vanha kirkko, joka paloi vuonna 1908. Kuva on Museoviraston kokoelmasta. (CCBY4.0)

Monia juhlia nähneen kokoussalin kristallikruunujen prismat kilisevät hiljaa Raahen kaikkein juhlavimmassa tilassa. Punaisen salin seinältä katsovat poisnukkuneiden kaupunginjohtajien muotokuvat, ja talossa pitkään työskennelleet tuntevat paikan kummituksen tavat. 

Toimistohuoneiksi remontoiduissa tiloissa tehdään joskus töitä iltavuorossakin. Kovin mielellään eivät kaikki iltavuoroon tahdo jäädä, sillä talo ei nuku koskaan tyhjänäkään. Portaikossa on kuultu selvää silkkihameiden kahinaa. Arkisissa toimistohuoneissa voi kuulla, että yläkerran ovet aukeavat ja sulkeutuvat rauhallisesti. Rauhalliset askeleet kulkevat huoneen laidasta toiseen. Raatihuoneessa työskentelevät sanovat, että erikoiset äänet kuuluvat erityisesti aamuisin ja iltaisin. Äänet eivät ole vilkkaan Rantakadun melskettä tai kadunkulkijoiden aiheuttamia. 

– Juhlasalin pianon saattoi kuulla soivan aamuisin ja myöhään illalla, muistelee raatihuoneella pitkään työskennellyt rouva. – Musiikista huomasi heti, oliko kummitus hyvällä vai huonolla tuulella. Askelia ja huokauksia kuului ylä- ja alakerrasta varsinkin ennen 1960-luvulla tehtyä peruskorjausta. Joskus kuulosti, että kulkijoita tyhjissä huoneissa oli useita. Joskus soittaja saattoi keskeyttää musiikin äkisti ja kävellä edestakaisin portaikossa. 

Tullinhoitaja Brunowin kolkko ja keskeneräinen talo on seissyt paikallaan jo silloin, kun elettiin suuria nälkävuosia ja kaupungin päättäjien tuli keksiä keinoja, kuinka vaeltaville ja sairaille ihmisille saataisiin ruokaa. Raatihuoneen suuresta salista näkyy maa-alue, joka täytettiin 1800-luvulla risuilla ja oksilla hätäaputöinä, niin että köyhät ja vaivaiset saivat työtä vastaan ruokaa hengenpitimikseen. Lapsettoman Brunowin aikana taloon suunnitelluista 25 huoneesta valmistui vain kahdeksan. 

Ovatko kummittelevat askeleet tullinhoitaja Brunowin vaimon, joka asui suuressa talossa vailla omia lapsia? Vai onko suuren salin koristemaalauksia taiteillut Homppa-Pekka liikkeellä täälläkin? Käveleekö talossa öisin joku muotokuvien henkilöistä? Brunow itse muutti aikoinaan Haminaan yrittäen päästä suureellisesta rakennuksesta eroon.

Fakta: Raahen raatihuone

Raahen raatihuone on rakennettu 1830-luvulla alunperin tullinhoitaja Gustav Robert Brunowin komeaksi yksityistaloksi. Empirekartano on hirsirunkoinen, mutta rapattu kivitalon näköiseksi. Talo oli Brunowin aikaan pitkään keskeneräinen. Rakennuksen suuressa salissa järjestettiin juhlia jo rakennusaikana, vaikka siellä ei ollut vielä lattiaakaan. Brunowin kerrotaan koristuttaneen lattiattoman salin maapinnan sammalilla, oksilla ja kuusilla niin, että juhlavieraat saattoivat seurustella salin poikki menevillä poluilla ja lehtimajoissa. Alakerran sali ja huoneet valmistuivat hiljalleen, mutta yläkerta pysyi pitkään kylmillään. Lapsettomaksi jäänyt Brunowin perhe yritti myydä suurta taloa pitkän aikaa. Brunow muutti kaupungista pois. Vuonna 1862 talo ostettiin 2 500 ruplalla kaupungin virkamiesten käyttöön. Kristallikruunuin koristellussa juhlasalissa on järjestetty lukemattomia juhlia siitä lähtien. Kaupunginhallitus kokoontuu talon isossa juhlasalissa nykyisin säännöllisesti, ja talossa on useita toimistotiloja. Yläkerrassa on Raahen kaupunginjohtajan virkahuone. 

Raahen Rantakatu vuonna 1888. Raatihuoneen puisto on aidattu etteivät lehmät pääse sotkemaan puistoaluetta laitumelle mennessään. Kuva on Museoviraston kokoelmasta ja valokuvaaja Hjalmar Sjömanin ottama. CCBY4.0

Kutkuttavia Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinoita löytyy roppakaupalla Aki Pulkkasen suositusta Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta, jonka voi tilata helposti kotiin verkkokaupasta.

Hyvää juhannusta!

kuva Ruovedeltä: Tyyne Aho, Museoviraston kuvakokoelma, CCBY4.0

JUHANNUS

Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.

Eino Leino

Keskikesän juhla, mittumaari. Kesäyön valoa, niin että ei nukkumaan malta. Aurinkoisen nurkkauksen juhannusruusut saattavat tässä meren rannalla avautua jo nimensä mukaiseen aikaan, mutta useimmiten odotellaan vielä viikko tai parikin, heinäkuun puolelle.

