Nisupukki

Olokaa hyvä ja ottakaa, pankaa sekkaan ja topakkaa. 

Tyytyväisyys oli silloin suuri, jos sai jouluna ostetuksi Raahessa viiden pennin nisupukin. Kymmenen pennin pukkia ei uskaltanut ajatellakaan, muisteli vanhaemäntä Hilma Ojakangas nuoruusvuosiaan vuonna 1961 Raahen Seudussa.

Kuusijuhlan rusinasilmäinen nisupukki on painunut monien muistelijoiden mieliin sota-aikaa edeltävistä kuusijuhlista. Vuohipukin muotoon leivottu pulla on ollut yleinen joululeivonnainen Pohjois-Pohjanmaalla ja ruotsinkielisellä rannikolla. Esikristilliseltä ajalta periytyivä pukkihahmo, julbocken, esiintyy myös piparimuottien kuva-aiheissa yleisesti Suomessa ja Ruotsissa. Kaikki pullakäntyt eivät joulukahvitteluun kuitenkaan jouluaikaan kelvanneet.

Sauvulinskan leipomat tortut ja nisupukit olivat kans hyvin kysytyitä. Pukit olikin lihavia ja pystypäisiä, vaikka höystetyitä. Jos ei vain aikanaan varaansa pitänyt pukin ostossa, jäi iliman ja sai tyytyvä Jurveliinin nisupukkeihin, jotka oli alapäisiä ja laihoja – rusinasilmä parasta koko pukissa. Männistöiskän mainiot sitruurilimput kuuluivat kans jouluruokiin ja Olutpruukin hyvä sahti oli paikallaan joulupöyvässä, kirjoittaa Juho Jokela, Muistelmia poikavuosilta -tekstissään.  

Monet muistavat, että syksyisten puolukkaämpäreiden lisäksi kouluun piti viedä kuusijuhlan lähestyessä vehnäjauhoja nisupukkitarpeiksi. Kaikkien kansakoululasten kotona leivonnaisia ei ollut arkisin saatavilla ja pullakin oli harvinaista ja säästeltyä herkkua pula-aikaan tottuneiden kodeissa. Raahessa kerrotaan kuitenkin tarinaa ansalankoja asetelleesta miehestä, joka sai erikoisen saaliin joulukuun puolivälissä. Kansakoululaiset olivat laittaneet kuusijuhlassa saadun nisupukin tutun ukon kärpänansaan koulusta palatessaan. – Nisupukki kärpänansassa? oli ukko ihmetellyt outoa saalista, raapinut päätään ja nauranut oppilaiden joulukujeille. 

Joulutonttuja, Kansallismuseo, CCBY4.0

Joulun lähestyessä kodin leivinuuni lämmitettiin. Jokainen, joka suinkin kykeni, leipoi lämpimäisiä perheelle ja tuttaville jouluviemiseksi. Eikä joulupöydästä saaneet puuttua nisutkaan. Äiti paistoi tuvan suuressa uunissa nisupukit, ankkastukit, öörfiilat ja piparkakut. Me lapset saimme survoa tee- tai kahvikuppiin nisua ja se oli herkkua. Isot ihmiset kastelivat palasta kahvikupissa. Ruukattiin sanoakin: Olkaa hyvä ja kastakaa, muistelee Antti Poukkula 1900-luvun alun joulua. 

Kuusijuhlissa opeteltiin uusia tapoja. Joulunäytelmät- ja laulut pysyivät mielessä myös kotien jouluissa. Opittiin kirjoittamaan joulukortteja ja askarreltiin joulukoristeita. Kerttu Virtanen muistelee kuusijuhlia: Jokainen oli saanut laittaa kavereille joulukortteja. Ne eroteltiin kullekin omaksi nipuksi, ja sidottiin kiinni. Joulupukki jakoi ne juhlan lopuksi säkissään. Samassa säkissä oli myös paperipussit, joissa oli nisupukki, joka oli sarvipäinen eläimen tai myöhemmin tontunmuotoinen. Silmänä sillä oli rusina. Yläluokalla saatettiin saada jo omena ja karamellia. Joulujuhlaan tuli koko kylän väki usein hevosilla, ja koulu oli täynnä kyläläisiä. 

Joulu ja suomalaiset joulutavat kulkeutuivat siirtolaisten mukana Amerikkaan. Pohjois-Pohjanmaan Pattijoelta Amerikkaan lähteneen suvun Irja Wenström muistelee joulua 1930: Jouluaattoa juhlittiin aina Suomi-talolla. Valtava joulupuu seisoi keskellä tanssilattiaa. Se oli koristeltu värikkäillä palloilla, karamelleilla ja meidän lasten paperista tekemillä ketjuilla. Oksien alla oli tavallisesti paljon lahjoja. Joulupukilla oli tapana tulla noin kymmenen aikoihin illalla. Mukanaan hänellä oli lahjalaukku, jonka kantamisessa häntä avustivat osaston miehet. 

Minä tiesin, että joulupukki oli vain pikkulapsia varten. Olin päässyt tästä selville, sillä minähän olin jo 8-vuotias. Tunsin itseni aika lailla ylempiarvoiseksi tämän uuden tietoni ansiosta ja katselin huvittuneena, kun nuoremmat lapset olivat niin peloissaan joulupukin takia. Tiesin, että joulupukki oli Mr. Metsä. 

