Usko, toivo, rakkaus

Maailman vanhimpiin lukeutuvat julkiset jouluvalot löytyvät Pietarsaaresta. Kauppiaat ovat ripustaneet Isokadun ylle suurikokoiset paperilyhtykuviot jo 1850-luvulla. Erilaisia kynttiläkoristuksia on ehkä ollut jo vuosikymmen aiemmin. Paperisylintereiden sisällä tuikkivat alkujaan kynttilät ja monimetristen koristusten muotoina olivat alkujaan ankkuri ja kaksi ristiä. Myöhemmin mukaan on lisätty lähimmäisenrakkauden symbolina sydän, jonka rakentaminen kestäväksi on ristiä ja ankkuria vaikeampaa. 

Usko, toivo ja rakkaus on yleinen kuva-aihe 1800-luvun lopun romanttisissa korteissa, rintaneuloissa ja koristemaalauksissa. Kuvioyhdistelmiä tapaa merimiesten tatuoinneissa ja vanhoissa puuleikkauksissa. Suomenruotsalaisten vanhoissa onnittelutauluissa kuvio on yleinen ja symboleista muodostui 1900-luvun kuluessa Pietarsaaren kaupungin kotiseutuhenkeä kohottava tunnus. 

Usko, toivo ja rakkaus kuva-aiheena pääsiäiskortissa. Helsingin kaupunginmuseo, CCBY4.0

Jouluvalot siirtyivät kauppiailta Pietarsaaren kaupungin hoitoon 1906, ja seuraavana vuonna valot koitettiin korvata vain torille pystytetyllä joulukuusella, jossa loistivat sähkövalot. Kaupunkilaiset kaipasivat kuitenkin tutuksi tulleita kuvioita kadun ylle. Kaksi ristiä ja ankkuri palasivat Isokadun koristeiksi. Vuonna 1913 jouluvalot sähköistettiin ja muutaman vuoden jälkeen korvattiin toinen risteistä sydämenmuotoisella valokuviolla kaupunginmuseon kohdalla. Kirkolle päin mentäessä kadun yllä loistaa valaistu ankkuri toivon symbolina ja uskon symbolina risti. Kaupungin joulukuusi tuotiin torille seuraavan kerran vasta vuonna 1969. 

Lue lisää mielenkiintoisista jouluperinteistä palkitusta Pohjolan joulu -tietokirjasta.

Aspegrenin puutarhassa

Kotimaan matkailua korona-aikaan. Käännettiin nokka kohti Pietarsaarta, jonka Rosenlund – Aspegrenin puutarha vetää puoleensa magneetin tavoin joka vuosi. Rovasti Gabriel Aspegren rakennutti Rosenlundin 1700-luvulla ja puutarha on Suomen vanhimpia pappilapuutarhoja. Erityisen hienoa minusta on se, että puutarhan hoidossa on omilla kasvipalstoillaan mukana viljelyyn hurahtaneet harrastajat tuomassa yhteisöllistä fiilistä, joka välittyy meille turisteillekin.

Apteekkipuutarhojen ohella pappiloilla oli suuri merkitys maamme kulttuurihistoriassa. Viljanviljelyn, karjanhoidon, metsästyksen ja kalastuksen rinnalle haluttiin nostaa valistus- ja hyötyajattelun hengessä uusia viljelylajeja ja -menetelmiä. Perunoiden ja omenoiden viljely levisi moniin pitäjiin 1700-luvulla valistuksen aikana, jolloin pappiloista tuli myös mahdollisimman omavaraisia ja puutarhakulttuurin sanansaattajia. Siemeniä, mukuloita ja kasvien alkuja annettiin seurakuntalaisillekin. Aspegren taisi olla Pohjois-Suomen ensimmäisiä omenanviljelijöitä.

Moitteettomia mallipihoja tarvittiin esimerkeiksi ja kasvipankeiksi pienille paikkakunnille. Pappiloiden puutarhat olivat hyödyn lisäksi samalla kuin paratiisin puutarhoja, ajan hengen mukaisia luonnonkaipuun paikkoja. Jo papin poika luonnontieteilijä Linné puhui puutarhoista korostaen niiden hyvinvointia parantavaa vaikutusta, joten hyvä täällä oli raskaan koronakevään jälkeen ladata akkuja näin turistina.

Puutarhassa oli jo rovasti Aspegrenin aikaan 1700-luvulla harvinaisia pikkupuita, ruusuja ja keskellä tyylikäs 12-kulmainen huvimaja. Kasvihuoneet ja kasvilavat pidensivät viljelykautta. Pohjoisilta tuulilta suojasi muuri, jossa oli paanukatto. Ruutanalammikoista toinen on kivetty reunuksiltaan.

Kolottaako hammasta tai jomottaako päätä? Puutarhassa kasvaa käytön mukaan ryhmiteltyjä kasveja esim. 1700-luvulla käytettyjä lääkekasveja, jolloin oli tärkeää ylläpitää omaa kotiapteekkia.

Kansatieteilijä Samuli Paulaharju kertoo vanhoista parannuskeinoista Wanha Raahe -kirjassa: Vilutautiin oli tohtori Staudinger määrännyt hartioille kämmenen kokoisen pussin, joka sisälsi kanverttia, ja kun ”keuhkokuume” vaivasi, piti hautoa ihoa ”kameelikukka”- (chamomilla, jota kasvoi merensaarilla) ja etikkavedellä. Yskään olivat Raahen rouvat tuoneet Ruotsista hyvän ”reseptin”. Sen mukaan muokattiin annos neljästä munaruskuaisesta, neljästä luodista vastakirnuttua voita, kahdesta jungfrullisesta hunajaa ja kahdesta luodista inkivääriä, ja sai tätä annosta ottaa mielin määrin. Kolotus vaivasi varsinkin vanhoja merenkävijöitä. Siihen saatiin hyvä apu ”Juthströmin kolotusvoiteesta”, jota valmisti värjäri Juthströmin sisar. Mutta vielä parempi apu tuli, kun vanhat Leufstadiukset kävivät kysymässä neuvoa kuuluisalta parantajalta, Bäckilta, ja antoivat sitten oppinsa muillekin. Ensin piti ”smörjätä” kolottavia jäseniä voiteella, johon oli sekoitettu jungfru katajaöljyä ja puoli jungfrua ammoniakkia; sitten piti ryypätä puoli kuppia konjakkia ja ottaa ankara männynhakokylpy, niin että koko ruumis tuli pihkaan. Tämä pihka piti mennä nukkumaan pois ja sen jälkeen täytyi hieroa jäsenensä kahteentoista kertaan koirantalilla, johon oli hiukan sekoitettu lavendeliöljyä. Silloin kolotus katosi. Vatsatautiin taas Veisselin rouva määräsi pellavansiemeniä, ja kuumaa sekä kylmää vettä vuoroon.

Jos ruumiillisia vaivoja ei ole, niin henkiseen laatuun löytyy Aspegrenin puutarhasta myös raamatullinen yrttitarha. Raamatullisessa yrttitarhassa viljellään mm. viikunaa sekä tuttujakin yrttejä kuten tilliä ja minttua. Jos muu ei paranna stressiä, niin kauniiden ruusujen tuoksu.

Jumala sanoi: “Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmiä, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaisia siemeniä”. Ja niin tapahtui. Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka kantoivat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä. Jumala näki, että niin oli hyvä. Raamattu 1. Moos. 1:11-12