Suviruusu ja Juhannusruusu sulassa sovussa.

Mikä on juhannusruusun historia? Eri lähteissä sanotaan, että juhannusruusu valloitti Suomen 1800-luvulla ja saapui mahdollisesti idästä. Yllättävän paljon on pimennossa juhannusruusujen historiassa. Ruusu tekee paljon juurivesoja, se on omajuurinen ja on talvenkestävä aina Lappia myöten, niin että sitä on ollut helppo levittää pihasta pihaan. Ruotsissa ruusua kutsutaan nimellä ´Finlands vita ros´ ja se ei ole mitenkään erityisen yleinen muualla Euroopassa, jossa ruusulajikkeiden monipuolisuus on aivan eri tasolla.

Juhannusmorsian.

Juhannusruusun sukulaisia näkyy paljon 1800-luvun kukkakuvissa. Herkän vaaleanpunaiset suviruusu, papulanruusu, juhannusmorsian jne…hehkuvat kesäyönä ja kestävät vuodesta toiseen.

Hannilan talon lehtimaja Raahen Saloisten kylässä, Samuli Paulaharju 1924, Museovirasto CCBY4.0
Juhannusruusu kukkii Paikkarin torpan pihalla. kuva: Bonin, Volker von, Museovirasto, CCBY4.0

Juhannusruusu kasvaa sitkeästi kesämökkien ja autiotalojen pihalla, kunhan on ensimmäiset kesät saanut jalansijaa. Talo ja ihmiset häviävät, mutta ruusu kukkii. Onhan nyt juhannus ja oli silloin kerran!

Heikun haamu

Umpinaisella sisäpihalla, osoitteessa Brahenkatu 2 on suolamakasiini ja ikivanha karsseri, vankityrmä. Rautaovellinen tila on palaneesta rakennuksesta säilynyt kolkko kellarikerros, jossa paatuneita pahantekijöitä on pidetty vangittuna jo ennen isovihan aikaa. Pihapiirissä kummitteleva hahmo on kuitenkin synkkää kivijalkatyrmää korkeammalla. Harmaa ukko kulkee vaalean, kartanomaisen rakennuksen toisessa kerroksessa, ja sanotaan, että hänet voi nähdä iltaisin ikkunassa. Kesäpukuun pukeutuneen miehen kalpeat kasvot häilyvät, ja silmät tähyävät pihalla kulkevia ihmisiä. Levottoman talon entisen omistajan, laivanvarustaja Henrik Soveliuksen eli Heikun haamu kävelee rakennuksen yläkerrassa ja portaikossa. 

Aino Jacklin-Pyhälä on kertonut, että eräs Lundvallin pariskunta vietti ensimmäisiä yhteisiä vuosiaan Heikun talossa. Pariskunta avioitui 1913. Nuori rouva heräsi joulukuun alkupuolen pimeydessä aamuyöllä. Vintille johtavat portaat alkoivat narista raskaiden askelten painosta. Hitaasti yläkerran ovi aukesi ja jäi avoimeksi. Mitään ei kuulunut sen jälkeen. 

Kun nuoripari kertoi tämän havaintonsa rouva Jacklinille, tämä haki esiin säästämänsä nipun surukortteja. Mustareunaisista korteista todettiin järkyttyneenä, että tuolloin outojen tapahtumien aikaan oli ollut talon entisen isännän, Heikun, kuolinpäivä, 13. joulukuuta. Raskaat askeleet olivat kuolinyön kaikuja.

Laivanvarustaja Fredrik Sovelius vanhemman (1778-1837) rakennuttama talo valmistui 1912. Hänen jälkeensä talon peri hänen poikansa, kauppaporvari Henrik Sovelius (Heikki Sovio). Talon osoite: Brahenkatu 2. August Maximilian Myhrbergiä esittävän veistoksen suunnitteli kuvanveistäjä Evert Porila, se pystytettiin 1931. Museoviraston kuvakokoelmat, CCBY4.0

Ovenkahva

Heikun talossa työskenteli Raahen kulttuuritoimen väkeä 1990-luvulla. Eräs nainen oli iltatöissä, ja hiljaisen talon tunnelma oli painostanut tavanomaista oudommin koko päivän. Äkisti täyspuinen toimisto-ovi paukahti kiinni, niin että töissään ollut nainen hätääntyi. 

Toisena hiljaisena iltana oven kahva liikkui monta kertaa kuin joku olisi pyrkimässä sisään, mutta ketään ei näkynyt. Pimeästä, tyhjästä yläkerroksesta kuuluu laahaavia ääniä. Portaikossa kuuluneet askeleet ja sijoitustaan odottavien taulujen kaatuilun on arveltu olevan merkkejä levottoman Heikun haamusta. 

Raahen matkailuoppaiden mukana pääsee syysiltaisin mielenkiintoiselle kummituskierrokselle Wanhaan Raaheen.

Mitä vanhana erakoituneen Henrikin haamu kaipaa? Pasianssin ja fortepianon ääressä viihtynyt Henrik kolistelee portaissa ja kulkee huoneissa. Nuorena Heikun kerrotaan olleen seurallisempi, ja joskus hän on soittanut iloisia valsseja tanssivien nuorten riemuksi. Kovin hyvänä pelimannina häntä ei pidetty, sillä hän saattoi jättää syyttä suotta soiton kesken. 