Lapsen joulukuusen ympärillä Oulun Ainolan lastentarhan joulujuhlassa 1932. Museovirasto CCBY4.0

Metsän perheessä oli yksi pikkutyttö, Miriam, joka oli tuolloin 6-vuotias. Hän oli ujo ja hiljainen lapsi. Satuin istumaan hänen vieressään urheiluvälinelaatikon päällä, kun joulupukki tuli kättelemään meidät jokaisen ennen kuin alkoi jakaa lahjojaan. Miriam ei tahtonut kätellä häntä. Hän näytti pelkäävän. Minun olisi tehnyt mieli sanoa: “Hänhän on isäsi. Tartu käteen”, mutta en viitsinyt. Lopulta sain hänet suostuteltua tekemään niin, ja hänen isänsä hymyili minulle kiitollisena. Kumpikaan meistä ei tuolloin tiennyt, että se olisi Miriamin viimeinen joulu. Hän sairastui aivokalvontulehdukseen ja kuoli seuraavana keväänä. 

Pohjolan joulu -kirjaan on koottu tarinoita ja tapoja jouluaikaan liittyen. Kirja on myynnissä mm. Raahen museon toimipisteissä ja HOLVI-verkkokaupassa. Verkkokaupasta voit tilata myös vanhan raahelaisen mallin mukaan käsityönä tehnyn pukkimuotoin itselle tai joululahjaksi.

Usko, toivo, rakkaus

Maailman vanhimpiin lukeutuvat julkiset jouluvalot löytyvät Pietarsaaresta. Kauppiaat ovat ripustaneet Isokadun ylle suurikokoiset paperilyhtykuviot jo 1850-luvulla. Erilaisia kynttiläkoristuksia on ehkä ollut jo vuosikymmen aiemmin. Paperisylintereiden sisällä tuikkivat alkujaan kynttilät ja monimetristen koristusten muotoina olivat alkujaan ankkuri ja kaksi ristiä. Myöhemmin mukaan on lisätty lähimmäisenrakkauden symbolina sydän, jonka rakentaminen kestäväksi on ristiä ja ankkuria vaikeampaa. 

Usko, toivo ja rakkaus on yleinen kuva-aihe 1800-luvun lopun romanttisissa korteissa, rintaneuloissa ja koristemaalauksissa. Kuvioyhdistelmiä tapaa merimiesten tatuoinneissa ja vanhoissa puuleikkauksissa. Suomenruotsalaisten vanhoissa onnittelutauluissa kuvio on yleinen ja symboleista muodostui 1900-luvun kuluessa Pietarsaaren kaupungin kotiseutuhenkeä kohottava tunnus. 

Usko, toivo ja rakkaus kuva-aiheena pääsiäiskortissa. Helsingin kaupunginmuseo, CCBY4.0

Jouluvalot siirtyivät kauppiailta Pietarsaaren kaupungin hoitoon 1906, ja seuraavana vuonna valot koitettiin korvata vain torille pystytetyllä joulukuusella, jossa loistivat sähkövalot. Kaupunkilaiset kaipasivat kuitenkin tutuksi tulleita kuvioita kadun ylle. Kaksi ristiä ja ankkuri palasivat Isokadun koristeiksi. Vuonna 1913 jouluvalot sähköistettiin ja muutaman vuoden jälkeen korvattiin toinen risteistä sydämenmuotoisella valokuviolla kaupunginmuseon kohdalla. Kirkolle päin mentäessä kadun yllä loistaa valaistu ankkuri toivon symbolina ja uskon symbolina risti. Kaupungin joulukuusi tuotiin torille seuraavan kerran vasta vuonna 1969. 

Lue lisää mielenkiintoisista jouluperinteistä palkitusta Pohjolan joulu -tietokirjasta.

Kielon ja hyasintin tuoksua

Suomalaisen joulun tärkein koristus on metsäkuusi, mutta myös kukat tuovat joulun kotiin. Aikoinaan kukkivien kasvien saaminen keskellä pimeintä talvea oli vaikeaa. Pirteissä kasvien pitämiseen ei juuri ollut mahdollisuutta, mutta varakkaammissa taloissa viileiden salien seinustoilla joulukaktukset ennättivät kukkaan jouluksi, kun huonekasvit alkoivat yleistyä 1800-luvulla. Joulukaktukset on tuotu Eurooppaan Brasiliasta ja ne yleistyivät Saksassa ja Iso-Britanniassa heti 1800-luvun alkupuoliskolla.

Tunnistamaton mies istuu kirjoituspöydän ääressä. Pöydällä on tasetteja ja hyasintti. Nurkassa on huonekuusi ja ikkunalla roikkuu amppelikasvina unelma. Pielisen museon kokoelmat CCBY4.0

Vanhimpana suomalaisena joulukukkana on kuitenkin pidetty hyasinttia, joka kukki helsinkiläisten ihmetykseksi kukkakaupan ikkunassa vuonna 1879. Hyasintteja oli kukitettu keväisin jo vuosia aiemmin. Raahelainen Ina Montin rakasti kukkia kesät talvet ja kasvatti säilyneiden kirjeiden perusteella hyasintteja jo ainakin vuosina 1870-72. Montinin talon pihalla on iso puutarha kukkineen ja lehtimajoineen. Jo lapsena Inaa viehätti sen suunnittelu ja hoito. Talvella hän kohdisti hellyytensä ruukkukasveihin. Alman tehtävänä on olla Inan asiamiehenä Helsingissä. Jo maaliskuussa saa hän lähettää siemenet kesää varten ja lokakuussa hyasintin sipulit, kerrotaan Risto Enarvin kokoamassa sukuhistoriikissa. 

