Nisupukki

Olokaa hyvä ja ottakaa, pankaa sekkaan ja topakkaa. 

Tyytyväisyys oli silloin suuri, jos sai jouluna ostetuksi Raahessa viiden pennin nisupukin. Kymmenen pennin pukkia ei uskaltanut ajatellakaan, muisteli vanhaemäntä Hilma Ojakangas nuoruusvuosiaan vuonna 1961 Raahen Seudussa.

Kuusijuhlan rusinasilmäinen nisupukki on painunut monien muistelijoiden mieliin sota-aikaa edeltävistä kuusijuhlista. Vuohipukin muotoon leivottu pulla on ollut yleinen joululeivonnainen Pohjois-Pohjanmaalla ja ruotsinkielisellä rannikolla. Esikristilliseltä ajalta periytyivä pukkihahmo, julbocken, esiintyy myös piparimuottien kuva-aiheissa yleisesti Suomessa ja Ruotsissa. Kaikki pullakäntyt eivät joulukahvitteluun kuitenkaan jouluaikaan kelvanneet.

Sauvulinskan leipomat tortut ja nisupukit olivat kans hyvin kysytyitä. Pukit olikin lihavia ja pystypäisiä, vaikka höystetyitä. Jos ei vain aikanaan varaansa pitänyt pukin ostossa, jäi iliman ja sai tyytyvä Jurveliinin nisupukkeihin, jotka oli alapäisiä ja laihoja – rusinasilmä parasta koko pukissa. Männistöiskän mainiot sitruurilimput kuuluivat kans jouluruokiin ja Olutpruukin hyvä sahti oli paikallaan joulupöyvässä, kirjoittaa Juho Jokela, Muistelmia poikavuosilta -tekstissään.  

Monet muistavat, että syksyisten puolukkaämpäreiden lisäksi kouluun piti viedä kuusijuhlan lähestyessä vehnäjauhoja nisupukkitarpeiksi. Kaikkien kansakoululasten kotona leivonnaisia ei ollut arkisin saatavilla ja pullakin oli harvinaista ja säästeltyä herkkua pula-aikaan tottuneiden kodeissa. Raahessa kerrotaan kuitenkin tarinaa ansalankoja asetelleesta miehestä, joka sai erikoisen saaliin joulukuun puolivälissä. Kansakoululaiset olivat laittaneet kuusijuhlassa saadun nisupukin tutun ukon kärpänansaan koulusta palatessaan. – Nisupukki kärpänansassa? oli ukko ihmetellyt outoa saalista, raapinut päätään ja nauranut oppilaiden joulukujeille. 

Joulutonttuja, Kansallismuseo, CCBY4.0

Joulun lähestyessä kodin leivinuuni lämmitettiin. Jokainen, joka suinkin kykeni, leipoi lämpimäisiä perheelle ja tuttaville jouluviemiseksi. Eikä joulupöydästä saaneet puuttua nisutkaan. Äiti paistoi tuvan suuressa uunissa nisupukit, ankkastukit, öörfiilat ja piparkakut. Me lapset saimme survoa tee- tai kahvikuppiin nisua ja se oli herkkua. Isot ihmiset kastelivat palasta kahvikupissa. Ruukattiin sanoakin: Olkaa hyvä ja kastakaa, muistelee Antti Poukkula 1900-luvun alun joulua. 

Kuusijuhlissa opeteltiin uusia tapoja. Joulunäytelmät- ja laulut pysyivät mielessä myös kotien jouluissa. Opittiin kirjoittamaan joulukortteja ja askarreltiin joulukoristeita. Kerttu Virtanen muistelee kuusijuhlia: Jokainen oli saanut laittaa kavereille joulukortteja. Ne eroteltiin kullekin omaksi nipuksi, ja sidottiin kiinni. Joulupukki jakoi ne juhlan lopuksi säkissään. Samassa säkissä oli myös paperipussit, joissa oli nisupukki, joka oli sarvipäinen eläimen tai myöhemmin tontunmuotoinen. Silmänä sillä oli rusina. Yläluokalla saatettiin saada jo omena ja karamellia. Joulujuhlaan tuli koko kylän väki usein hevosilla, ja koulu oli täynnä kyläläisiä. 

Joulu ja suomalaiset joulutavat kulkeutuivat siirtolaisten mukana Amerikkaan. Pohjois-Pohjanmaan Pattijoelta Amerikkaan lähteneen suvun Irja Wenström muistelee joulua 1930: Jouluaattoa juhlittiin aina Suomi-talolla. Valtava joulupuu seisoi keskellä tanssilattiaa. Se oli koristeltu värikkäillä palloilla, karamelleilla ja meidän lasten paperista tekemillä ketjuilla. Oksien alla oli tavallisesti paljon lahjoja. Joulupukilla oli tapana tulla noin kymmenen aikoihin illalla. Mukanaan hänellä oli lahjalaukku, jonka kantamisessa häntä avustivat osaston miehet. 