Heikku-patruunan ura laivan kapteenina päättyi erikoisella tavalla. Sovion komppanian laivalla purjehtiessaan Heikku soitti fortepianoa kajuutassaan. Oli tapana, että kapteenin on oltava yläkannella eli täkillä laivaa käännettäessä. Kun oltiin menossa lähellä Tanskan rannikkoa, niin kokkipoika ryntäsi sisään keskeyttäen soiton.

– Tulisko kapteeni heti ventaamaan, ku siellä on pränninkejä förin eesä? kokkipoika hätäili.

– Varo sinä vain, ettei plättys pala, minä pellaan vain tämän valssin loppuun, Heikku vastasi hätäilemättä. 

Laiva rysähti karille ja jäi hylyksi. Kun Heikku selvitti asiaa vanhemmalle, vihastuneelle veljelleen ja pyysi uutta laivaa komentoonsa, kuultiin vain Matti-veljen karjunta: 

– Mee saatana ja ota lato Märjännyksestä ja seelaa sillä!

Raahen Rantakatua ja Heikun talo 1890-luvulla. G.Feiringin ottama kuva on Museoviraston kokoelmissa. CCBY 4.0

Fakta: Henrik Sovelius

Henrik Sovelius (1817-1904) oli pienikokoinen, suuremmassa joukossa ihmisarka ja aikalaisten kuvausten mukaan “mamsellimainen”. Vanhemmalla iällä hänellä oli huonosti istuvat tekohampaat, jotka ukko saattoi ottaa keskellä katuakin pois suustaan ja asetella ne takaisin. Innokkaana pasianssin pelaajana hän saattoi ratkaista elämänsä pulmia korteista katsoen.

– Vänta lite så skall jag kasta, saattoi hän tokaista pilke silmäkulmassaan korttipakka kädessään, kun joku kysyi ratkaisua pulmaan. 

Kaupungilla pidettiin pasianssiennustuksiin uskomista pahana. 

Raahen Brahenkadun valkoinen kaupunkitalo oli Henrik Soveliuksen koti, ja korkean porttikongin viereisessä huoneessa oli hänen konttorinsa. Huoneiden kerrotaan olleen tuolloin kolkkoja ja koristeettomia. Säästäväisenä miehenä Henrik kielsi kukkien tuomisen haudalleenkin. Hän kehotti ankarasti merimiesten vaimoja olemaan tuhlaamatta laivalla olevien miestensä palkkarahoja, joita naiset saivat noutaa laivanvarustajalta ennakkoon miesten ollessa merillä vuosia.

Säästäväisellä Henrikillä riitti rikkaan suvun rahoja. Kerran mies voitti komean meritaistelua kuvaavan öljymaalauksen Tukholman arpajaisissa. Ruotsin kuningas Oscar II olisi halunnut lunastaa maalauksen itselleen suurella summalla muiden merimaalaustensa joukkoon. – Minä en tarvitse rahaa, mutta Raahe tarvitsee taulun, kerrotaan Henrikin sanoneen kuninkaalle.

Raahen Brahenkatu sumuisena talvi-iltana.

Sisarenpoika sai Heikulta perinnöksi komean kultakellon, mutta kun tämä ei antanut sille lahjoittajan mielestä tarpeeksi arvoa, niin ukko nappasi sen takaisin itselleen ja antoikin tilalle laivan kronometrin. Henrik Sovelius säätiöi rahansa suvun käyttöön ja lahjoitti runsaasti hyväntekeväisyyteen vanhainkodille, lastenkotiin ja Raahen rautatieyhteyden rakentamiseen. Vastoin Heikun ohjeita osa rahoista sijoitettiin Venäjän valtion obligaatioihin, jotka menettivät arvonsa vallankumouksen aikana. Arvopaperit myytiin huonoina vuosina. 

Onko huvennut omaisuus saanut Heikun kummittelemaan entisessä kodissaan, vai mikä painaa rikkaana poikamiehenä eläneen haamun mieltä Brahenkadun komeassa talossa?

Pohjois-Pohjanmaan mielenkiintoista kulttuurihistoriaa ja hiuksia nostattavia kummitusjuttuja löytyy roppakaupalla Aki Pulkkasen Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta.

Louekarin luistelijat

Vapaalla merenjäällä luistelutilaa riittää silmänkantamattomiin, kun sattuu sopiva jää ja kirpeä pakkanen. Sunnuntaita vasten yöllä oli satanut vettä ja kiiltävä jäänpinta oli jäätynyt täydelliseksi luistinradaksi. Halmetsalon Juho lähti kokeilemaan Raahen hevossillan nokasta jään kestävyyttä. Vaikka oli kirkonmenojen aika, niin mukana oli joukko poikia ja aikamiehiäkin, Ahlqvistin renkejä. Porukka luisteli nauraen Iiläiseen ja Louekarin lähistölle. Louekarilla pysähdyttiin ja katseltiin Tauvon takaselkää. Ihan niin kauas ei uskallettaisi lähteä. 