Sipuleita alkoi olla tarjolla myös yksityiskoteihin ja myynnissä oli erityisiä sipulilaseja, joiden käytöstä valistettiin vuonna 1929 Viikko-Sanomissa tähän tapaan: Joulukukkasien aika. Oletteko ajatellut, että nyt alkaa olla vähitellen aika istuttaa sipulikasvit multaan, että ne joutuisivat kukkansa avaamaan jouluksi. Hyasintti on yksi kauneimpia sipulikasveja. Se on merkillinen siitä, että sitä voi kasvattaa myöskin n.s. hyasinttilaseissa. On muistettava, että lasissa on pidettävä puhdasta, kirkasta vettä. Hyasintti kasvattaa juuret veteen ja pärjää sipuliinsa keräämän varaston turvin joulun yli.

Raahen museon Laivapatruunin kodin jouluun kuuluu upea 1800-luvun tyyliin koristeltu joulukuusi.

Silkkiset ja paperiset koristekukat olivat suosittuja joulukuusen koristeita 1800-luvun lopulla. Talvikukkien taustalla oli vanhoja uskomuksia joulun ihmeestä. Jo keskiaikaisissa legendoissa puhuttiin jouluyönä kukkimaan puhjenneista ruusuista ja hedelmäpuista. Ikivanha jouluvirsi 23 On ruusu Iisain vuoren kertoo ihmeellisestä, talvella kukkaan puhkeavasta ruususta, joka symboloi Jeesus-lasta. Myös joulukuusi puhkesi kukkimaan paperikukin, joiden ohjeita oli kotimaisissa ja ulkomaisissa lehdissä. Varoja kun ei ollut kiiltävien kuultopallojen ostoon korvattiin ne paperikoruilla. Ostettiin joitakin arkkeja punaista silkkipaperia, josta laitettiin ruusuja, ja eri värisestä kiiltävästä paperista pitkä ketjuja renkaista, jotka oli liimattu yhteen, kirjoittaa Alina Tamelander raahelaisten paperikukista. Ruusut olivat 1800-luvulla arvostetuimpia kukkia, mutta värillisistä papereista taiteiltiin myös ruusunnuppuja, neilikoita, talviastereita, liljoja, unikoita ja krysanteemeja. 

Vuoden sisällissodan 1918 vangittuja rautatieläisiä Helsingin kaupunginmuseon kokoelmien kuvassa. Kaltereiden vieressä kukkii yllättäen hyasintteja. CCBY4.0

Talvisin varakkaat saattoivat ostaa kasvihuoneista ruukkusyreenejä ja jouluruusuja, jotka lämpimään tuotuina alkoivat kukkia. Hyasinttien, tasettien eli pienten sarjanarsissien, tulppaanien ja eksoottisten kamelioiden kukittaminen onnistui kasvihuoneissa 1800-luvun lopussa, mutta niitäkin näkyi vain kaupunkikodeissa.  

Joulukielojen kasvatusta 1950-luvulla. kuva Erkki Voutilainen, Museovirasto, CCBY4.0

Innokkaimmat viherpeukalot keräsivät syksyllä metsästä kielon juurakoita, jotka lämpimään tuotuna kukkivat lähes lehdettöminä ja toivat tuttua tuoksua joulujuhliin. Kaupallisissa puutarhoissa jääkieloiksi kutsuttujen kukkien hyötäminen vaatii paljon käsityötä, ja niiden suosio väheni vuosien kuluessa suuren työmäärän ja kalleuden vuoksi. Kieloja saattoi nähdä myös talvihäiden hääkimpuissa, ja kieloja näkyy usein vanhoissa joulukorteissa. 

Kielojen kukittaminen talvisaikaan onnistuu myös kotioloissa. Kuvassa syksyllä kukkapenkistä kellariin viemiäni luonnonkieloja kukkaan jouluksi hyödettynä.

Kasvien nopea kuljettaminen on avannut markkinat tuontikasveille. Pakkaselle herkkä joulutähti on kirinyt suosituimpien joulukukkien joukkoon 1960-lähtien. Kuitenkin yhä edelleen Suomen kansalliskukista tehty kielokimppu koristaa presidentin uudenvuoden puheen televisiolähetystä. 

Lue lisää joulun perinteistä palkitusta Pohjolan joulu -kirjasta, jonka komea kuvitus tuo joulutunnelman kotiin. Tilaa itselle tai lahjaksi helposti HOLVI-verkkokaupasta.

Lääninhallituksen levoton lakeija

Palatsimaisessa rakennuksessa työskentelevät virkamiehet ovat kertoneet, että joku tarkkailee heitä, vaikka lähistöllä ei näy ketään, ja rapisevien kaakeliuunien päältä tipahtelee vuosikymmenten takaista pölyä. Yläkerran juhlatilan tuoleja liikutellaan, vaikka komein koristemaalauksin sisustetussa huoneessa ei ole ihmisiä.