Minä tiesin, että joulupukki oli vain pikkulapsia varten. Olin päässyt tästä selville, sillä minähän olin jo 8-vuotias. Tunsin itseni aika lailla ylempiarvoiseksi tämän uuden tietoni ansiosta ja katselin huvittuneena, kun nuoremmat lapset olivat niin peloissaan joulupukin takia. Tiesin, että joulupukki oli Mr. Metsä. 

Lapsen joulukuusen ympärillä Oulun Ainolan lastentarhan joulujuhlassa 1932. Museovirasto CCBY4.0

Metsän perheessä oli yksi pikkutyttö, Miriam, joka oli tuolloin 6-vuotias. Hän oli ujo ja hiljainen lapsi. Satuin istumaan hänen vieressään urheiluvälinelaatikon päällä, kun joulupukki tuli kättelemään meidät jokaisen ennen kuin alkoi jakaa lahjojaan. Miriam ei tahtonut kätellä häntä. Hän näytti pelkäävän. Minun olisi tehnyt mieli sanoa: “Hänhän on isäsi. Tartu käteen”, mutta en viitsinyt. Lopulta sain hänet suostuteltua tekemään niin, ja hänen isänsä hymyili minulle kiitollisena. Kumpikaan meistä ei tuolloin tiennyt, että se olisi Miriamin viimeinen joulu. Hän sairastui aivokalvontulehdukseen ja kuoli seuraavana keväänä. 

Pohjolan joulu -kirjaan on koottu tarinoita ja tapoja jouluaikaan liittyen. Kirja on myynnissä mm. Raahen museon toimipisteissä ja HOLVI-verkkokaupassa. Verkkokaupasta voit tilata myös vanhan raahelaisen mallin mukaan käsityönä tehnyn pukkimuotoin itselle tai joululahjaksi.

Lääninhallituksen levoton lakeija

Palatsimaisessa rakennuksessa työskentelevät virkamiehet ovat kertoneet, että joku tarkkailee heitä, vaikka lähistöllä ei näy ketään, ja rapisevien kaakeliuunien päältä tipahtelee vuosikymmenten takaista pölyä. Yläkerran juhlatilan tuoleja liikutellaan, vaikka komein koristemaalauksin sisustetussa huoneessa ei ole ihmisiä.

Oulun Lääninhallituksen talo. Museovirasto CCBY4.0

Uusrenessanssityyliä edustava Oulun lääninhallituksen rakennus on valmistunut vuonna 1890. Talossa on kaksi kerrosta ja kellaritiloja. Ensimmäinen kerros rakennettiin aikoinaan lääninhallituksen virastotiloksi. Toiseen kerrokseen sisustettiin komea kuvernöörin virka-asunto, jossa on upeat kaakeliuunit, tyylihuonekaluja ja merkittäviä taideteoksia. Talossa on nähty hienoja juhlia, ja vieraat ja palvelusväki ovat kulkeneet talon huoneissa vuosikymmenten ajan.

Askelten äänet kaikuvat rapuissa ja kellarin portaikoissa, vaikka talossa olisi yksin. Kiireisestä palvelusväestä talon vangiksi on jäänyt ´levottomaksi lakeijaksi´ nimetty kummitus, menneiden aikojen miespalvelija, jonka kerrotaan hirttäytyneen kellarikerroksessa. Mies oli päätynyt epätoivoiseen tekoon onnettoman ja yksipuolisen rakkauden vuoksi. Kuolema ei kuitenkaan antanut hänelle rauhaa.

Lääninhallituksen tiloja 1930-luvulla eli Oulun lääninherra Pehkosen yksityisasunto. Museovirasto CCBY4.0

Kerran eräillä juhlapäivällisillä kahden vieraan helminauhat katkesivat yhtä aikaa ja helmet vierivät juhlatilan lattialle. Keittiössä työskennelleet ovat kuulleet kiireisiä askelia tyhjistä tiloista. Eräs väittää, että hänen käsivarrestaan on tartuttu kiinni, vaikka ketään ei näkynyt. Toinen väittää, että hirrestä roikkuvan haamun jalat hipaisevat hartioista tietyssä kohdassa portaikkoa. Useimmat epäilevät kummituksen olevan hirttäytynyt levoton lakeija, mutta uskotaan myös, että joku entisistä maaherroista levittelee keskeneräiseksi luulemiaan työpapereitaan öisin. 

Syyspimeinä iltoina voi nähdä valojen räpsyvän tyhjän talon juhlahuoneistojen ikkunoissa.

Tilaa Pohjois-Pohjanmaan mielenkiintoiset kotiseutukirjat pukinkonttiin helposti verkkokaupasta. Gunilla ja kummat kertomukset -kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta ja Pohjolan joulu – perinteitä kekristä nuuttiin.