Luistelijoita 1920-luvulta. SLS 1555 Veterinär Bernhard Åströms glasplåtsamling, CCBY4.0

Kun joukolla tähyiltiin merelle päin, niin Preiskarista lähti kävelemään ahdistavan oloinen pitkä musta hahmo ja katosi sitten. Koko luistelijaporukka lähti sanaakaan sanomatta vähän peloissaan kaupunkia kohti. Vapauden tunne ja luistelun riehakkuus olivat yllättäen kadonneet. Jää oli sileää kuin peili, ja sen kestävyys alkoi arveluttaa. Kaupungissa soi kirkonkello jumalanpalvelukseen.

 Kultaseppä Hårdhin oppipoika luisteli kaukana edellä ja rantoja tuntematta luisteli vauhdilla sulaan veneväylän kohdalla ja hukkui jäiseen veteen. Sanottiin vielä pitkään jälkeenpäin, että se Preiskarin edustan musta mies oli enne. Hyytävä hahmo oli tullut poikaa noutamaan.

Luistimet Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista. kuva Esko Toivari, CCBY4.0

Tarina kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta.

Piru tantulin opettajana

– Pannaan purpuri ylös ja liika väki ulos! Raahen olutpruukin salongissa huudettiin kun tanssit saatiin oikein kunnolla käyntiin. 

Raahen entinen merimiesten tanssitupa, olutpruuki on sijainnut nykyisen Raahen lukion vierustalla. Kuvan on ottanut Samuli Paulaharju vuonna 1923. Museovirasto CCBY4.0

Merimiesten tulotanssit olivat pikku kaupungin suuri tapaus. Iso-Kraaselin saaren merimerkki, pooki, oli liputtanut eli flakannut merkiksi, ja kotikaupungin oma laiva saapui satamaan. Kun salongissa piti iltayöstä tanssit lopettaa, saattoi nuoriso mennä varvin pantturilavallekin remuamaan. Meri kantoi tanssijoiden äänet kaupunkiin asti. Joskus päästiin laivan täkillekin tanssimaan. Kerran pappilan piikatyttö tippui monta metriä laivan pimeään ruumaan ja loukkasi kätensä. 

– Jumala rankaisee, tiesivät sanoa vanhat ihmiset. 

Purjelaivoja lastataan Maivaperän satamassa. Kuva Samuli Paulaharju 1924, Museovirasto CCBY4.0

Monenlaisia tansseja tanssittiin, tantuliakin. 

Kerrotaan, että ilta-aikaan tansseista palaavan joukon kyytiin pyrki mukaan nuori ja komea herrasmies. Taakse suittu tukka kiilsi mustana, ja komeissa silmissä viipyili syvälle porautuva katse. Mies hyppäsi kolistellen elokuun hämärässä kyytiin, ja matkaa tehtiin pois kaupungista railakkaassa seurassa.

– No, mihinkäs asti herra matkustaa? kysyi ohjaksissa ollut renkipoika harvasanaiselta kulkijalta. 

– Tuonne menen Saloisten kylälle opettamaan nuorille tantulia, sanoi herrasmies ja viittasi pysäyttämään lähimmän talon kohdalla. 

Jalat kopsuivat hiekkatiehen, ja kun tarkemmin katsottiin perään, niin toinen jalka oli hevosen jalka. 

Se olikin piru, joka meni opettamaan saloistelaisille tantulia.

Saloisten kirkko ja kellotapuli kuvattuna 1870-luvulla. Museovirasto CCBY4.0

Kansantarina on kirjasta Gunilla ja kummat kertmukset, johon koottuna Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinoita eri aikakausilta.

Maatiaisamaryllis

Oranssin sävyjä helmikuun pakkaspäivänä.

Joulun jälkeen viherhuoneen viileydessä alkoi näkyä kummia. Pienen maatiaisamaryllisruukun (Hippeastrum rutilium) keskeltä pilkotti kukannuppu, joka venyi tammikuun kalvakassa valossa melkoisen korkeaksi. Helmikuun pakkasten keskelle lehahti oranssipunainen kukkapari.

Maatiaisamaryllis on perinteinen ruukkukasvi, joka ei vaadi varsinaista lepoaikaa ollenkaan joulunajalta tuttujen jalostettujen ja usein kertakäyttöisten amaryllisten tapaan. Kukat ovat ihan mukavan kokoiset, vaikka häviävät joulunpyhien jättiläisille. Siinä varmaankin syy, miksi kasvia ei ole ainakaan minulle tullut koskaan vastaan kukkakaupassa. Perinnekasveista ja kasvitarinoista kiinnostuneena sain kasvinalun rouvalta, jonka suvussa kasvi on ollut tiettävästi jo 1800-luvulla! Juuri tätä sävyä ei useimmiten kukkakaupoissa näy, mutta vähään tyytyväisenä huonekasveja näkyy silloin tällöin ikkunalaudoilla ja vanhimmat voivat olla vuosikymmenten ikäisiä. Maatiaisamarylliksiä eli ”liljoja”, pikkuritarinkukkaa tai talonpoikaisliljaa on viljelty jo 1760-luvulta lähtien. Kasvi on alunperin kotoisin Brasiliasta.Suomessa sitä on ollut tiettävästi erilaisina lajikkeina ainakin 1830-luvulta.