Oulun Lääninhallituksen talo. Museovirasto CCBY4.0

Uusrenessanssityyliä edustava Oulun lääninhallituksen rakennus on valmistunut vuonna 1890. Talossa on kaksi kerrosta ja kellaritiloja. Ensimmäinen kerros rakennettiin aikoinaan lääninhallituksen virastotiloksi. Toiseen kerrokseen sisustettiin komea kuvernöörin virka-asunto, jossa on upeat kaakeliuunit, tyylihuonekaluja ja merkittäviä taideteoksia. Talossa on nähty hienoja juhlia, ja vieraat ja palvelusväki ovat kulkeneet talon huoneissa vuosikymmenten ajan.

Askelten äänet kaikuvat rapuissa ja kellarin portaikoissa, vaikka talossa olisi yksin. Kiireisestä palvelusväestä talon vangiksi on jäänyt ´levottomaksi lakeijaksi´ nimetty kummitus, menneiden aikojen miespalvelija, jonka kerrotaan hirttäytyneen kellarikerroksessa. Mies oli päätynyt epätoivoiseen tekoon onnettoman ja yksipuolisen rakkauden vuoksi. Kuolema ei kuitenkaan antanut hänelle rauhaa.

Lääninhallituksen tiloja 1930-luvulla eli Oulun lääninherra Pehkosen yksityisasunto. Museovirasto CCBY4.0

Kerran eräillä juhlapäivällisillä kahden vieraan helminauhat katkesivat yhtä aikaa ja helmet vierivät juhlatilan lattialle. Keittiössä työskennelleet ovat kuulleet kiireisiä askelia tyhjistä tiloista. Eräs väittää, että hänen käsivarrestaan on tartuttu kiinni, vaikka ketään ei näkynyt. Toinen väittää, että hirrestä roikkuvan haamun jalat hipaisevat hartioista tietyssä kohdassa portaikkoa. Useimmat epäilevät kummituksen olevan hirttäytynyt levoton lakeija, mutta uskotaan myös, että joku entisistä maaherroista levittelee keskeneräiseksi luulemiaan työpapereitaan öisin. 

Syyspimeinä iltoina voi nähdä valojen räpsyvän tyhjän talon juhlahuoneistojen ikkunoissa.

Tilaa Pohjois-Pohjanmaan mielenkiintoiset kotiseutukirjat pukinkonttiin helposti verkkokaupasta. Gunilla ja kummat kertomukset -kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta ja Pohjolan joulu – perinteitä kekristä nuuttiin.

Tiernakaupunki Oulu

Ja tietäjät rukoili Ruotuksen edessä, 

oli kaikilla silloin silmät vedessä,

ja paperitähti se pyöri.

Ukot nauroi. Eukoilla suu medessä.

On siitä vierryt montakin vuotta, 

moni tähti on tielläni vilkkunut,

olen monta ma etsinyt, seurannut suotta,

moni mieltä on kulkijan ilkkunut…

(katkelma Eino Leinon runosta Tähtipojat)

Oulun tiernapoikia 1935. Museovirasto CCBY

Oulun suomalaisessa lyseossa 1880-luvun lopulla opiskellut runoilija Eino Leino muisteli kaiholla tiernapoikia Tähtipojat-runossaan. Siinä huolettomat pojat loikkivat kinosten yli puisine miekkoineen ja pyörittävät laulaen paperitähteä. Huolellisesti rakennetun tähden sisällä palaa kynttilä ja pyörityksellä estetään paperin tähden syttyminen tuleen. 

Ensimmäiset tiernapoikien laulukilpailut järjestettiin Oulussa jo 1930. Vanhaa ja voimakasta tiernapoikaperinnettä ylläpitää ja kehittää nykyisin Tiernasäätiö. Kouluilla on tärkeä tehtävä perinteen jatkamisessa. Oulun Rotuaarilla paljastettiin 2014 iiläisen taiteilijan Sanna Koiviston Tiernapoikapatsas. Oulun virallisen tiernajulistuksen on kirjoittanut Eero Ylitalo ja se on aloittanut tierna-ajan Oulun murteella vuodesta 2002:

Vaijjaan kahen kuukauvven aika alakaen tästä päivästä ja jatkuen läpi adventin, joulun, uuvven vuojen ja loppiaisen aina tammikuun toiseen viikonloppuun elikkä Nuutin päivään asti julistetaan täten tierna-ajaksi, mikä tarkoittaa sitä, että tänä aikana saa laulutaitoset nuoret ja vaikka vähä vanahemmatkin pojat ja miksei tyttökki pukkeutua valakosiin paitoihi, vöihin, jihänkeihin ja viittoihin, pittää päässään kruunua sekä kypärää ja vöisään miekkoja ja kulukia näin tälläytyneinä ison tähen kansa talosta talloon, juhulasta juhulaan ja vaikka ravintollaan iliman alakoholin nauttimisseen vaajittavaa kaheksantoista vuojen ikkää, jos vaan on tarkotus tulla esittämmään tiernapoikia nii että Knihti ensin kysyy ovelta jotta “saako tulla laulamaan?”

Eellä kuvatun kaltasia ryhymiä ei saa tierna-aikana häiritä eikä estää perinnettä nouvattamasta, ja jos näin tapahtuu, on se pakko kattua tiernaperinteen häirinnäksi raskauttavien asianhaarojen vallitesa. 

Mihin katosi kyyppä Kiinanmaalta?

Jotkut tiernapojat tekivät pitkiäkin retkiä lähiympäristöön. Oululaisten tiedetään käyneen Kemissä ja Hailuodossa asti. Maaseudulla liikkeellä oli nuuttipukin ja resupukin tapaisia hahmoja samoilla asioilla. Nykyisin tiernapoikien hahmoina ovat Herodes, Knihti, Murjaani ja tähdenpyörittäjä Mänkki, mutta kokoonpano ja laulut ovat vaihdelleet elävän kansanperinteen tapaan, ennen kuin Samuli Paulaharju julkaisi kokoamansa tekstit 1910. 

Samuli Paulaharjun kuvaamat tiernapojat. Museovirasto, CCBY4.0

Vielä 1919 Paulaharju kertoo, että joskus joukon jatkona oli kyttyräselkäinen viides pyörä, ´Kyyppä Kiinanmaalta´ keräten rahaa yleisöltä. Raahessa kulki joukon mukana Juudas rahapusseineen, Kokkolassa oli kaksi kyttyräselkäistä hahmoa, Juudas ja Joosef, ja Vaasassa myös Herodeksella oli kyttyrä selässään. On arveltu, että kyyppä Kiinan- tai oikeammin Kaanainmaalta esittää neitsyt Marian “petettyä” puolisoa, Joosefia, jonka selkään on lisätty kyttyrä korostamaan hänen inhimillisyyttään. Kyttyräselkä eli kyfoosi (kreik. kyphosis) lienee hahmon nimen taustalla. 

Tähdenpyörittäjä Mänkin nimitys alkoi vakiintua vasta 1930-luvulla. Joskus hahmo saattoi puuttua joukosta kokonaan. Mänkin on arveltu olevan enkelihahmo, joka julistaa paimenille ilosanomaa. Oulun paikalliskulttuurin asiantuntija Atte Kalajoki kirjoittaa eräässä kolumnissaan muistoja tiernapoikaa esittäneestä oululaispojasta: Sievä poika, se Jussi. Esitti sisartensa kanssa tiernapoikia, oli enkeliksi puettu, posket punatut, vaikka sillä oli luonnonpunaiset posket. Tiernapoikana siskojensa kanssa kiertäneestä Jussi Snellmanista tuli myöhemmin Kansallisteatterin näyttelijä ja hän esiintyi myös ensimmäisessä suomalaisessa elokuvassa Salaviinanpolttajat vuonna 1907.

Pukkiperinnettä tutkinut Karin Schager on löytänyt Ruotsista ja Norjasta irrallisia ´klapperbock´ naamioita, vuohipukkien päitä, joiden alaleuka liikkuu. Yksin tai itämaan tietäjien mukana kulkeva koominen pukkihahmo keräsi taloista rahaa ja herkkuja. 1700-luvulla ilkikuriset pukit olivat talosta taloon kulkiessaan ajoittain jo häiritseviäkin remuhahmoja, joiden railakasta kiertelyä viranomaiset ja kirkko yrittivät rajoittaa. 

Tuberkuloosityön tukemiseksi tarkoitettujen Joulumerkkien idea on peräisin Tanskasta vuodelta 1903. Suomessa Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys julkaisi ensimmäisen joulumerkin vuonna 1912 ja myöhemmin vuosittain vuodesta 1926 aina vuoteen 2001 asti. Vuodesta 1927 lähtien joulumerkeissä oli tunnuksena punainen kaksoisristi. Helsingin kaupunginmuseo CCBY4.0

Lucian päivän ja Nuutin päivän välisenä aikana saattoi nähdä erilaisissa kokoonpanoissa tiernapoikia, kolme kuningasta, Josefin, Juudaksen, Herodeksen knihteineen ja erilaisia pukkeja kerjäämässä rahaa, herkkuja ja viinaksia. Erikoisesti pukeutunut ja naamioitunut joukkio kulki turuilla ja toreilla talosta taloon. Yksi kuninkaista ratsasti joskus erikoisella, kehikon päälle rakennetulla ja oljilla täytetyllä hevosella nykyisten keppihevosten tapaan.

Lounais-Hämeessä, Susikkaan kylässä on luultavasti tällaisten kulkueiden jäänteenä Jouluvalko-hahmo, joka kiertää tuvissa ja kuusijuhlissa paikallisena erikoisuutena. Naamioitunut ajaja kannattelee rottinkikehikon päälle rakennettua hevosta, joka on kiinnitetty ajajan vyötärölle. Ajajan omat jalat toimivat hevosen jalkoina. Nykyisin elvytetyn perinteen jouluvalkoa ohjastaa usein joulupukki, ei itämaan tietäjä tai Herodes.  

Tammelan Lunkaan kylän jouluvalko kesällä kuvattuna 1928. Museovirasto, kansatieteen kuvakokoelma, kuva Esko Aaltonen, CCBY4.0

Herodes, hän se ajoi

hevosillaan ja ratsuillaan

siihen asti kun hän tuli 

Murijaanein maalta.

Siihen asti kun hän tuli 

Betlehemin tykö.

Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinat ja Pohjolan joulun mielenkiintoiset perinteet yksissä kansissa komeasti kuvitettuna. Tilaa helposti HOLVI-verkkokaupasta itselle tai upeaksi joululahjaksi.

Himmelin hillittyä kauneutta

Himmeli, joka usein oli koristettu kultapapereilla tahi värillisillä kangastilkuilla, riippui keskellä kattoa. Himmelit olivat niin huomattuja, että joulun aikana käytiin katselemassa naapuritaloissakin, missä olisi kaunein himmeli. Hyvinkään Sanomat 26.1.1926

Himmeli, joka on koristettu suomalaisilla karamellipapereilla, mitkä vepsäläistaloissa yleisesti käytetään koristeluun. Riemunkirjavuus jää mustavalkokuvassa arvailuksi, mutta kuvan himmeli on kaukana nykyisen pelkistetyistä malleista.