Minulla maatiaisamaryllis alkoi välittömästi tehdä sivusipuleita ja luulin, että kukintaa saa odottaa vuosia. Kasvi ei tykkää suorasta paahteesta ja ilmeisesti viherhuoneen viileys on tuntunut mukavalta. Kasvikirjat väittävät sen pitävän pienestä ruukusta, jossa multa saa aina välillä kuivahtaa. Ruukku saa kasvaa sipuleita ihan täyteen, jolloin kukkiakin voi tulla kolmesti vuodessa ja runsaasti. Minä haluan kuitenkin saada uusia alkuja ikkunalaudoille ja mullanvaihto taitaakin olla kukinnan jälkeen edessä. Muistettava on, että sipulia ei saa laittaa syvälle multaan, jotta eivät mätäne jos on niin huoleton kastelija kuin minä.

Tällä kertaa siis kaksi kukkaa, jotka olivat ”selät vastakkain”, kuten kuuluukin. Mitähän ruotsinkielisten seutujen nimitys ´Adam och Eva´ tai ´gubben och gumman´ oikein meinaa, kun pariskunta mököttää toisista poispäin? Ja mitä se kertoo kasviharrastajien parisuhteista? 🙂 Eipä mökötetä, kun päivä pitenee ja kevät tulee!

Aasinsilta amarylliksestä Aatamiin. Yllä olevassa kuvassa on uskomattomin kuvaus ensimmäisestä luomakunnan kruunusta ja kylkiluustaan komean oranssein vaatetuksin. Raahen museon kirkkosalin veistoksen ihmiset ovat huomanneet olevansa alasti syntiinlankeemuksen jälkeen. Mikael Baltin veistoksiin kannattaa käydä tutustumassa vaikka kivalla virtuaalivierailulla Raahen museossa.

Lumikuningatar

Ulkona kimaltavat tammikuun hanget ja sormissa nipistelee pakkanen, mutta viherhuoneen viileydessä avautuivat valkoiset kukat, joita olen odottanut hartaasti. Lumikuningatar-orkidea (Coelogyne cristata) yllätti kukinnallaan!

Viherhuoneen viileydestä normaalisti nauttiva orkidea on nostettu ihailtavaksi olohuoneen piirongin päälle.

Lumikuningatar on ehkä ensimmäinen suuri orkidea, jota kasvatettiin suomalaiskodeissa 1800-luvulla. Kasvi oli paikoin jo melkoisen yleinen ainakin säätyläisten viileissä saleissa, joissa palmut, huonekuuset ja muut välimeren kasvit nauttivat talviajasta. Lumikuningatar on tosin isoista salin komistuksista poiketen toista maata, Himalajan rinteiden kasvatti. Sen sopiva talvilämpötila on 10-15 astetta, mutta kasvi kestää paljon viileämmässäkin, kuivana jopa pientä pakkasta. Kylmä- ja kuivakausi virittää kukinnan.

Muistan mummuni puhuneen sukumme piikatytöstä, joka raahelaisperheen huushollissa kallaaseja järjestäessään sai poltella viileänä pidetyssä salissa sikaria, jotta holotna ja asumattoman huoneen tuntu saatiin ennen juhlia huoneesta hävitettyä. Samainen piikatyttö tosin sai hiljaisuudessa hoidettuna Fellmannin puistikkokadulta oman asunnon itselle ja isättömänä syntyneelle lapselleen, joten kuumatkin paikat on joskus herrasväen perheessä palvellessa sukutarinan mukaan olleet.

Viileitä olosuhteita on melko vaikeaa järjestää nykyasunnoissa, mutta entisajan lämmittämättöminä pidettyjen salien ikkunoilla oli viherkasveilla hyvä olla, vaikka talven pimeys verotti monen muistelon mukaan silloinkin viherpeukaloiden kokoelmia. Nyt apuun ovat ehättäneet hyvät led-lamput.

Raahelaisen laivanvarustaja Soveliuksen suuri sali kansantieteilijä Samuli Paulaharjun kuvaamana vuonna 1923. Museoviraston kuvakokoelma. CCBY4.0

Minun Lumikuningatar-orkidea saapui aikoinaan briteistä postimatkastaan nuutuneena ja se on viettänyt pohjoisen elämänsä viherhuoneessa kirkkaan kasvivalon loisteessa. Syksyn päivät kasvi sai olla sumutuksen varassa kuivahtaen, kuten kaverinsa joulukaktus. Viileys ja kuivuus sai kuin saikin sen aloittamaan kukkavanan kasvatuksen ja lisäsin kosteytta hieman. Kukinnan jälkeen se saa jälleen kuivahtaa ja kesällä siirtyä lannoitukseen ja reippaaseen sadevesikasteluun.

Lumihangenvalkoiset kukat ovat eksoottiset ja kestävät viileässä viherhuoneessa kauan.

Voisiko lumikuningatar -nimen taustalla olla valkoisen värin lisäksi myös hyväksi havaittu hoitotapa? Viileään aikaan lumikuningatar tykkää kuulemma jopa lumesta ruukussaan! Joissakin englanninkielisissä hoito-ohjeissa kehoitetaan tuulettamaan kasvin lehtiä ja huonetilaa Himalajan tuulia simuloiden. Joka tapauksessa kohtalaisen kestävä kasvi selviää pyöreiden vesivarastojensa, bulbien turvin kuivuudesta pitkän aikaa pelkällä suihkupullosumutuksella ja jos vihreät bulbit alkavat rypistyä, voi kastelua ja sumutusta lisätä.