Himmeli oli talonpoikien tupien koriste, säätyläisten saleissa sitä ei aikoinaan ole nähty. Rukiin oljista rakennettu himmeli tehtiin Lounais-Suomessa hedelmällisyyden varmistamiseksi tuvan kattoon, jossa se sai roikkua juhannukseen asti. Himmeleitä ja olkikruunuja tehtiin myös hääjuhlien koristeeksi ja ne koristeltiin kirjavin nauhoin, peilin palasin ja värikkäin paperein. Himmeliksi ja morsiantaivaaksi kutsuttiin myös koristeltuja silkkihuiveja, joita Etelä-Pohjanmaalla laitettiin vihittävän parin ylle. Kylän nuoret tekivät himmeleitä ja niiden koristeena roikkui joskus toiveita herättäviä olkisormuksiakin. Värikkäitä katoksia silkkihuiveista ja olkihimmeleistä tehtiin myös joulukoristeeksi. Entisajan ruislajien olki oli vankempaa ja kotona valmistetun pellavalangan tuli mahtua rakentaessa olkien läpi. Joskus rakennettiin ruoko- tai pajuhimmeleitä ja koristeina on käytetty myös munankuoria. Himmelit olivat lähes unohtuneet 1800-luvun loppuun mennessä.

Joulukoristeiden tekoa oljista 1944. Nainen tekee himmeliä, tuolilla vieressä olkipukkeja. kuva:Väinö Kannisto, Helsingin kaupunginmuseo. CCBY0.4

Pelkistettyä kauneutta ihailevalla funktionalismin aikakaudella kirjava himmeli olisi tuntunut kauhistukselta. Niinpä himmeli, kekrijuhlien koristus, sai pelkistetyn ja luonnollisen ulkoasun 1930-luvun lehdissä ja Marttojen koristelukursseilla, joiden ansiosta perinteinen koriste palasi koteihin uudessa ja pelkistyneessä muodossa.

Upeita uudenaikasia ja nykykoteihin sopivia himmeleitä ja himmelipaketteja omatoimiseen rakentamiseen myy Raahen taitopaja.

Kuusenkynttilät

Jo lokakuun teurastusaikana oli kastettu joulukynttilät, joku kaksihaarainen ja kolmihaarainenkin joukkoon, ja lapsetkin olivat saaneet lopputaleista pistellä pienet ”kurrinsa”, joita sitten voivat näperrellä joulukuuseen, kertoo kansatieteilijä Samuli Paulaharju entisajan kuusenkynttilöistä.

Kynttilöitä sytytetään sotajouluna. SA-kuva

Kotitekoisista talikynttilöistä siirryttiin 1800-luvulla steariinikynttilöihin, kun ranskalainen Michel Chevreul patentoi 1825 steariinin erottelumenetelmän. Kynttilöitä saatiin aluksi Pohjois-Pohjanmaalle mm. Pietarista. Joulukuusen yleistyessä kynttilöitä kiinnitettiin monenlaisin pidikkein aina villalangasta 1870-luvulla yleistyneisiin metallipidikkeisiin. Eläinlääkäri Swanljungin raahelaisessa syntymäkodissa oli 1870-luvulla erityinen jouluristi: 

Joulukynttilöitä varten sidottiin kuusen runkoon ristikkäin vähän matkan päähän toisistaan puupinnoja, joiden päihin näverillä kaivettuihin reikiin kiinnitettiin kynttilät. Pinnat olivat latvapuolella lyhyempiä ja alapuolella pitempiä, niin että pinnojen päissä olevat kynttilät tulivat oksien päiden kohdalle. Vihreiksi maalattujen pinnojen muodostamaa ristikkoa nimitettiin jouluristiksi. Joulukuusen koristamisen toimitti perheen äiti apunaan vanhempia poikia. Valkeat joulukuusen kynttilät olivat pienempiä kuin nykyään ja venäläistä alkuperää. 

Mutta miten kynttilät sai sytytettyä kuusen ylimmiltä oksilta? Ulkomaan tuliaisina tai siirtomaatavarakaupoista muutamiin koteihin ostettiin myös kuusenkynttilöiden sytyttämiseen tarkoitettu jatkovarsi, johon saattoi lisätä paperimassasta valmistettuja kapuloita yhä ylemmille oksille sytytyskynttilällä kurottaen. Saman sytytyslaitteen ontot jatkokappaleet toimivat eräänlaisena puhallusputkena, jolla korkealla kuusessa palavat kynttilät sai sammutettua vaivatta. 

Kiehtovista joulun perinteistä voi lukea lisää kauniisti kuvitetusta ja palkitusta joulukirjata Pohjolan joulu – perinteitä kekristä nuuttiin.

Annanpäivä

“Täällä on tapana poikanulikoilla ja tyttöhulikoilla jonain yleisimpinä nimipäivinä rämmyyttää paistinpannuilla ym. ikäänkuin rumpata, muka herättääkseen nimellisiä. Niin Annanpäivänäkin 9.12. oli taas aika rämpytys”. posteljooni Johan Westerback, Oulun lehti 17.12.1884

Annanpäivää pitivät toiset vuoden pisimpänä yönä ja sanoivat, että Annan silmä on pitkäuninen ja Kyll on yötä yökötellä annanpäivän aikana. Ennen 1600-luvun lopun kalenteriuudistusta päivä olikin lähempänä talvipäivänseisausta. Raahessa oli tapana kiertää aamuvarhaisella kattiloita kalisuttaen kulkueena Annojen ikkunan alla herättelemässä nimipäiväsankareita.

Saloisten kirkon keskiaikainen alttarikaappi. Taustapaneelisssa on kuvattu myös Neitsyt Marian äiti Pyhä Anna. Vanha Saloisten kirkko paloi loppiaisena 1930. Lyypekissä 1430-luvulla valmistetut, korvaamattoman arvokkaat Neitsyt Marian ja Pyhän Olavin alttarikaapit säästyivät palolta, sillä ne olivat tuolloin Helsingissä kirkkonäyttelyssä.

Katolisen ajan alttarikaapit oli koristeltu ulkoa ja sisältä. Juhlapäivinä kaapit avattiin. Saloisten kirkon alttarikaapin veistoksena esitetyllä Marialla on päässään kruunu ja vaatteissa on kalliita väriaineita, kultaa ja sinistä. Vastasyntynyt Jeesus-lapsi on alasti äitinsä sylissä. 

Veistosten lisäksi katolisella ajalla kirkkoihin hankittiin pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä, joiden luona käytiin anomassa, kiittämässä ja uhraamassa. Ortodoksisissa Lintulan ja Valamon luostareissa on jäljellä yli 200 reliikkiä ikoneissa ja reliikkilippaissa aina Neitsyt Marian viitan palasesta Jeesuksen syntymäluolasta irrotettuihin kivensiruihin asti. Valamossa on myös Pyhän Annan pyhäinjäännös vanhassa reliikkilippaassa. 

Pyhän Annan lisäksi Saloisten kirkon veistoskaapin maalauksissa on Suomen suojeluspyhimys piispa Henrik ja Ruotsin suojeluspyhimys Pyhä Erik ja Pyhä Birgitta. Kauniisti koristeltu ja suhteellisen hyvin säilynyt alttarikaappi on valmistettu Saksan Lyypekissä. Lutherin käynnistämä uskonpuhdistus ei tuhonnut pyhimysten kuvia täydellisesti eikä pyyhkinyt pyhää Annaa ihmisten mielistä. Raahessa kansanomainen Annanpäivän perinne on saanut riehakkaan muodon, joka ammentaa voimaa enemmän nimipäivästä kuin pyhästä Annasta. 

Olipa kerran vuuesa se Annanpäivän aamu.

Annanpäivänä russakatki rommiryypyn saavat. 

Annanpäivän rumpausta Raahessa

Rouva Kiljunenkin 17-vuotisena tyttönä ollessaan ”ulospuki” itsensä vanhaksi ”Kreeta-muoriksi”, pannen päähänsä ruskean bahytin, hartioilleen vanhan ”slafrokin”, silmilleen viheriän harson ja vielä ottaen käsiinsä tavattoman muhvin, suuren kuin kalanelikon. Åkerin Kalle, nuori merimies, taas kiskoi selkäänsä isänsä jauhoiset myllyturkit ja pani päähänsä lakkiresun esiintyen Kreeta-muorin ”Mylläri-Juusona”. Pariskunnan perään liittyi vielä puolitusinaa resuisia, marisevia perillisiä. Muutamat naiset pukeutuivat nuoriksi merimiehiksi, samoin pojat tytöiksi ja akoiksi. Tällaisia ”ulospuettuja”, kaikennäköisiä olioita, muutamat kuin Haaralasta karanneita hautausmaan haltioita, kertyi kadulle joskus satakuntakin, muisteltiin kansatieteilijä Paulaharjulle kaihoisasti 1800-luvun lopun rumpaamista ja erikoisesti metelöivää naamiaissakkia, joka kierteli aamuhämärässä herättämässä nimipäiväsankareita.

Wanha Raahe -kirjasta uusi painos - kuvien yksityiskohdat heräävät eloon |  Raahenseutu.fi

Karnevalistinen joukko kulki pikkukaupungin kapeita katuja metelöiden ja herättäen nimipäiväsankareiden lisäksi muutkin kaupungin asukkaat. Raahelainen konemestari J.V. Jokela (s.1878) kertoo: Jo aikaisin kello neljältä Annanpäivänaamuna kokoontui poikia ja aikamiehiä Katinhännästä, Nätterporista ja Uudenkaupungin nurkilta yhteen joukkoon “Annanpäivän rumpaukseen”. Joukon lisääntyessä yhtenään, niin että rumpauksen alkaessa oli jo poikia satamäärin koolla varustettuna kaikenlaisilla helistimillä ja rämistimillä. Oli siinä aisakelloja, kulkusia, prikoja, pääläreitä… Olipa vielä jollakin revolveriki, joka paukutteli. Ulospujetuitaki näkyi kulkevan kaduilla ja taloissa “kratuleeraamassa”. Näkyipä yksinäinen meripoikakin laulavan Annansa akkunan alla.

Wanha Raahe -kirjassa kuvataan onnittelumetelöintiä. Sitten koko remujoukko asteli jonkun Annan ikkunan alle ja pani soittonsa käymään, jokainen ottaen kojeestaansa niin suuren ja surkean äänen kuin siitä vain lähti. Jotkut vielä huusivat ja melusivat, minkä jaksoivat, joutuipa joukkoon kaupungin koiriakin vimmautuen omasta puolestaan metelöimään. 