Hvitträskin kukkahuone ALfred Nybom,Museoviraston kuvakokoelma. CCBY4.0

Kasvitarinat kiehtovat. Kukkien kulkureitit ja kansainvälinen kulttuurihistoria on mielenkiintoista. Miten herkkä kasvi on 1820-luvulla tapahtuneen ”löytymisensä” jälkeen levinnyt myös suomalaisiin koteihin? Erityistä lumikuningattaressa on varmasti erikoinen kukinta-aika tammi-helmikuu, jolloin kukkia ei normaalisti huonekasveissa vielä juurikaan näy.

Helsingin Talvipuutarhan lumikuningatarseinämä on näkemisen arvoinen helmikuussa. Viime vuonna piipahdin paikalla ja kukinta oli juuri alkamassa, vaikkakin vaatimattomammin kuin monena muuna vuonna. Lumikuningatar on kranttu jakamisen suhteen ja keskeyttää kukkimisen häirittynä. Kasvustoja on kuitenkin aikaajoin jaettava ja uusittava.

Talvipuutarhan lumikuningatarseinämä
Venäläisten pommien tuhoja Kallion kaupunginosassa. Kustaankatu 3 palaa. SA-kuva-arkisto

Useissa eri lähetissä kerrotaan, että 1970-luvulla helsinkiläisrouva lahjoitti Helsingin Talvipuutarhalle vanhan lumikuningattarensa, johon liittyi mielenkiintoinen sukutarina. Paetessaan talvisodan pommituksia maaseudulle, oli rouva laittanut oman lumikuningattaren kotinsa turvaan uuniin (joidenkin lähteiden mukaan uunin taakse). Perheen palattua kevättalvella kotiin viikkojen jälkeen, olivat talon kaikki ikkunat rikki, mutta hämmästyksekseen rouva löysi lumikuningattaren kukkimassa hävityksen keskellä!

Vuosikymmeniä myöhemmin rouva lahjoitti kukkansa Talvipuutarhalle, jossa sitä on jaettu useaksi yksilöksi. Kylmänkestävä ja varsimukuloidensa eli pseudobulbiensa avulla kastelemattakin selviävä kasvi on sitkeä kaunotar. Mitä muita kasvitarinoita Suomesta löytyykään?

Helsinkiläiset jonottavat Rautatieasemalla matkustaakseen pommituksilta turvaan maaseudulle 1939. Museoviraston kuvakokoelma,CCBY4.0

Eri lähteiden mukaan orkidea tuoksuu yöaikaan, mutta viileässä viherhuoneessa en ole vielä yön pölyttäjiä houkuttelevaa tuoksua tavoittanut omasta kasvistani. Kukinnan jälkeen kasvi saa hengähtää kuivempana ja kesän tullen se saa totutella Pohjois-Pohjanmaan merelliseen ulkoilmaan ja puolivarjoiseen paikkaan Pohjantähtiruusun alla, jossa luvassa on runsaasti lannoitusta ja simuloitua ”monsuunisadetta”. Lumikuningatar on monien orkideojen tapaan epifyytti eli kasvaa sammalissa puiden rungoilla, joten nykyisestä ruukustaan kasvi saa siirtyä laakeampaan astiaan sammalensekaiseen orkideamultaan, jos hennon häiritä. Kesällä kasvi saa viettää kesälomaa bulbeineen pitkälle syksyyn ja valmistautua jälleen seuraavan talven ihmeeseen, valkoiseen kevättalven kukintaan.

Kuusenkynttilät

Jo lokakuun teurastusaikana oli kastettu joulukynttilät, joku kaksihaarainen ja kolmihaarainenkin joukkoon, ja lapsetkin olivat saaneet lopputaleista pistellä pienet ”kurrinsa”, joita sitten voivat näperrellä joulukuuseen, kertoo kansatieteilijä Samuli Paulaharju entisajan kuusenkynttilöistä.

Kynttilöitä sytytetään sotajouluna. SA-kuva

Kotitekoisista talikynttilöistä siirryttiin 1800-luvulla steariinikynttilöihin, kun ranskalainen Michel Chevreul patentoi 1825 steariinin erottelumenetelmän. Kynttilöitä saatiin aluksi Pohjois-Pohjanmaalle mm. Pietarista. Joulukuusen yleistyessä kynttilöitä kiinnitettiin monenlaisin pidikkein aina villalangasta 1870-luvulla yleistyneisiin metallipidikkeisiin. Eläinlääkäri Swanljungin raahelaisessa syntymäkodissa oli 1870-luvulla erityinen jouluristi: 

Joulukynttilöitä varten sidottiin kuusen runkoon ristikkäin vähän matkan päähän toisistaan puupinnoja, joiden päihin näverillä kaivettuihin reikiin kiinnitettiin kynttilät. Pinnat olivat latvapuolella lyhyempiä ja alapuolella pitempiä, niin että pinnojen päissä olevat kynttilät tulivat oksien päiden kohdalle. Vihreiksi maalattujen pinnojen muodostamaa ristikkoa nimitettiin jouluristiksi. Joulukuusen koristamisen toimitti perheen äiti apunaan vanhempia poikia. Valkeat joulukuusen kynttilät olivat pienempiä kuin nykyään ja venäläistä alkuperää. 

Mutta miten kynttilät sai sytytettyä kuusen ylimmiltä oksilta? Ulkomaan tuliaisina tai siirtomaatavarakaupoista muutamiin koteihin ostettiin myös kuusenkynttilöiden sytyttämiseen tarkoitettu jatkovarsi, johon saattoi lisätä paperimassasta valmistettuja kapuloita yhä ylemmille oksille sytytyskynttilällä kurottaen. Saman sytytyslaitteen ontot jatkokappaleet toimivat eräänlaisena puhallusputkena, jolla korkealla kuusessa palavat kynttilät sai sammutettua vaivatta. 

Kiehtovista joulun perinteistä voi lukea lisää kauniisti kuvitetusta ja palkitusta joulukirjata Pohjolan joulu – perinteitä kekristä nuuttiin.

Annanpäivä

“Täällä on tapana poikanulikoilla ja tyttöhulikoilla jonain yleisimpinä nimipäivinä rämmyyttää paistinpannuilla ym. ikäänkuin rumpata, muka herättääkseen nimellisiä. Niin Annanpäivänäkin 9.12. oli taas aika rämpytys”. posteljooni Johan Westerback, Oulun lehti 17.12.1884

Annanpäivää pitivät toiset vuoden pisimpänä yönä ja sanoivat, että Annan silmä on pitkäuninen ja Kyll on yötä yökötellä annanpäivän aikana. Ennen 1600-luvun lopun kalenteriuudistusta päivä olikin lähempänä talvipäivänseisausta. Raahessa oli tapana kiertää aamuvarhaisella kattiloita kalisuttaen kulkueena Annojen ikkunan alla herättelemässä nimipäiväsankareita.

Saloisten kirkon keskiaikainen alttarikaappi. Taustapaneelisssa on kuvattu myös Neitsyt Marian äiti Pyhä Anna. Vanha Saloisten kirkko paloi loppiaisena 1930. Lyypekissä 1430-luvulla valmistetut, korvaamattoman arvokkaat Neitsyt Marian ja Pyhän Olavin alttarikaapit säästyivät palolta, sillä ne olivat tuolloin Helsingissä kirkkonäyttelyssä.

Katolisen ajan alttarikaapit oli koristeltu ulkoa ja sisältä. Juhlapäivinä kaapit avattiin. Saloisten kirkon alttarikaapin veistoksena esitetyllä Marialla on päässään kruunu ja vaatteissa on kalliita väriaineita, kultaa ja sinistä. Vastasyntynyt Jeesus-lapsi on alasti äitinsä sylissä. 

Veistosten lisäksi katolisella ajalla kirkkoihin hankittiin pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä, joiden luona käytiin anomassa, kiittämässä ja uhraamassa. Ortodoksisissa Lintulan ja Valamon luostareissa on jäljellä yli 200 reliikkiä ikoneissa ja reliikkilippaissa aina Neitsyt Marian viitan palasesta Jeesuksen syntymäluolasta irrotettuihin kivensiruihin asti. Valamossa on myös Pyhän Annan pyhäinjäännös vanhassa reliikkilippaassa. 

Pyhän Annan lisäksi Saloisten kirkon veistoskaapin maalauksissa on Suomen suojeluspyhimys piispa Henrik ja Ruotsin suojeluspyhimys Pyhä Erik ja Pyhä Birgitta. Kauniisti koristeltu ja suhteellisen hyvin säilynyt alttarikaappi on valmistettu Saksan Lyypekissä. Lutherin käynnistämä uskonpuhdistus ei tuhonnut pyhimysten kuvia täydellisesti eikä pyyhkinyt pyhää Annaa ihmisten mielistä. Raahessa kansanomainen Annanpäivän perinne on saanut riehakkaan muodon, joka ammentaa voimaa enemmän nimipäivästä kuin pyhästä Annasta. 

Olipa kerran vuuesa se Annanpäivän aamu.

Annanpäivänä russakatki rommiryypyn saavat. 

Annanpäivän rumpausta Raahessa

Rouva Kiljunenkin 17-vuotisena tyttönä ollessaan ”ulospuki” itsensä vanhaksi ”Kreeta-muoriksi”, pannen päähänsä ruskean bahytin, hartioilleen vanhan ”slafrokin”, silmilleen viheriän harson ja vielä ottaen käsiinsä tavattoman muhvin, suuren kuin kalanelikon. Åkerin Kalle, nuori merimies, taas kiskoi selkäänsä isänsä jauhoiset myllyturkit ja pani päähänsä lakkiresun esiintyen Kreeta-muorin ”Mylläri-Juusona”. Pariskunnan perään liittyi vielä puolitusinaa resuisia, marisevia perillisiä. Muutamat naiset pukeutuivat nuoriksi merimiehiksi, samoin pojat tytöiksi ja akoiksi. Tällaisia ”ulospuettuja”, kaikennäköisiä olioita, muutamat kuin Haaralasta karanneita hautausmaan haltioita, kertyi kadulle joskus satakuntakin, muisteltiin kansatieteilijä Paulaharjulle kaihoisasti 1800-luvun lopun rumpaamista ja erikoisesti metelöivää naamiaissakkia, joka kierteli aamuhämärässä herättämässä nimipäiväsankareita.