Jokelan mukaan “kratuleerattavien” ikkunan alla huudettiin: “Oli kerran vuodessa se Annan päivän aamu, silloinpa ne russakatkin rommiryypyn saivat”, kerjäillen samalla jonkinlaista kestitystä, ehkä viinaryyppyäkin. Meteli oli Jokelan mukaan sellainen, että sivullisia saattoi pelottaa. Hän kertoo, miten eräs alavieskalainen isäntä oli ollut tulossa yöaikaan kaupunkiin hevosellaan ja jäi säikähtyneenä kaupungin portille, kun kuuli kaupungista hurjaa meteliä. Vasta kun sai tietää, että Annanpäivää siellä vain fiirataan lähti hänkin ajelemaan kaupunkiin. 

Raahen Pekkatorilla on joulutunnelmaa.

Olis sitä lystiä kerran vuuesa saanu olla

Samuli Paulaharjun kirjassa kuvataan, että Annanpäivän perinne katkesi 1800-luvulla, kun joulukuun metakkaan kyllästyneet kaupunkilaiset pastori Strömmerin johdolla kielsivät touhun. Osa nimipäiväsankareista, kuten Steniuksen Anna halusi aamulla nukkua rauhassa ja meni yöksi pappilaan. Sana tästä oli kuitenkin kiirinyt rumpaajien joukkoon ja kun remujoukko herätti Annaa pappilan ikkunan alla, pahastui pastori Stömmer ja kielsi lopulta koko rumpauksen. 

Tiettävästi Annan päivää on juhlittu satunnaisesti rumpaamalla Raahen opettajaseminaarin harjoituskoulussa 1950- ja 1960-luvulla opettaja Maija-Liisa Nissilän johdolla, mutta vuosittaiset rumpaajajoukot ilmestyivät Katinhännän kujille takaisin vasta, kun perinteen elvytti Annanpäivän toimikunta. Kotiseutuyhdistys Raahe-seura ry:n julkaisemassa joululehdessä 2004 päätoimittaja Pirkko Utriainen kehoittaa kaikki ottamaan perinteeseen osaa:

Muistuttaisin kaikkia lapsenmielisiä ikään, säätyyn tai sukupuoleen katsomatta Annanpäivästä joulukuussa. Tulkaapa joukolla trumpaamaan vanhaan kaupunkiin katinhäntäläiset hereille. Viime vuonna lähes 40 monenkirjavaa aamuvirkkua erilaisine soittopeleineen mekasti ihan vanhan ajan malliin. Olihan meillä hauskaa. Eikä kukaan herätetyistä heristänyt nyrkkiä, vaan ikkunaverhojen takaa näkyi vain hymyileviä, kylläkin unisia yllättyneen näköisiä kaupunkilaisia. Tämä vanha mukava tapa herätettiin henkiin pari vuotta sitten Annanpäivä-työryhmässä, jossa olen ollut mukana. Eiköhän sovita, että otetaan tänä vuonna uusiksi vielä suuremmalla joukolla?

Päivä on pesässään Annan päivän ja tuomaanpäivän välisen ajan, jos silloin aurinko vähänkin paistaa, tulee hyvä viljavuosi ja poutakesä. Vihanti

Lue lisää kiehtovista jouluperinteistä Aki Pulkkasen Pohjolan Joulu – perinteitä kekristä nuuttiin -kirjasta.

Piparkakkuja

Ei joulua ilman piparkakkuja ja taikinan maistelua. Piparkakkujen historia ulottuu kauas Välimeren maiden mausteisiin hunajakakkuihin. Keskiajalla kalliiden mausteiden kakku kertoi perheen ja luostareiden varallisuudesta. Kaneli, inkivääri, muskottipähkinät ja sokeri ovat pitkään olleet ulkomailta tuotuja yleellisyystuotteita. Aivan omanlaisensa piparkakkuresepti on säilynyt 1100-luvulta luostarinunna Hildegard Bingeniläiseltä. Piparireseptiä noudattaessa sanottiin älyn kirkastuvan ja mielen rauhoittuvan. Onko alkuperäisen reseptin salaisuus arvaamaton muskottipähkinä, joka liiallisesti käytettynä aiheuttaa myrkytystilan, euforiaa ja hallusinaatioita? 

Suomessa piparkakkuja leivottiin viimeistään 1600-luvulla. Pohjois-Pohjanmaan juhlissa piparkakkuja oli tarjolla suuren pullakranssin keskellä monissa vuoden juhlissa, ei vain jouluna. Viime vuosisadalla kanelin ja neilikan tuoksuisista piparkakuista tuli joulun symboli. Piparkakkujen muodot ovat moninaiset aina tähdistä sydämiin. Onnea tuovat neliapilat, possut, pukit ja kukat ovat yleisiä. Saksassa leivotaan isoja Lebkucheneita ja puumuoteista muotonsa saavia taideteoksia, jotka ovat enemmän koristelua kuin syömistä varten. 

Nykyisin piparkakkuja leivotaan jo päiväkodeissa. Kodeissa hermoja koetellaan mielikuvituksellisten piparkakkutalojen valmistuksessa. Monen mielestä piparkakuissa parasta on taikina. Mutta miksiköhän ensimmäinen pellillinen palaa aina?

Kuva Hildegardin käsikirjoituksesta Scivias-koodeksista, 1165.