Wanha Raahe -kirjasta uusi painos - kuvien yksityiskohdat heräävät eloon |  Raahenseutu.fi

Karnevalistinen joukko kulki pikkukaupungin kapeita katuja metelöiden ja herättäen nimipäiväsankareiden lisäksi muutkin kaupungin asukkaat. Raahelainen konemestari J.V. Jokela (s.1878) kertoo: Jo aikaisin kello neljältä Annanpäivänaamuna kokoontui poikia ja aikamiehiä Katinhännästä, Nätterporista ja Uudenkaupungin nurkilta yhteen joukkoon “Annanpäivän rumpaukseen”. Joukon lisääntyessä yhtenään, niin että rumpauksen alkaessa oli jo poikia satamäärin koolla varustettuna kaikenlaisilla helistimillä ja rämistimillä. Oli siinä aisakelloja, kulkusia, prikoja, pääläreitä… Olipa vielä jollakin revolveriki, joka paukutteli. Ulospujetuitaki näkyi kulkevan kaduilla ja taloissa “kratuleeraamassa”. Näkyipä yksinäinen meripoikakin laulavan Annansa akkunan alla.

Wanha Raahe -kirjassa kuvataan onnittelumetelöintiä. Sitten koko remujoukko asteli jonkun Annan ikkunan alle ja pani soittonsa käymään, jokainen ottaen kojeestaansa niin suuren ja surkean äänen kuin siitä vain lähti. Jotkut vielä huusivat ja melusivat, minkä jaksoivat, joutuipa joukkoon kaupungin koiriakin vimmautuen omasta puolestaan metelöimään. 

Jokelan mukaan “kratuleerattavien” ikkunan alla huudettiin: “Oli kerran vuodessa se Annan päivän aamu, silloinpa ne russakatkin rommiryypyn saivat”, kerjäillen samalla jonkinlaista kestitystä, ehkä viinaryyppyäkin. Meteli oli Jokelan mukaan sellainen, että sivullisia saattoi pelottaa. Hän kertoo, miten eräs alavieskalainen isäntä oli ollut tulossa yöaikaan kaupunkiin hevosellaan ja jäi säikähtyneenä kaupungin portille, kun kuuli kaupungista hurjaa meteliä. Vasta kun sai tietää, että Annanpäivää siellä vain fiirataan lähti hänkin ajelemaan kaupunkiin. 

Raahen Pekkatorilla on joulutunnelmaa.

Olis sitä lystiä kerran vuuesa saanu olla

Samuli Paulaharjun kirjassa kuvataan, että Annanpäivän perinne katkesi 1800-luvulla, kun joulukuun metakkaan kyllästyneet kaupunkilaiset pastori Strömmerin johdolla kielsivät touhun. Osa nimipäiväsankareista, kuten Steniuksen Anna halusi aamulla nukkua rauhassa ja meni yöksi pappilaan. Sana tästä oli kuitenkin kiirinyt rumpaajien joukkoon ja kun remujoukko herätti Annaa pappilan ikkunan alla, pahastui pastori Stömmer ja kielsi lopulta koko rumpauksen. 

Tiettävästi Annan päivää on juhlittu satunnaisesti rumpaamalla Raahen opettajaseminaarin harjoituskoulussa 1950- ja 1960-luvulla opettaja Maija-Liisa Nissilän johdolla, mutta vuosittaiset rumpaajajoukot ilmestyivät Katinhännän kujille takaisin vasta, kun perinteen elvytti Annanpäivän toimikunta. Kotiseutuyhdistys Raahe-seura ry:n julkaisemassa joululehdessä 2004 päätoimittaja Pirkko Utriainen kehoittaa kaikki ottamaan perinteeseen osaa:

Muistuttaisin kaikkia lapsenmielisiä ikään, säätyyn tai sukupuoleen katsomatta Annanpäivästä joulukuussa. Tulkaapa joukolla trumpaamaan vanhaan kaupunkiin katinhäntäläiset hereille. Viime vuonna lähes 40 monenkirjavaa aamuvirkkua erilaisine soittopeleineen mekasti ihan vanhan ajan malliin. Olihan meillä hauskaa. Eikä kukaan herätetyistä heristänyt nyrkkiä, vaan ikkunaverhojen takaa näkyi vain hymyileviä, kylläkin unisia yllättyneen näköisiä kaupunkilaisia. Tämä vanha mukava tapa herätettiin henkiin pari vuotta sitten Annanpäivä-työryhmässä, jossa olen ollut mukana. Eiköhän sovita, että otetaan tänä vuonna uusiksi vielä suuremmalla joukolla?

Päivä on pesässään Annan päivän ja tuomaanpäivän välisen ajan, jos silloin aurinko vähänkin paistaa, tulee hyvä viljavuosi ja poutakesä. Vihanti

Lue lisää kiehtovista jouluperinteistä Aki Pulkkasen Pohjolan Joulu – perinteitä kekristä nuuttiin -kirjasta.