Tiernakaupunki Oulu

Ja tietäjät rukoili Ruotuksen edessä, 

oli kaikilla silloin silmät vedessä,

ja paperitähti se pyöri.

Ukot nauroi. Eukoilla suu medessä.

On siitä vierryt montakin vuotta, 

moni tähti on tielläni vilkkunut,

olen monta ma etsinyt, seurannut suotta,

moni mieltä on kulkijan ilkkunut…

(katkelma Eino Leinon runosta Tähtipojat)

Oulun tiernapoikia 1935. Museovirasto CCBY

Oulun suomalaisessa lyseossa 1880-luvun lopulla opiskellut runoilija Eino Leino muisteli kaiholla tiernapoikia Tähtipojat-runossaan. Siinä huolettomat pojat loikkivat kinosten yli puisine miekkoineen ja pyörittävät laulaen paperitähteä. Huolellisesti rakennetun tähden sisällä palaa kynttilä ja pyörityksellä estetään paperin tähden syttyminen tuleen. 

Ensimmäiset tiernapoikien laulukilpailut järjestettiin Oulussa jo 1930. Vanhaa ja voimakasta tiernapoikaperinnettä ylläpitää ja kehittää nykyisin Tiernasäätiö. Kouluilla on tärkeä tehtävä perinteen jatkamisessa. Oulun Rotuaarilla paljastettiin 2014 iiläisen taiteilijan Sanna Koiviston Tiernapoikapatsas. Oulun virallisen tiernajulistuksen on kirjoittanut Eero Ylitalo ja se on aloittanut tierna-ajan Oulun murteella vuodesta 2002:

Vaijjaan kahen kuukauvven aika alakaen tästä päivästä ja jatkuen läpi adventin, joulun, uuvven vuojen ja loppiaisen aina tammikuun toiseen viikonloppuun elikkä Nuutin päivään asti julistetaan täten tierna-ajaksi, mikä tarkoittaa sitä, että tänä aikana saa laulutaitoset nuoret ja vaikka vähä vanahemmatkin pojat ja miksei tyttökki pukkeutua valakosiin paitoihi, vöihin, jihänkeihin ja viittoihin, pittää päässään kruunua sekä kypärää ja vöisään miekkoja ja kulukia näin tälläytyneinä ison tähen kansa talosta talloon, juhulasta juhulaan ja vaikka ravintollaan iliman alakoholin nauttimisseen vaajittavaa kaheksantoista vuojen ikkää, jos vaan on tarkotus tulla esittämmään tiernapoikia nii että Knihti ensin kysyy ovelta jotta “saako tulla laulamaan?”

Eellä kuvatun kaltasia ryhymiä ei saa tierna-aikana häiritä eikä estää perinnettä nouvattamasta, ja jos näin tapahtuu, on se pakko kattua tiernaperinteen häirinnäksi raskauttavien asianhaarojen vallitesa. 

Mihin katosi kyyppä Kiinanmaalta?

Jotkut tiernapojat tekivät pitkiäkin retkiä lähiympäristöön. Oululaisten tiedetään käyneen Kemissä ja Hailuodossa asti. Maaseudulla liikkeellä oli nuuttipukin ja resupukin tapaisia hahmoja samoilla asioilla. Nykyisin tiernapoikien hahmoina ovat Herodes, Knihti, Murjaani ja tähdenpyörittäjä Mänkki, mutta kokoonpano ja laulut ovat vaihdelleet elävän kansanperinteen tapaan, ennen kuin Samuli Paulaharju julkaisi kokoamansa tekstit 1910. 

Samuli Paulaharjun kuvaamat tiernapojat. Museovirasto, CCBY4.0

Vielä 1919 Paulaharju kertoo, että joskus joukon jatkona oli kyttyräselkäinen viides pyörä, ´Kyyppä Kiinanmaalta´ keräten rahaa yleisöltä. Raahessa kulki joukon mukana Juudas rahapusseineen, Kokkolassa oli kaksi kyttyräselkäistä hahmoa, Juudas ja Joosef, ja Vaasassa myös Herodeksella oli kyttyrä selässään. On arveltu, että kyyppä Kiinan- tai oikeammin Kaanainmaalta esittää neitsyt Marian “petettyä” puolisoa, Joosefia, jonka selkään on lisätty kyttyrä korostamaan hänen inhimillisyyttään. Kyttyräselkä eli kyfoosi (kreik. kyphosis) lienee hahmon nimen taustalla. 

Tähdenpyörittäjä Mänkin nimitys alkoi vakiintua vasta 1930-luvulla. Joskus hahmo saattoi puuttua joukosta kokonaan. Mänkin on arveltu olevan enkelihahmo, joka julistaa paimenille ilosanomaa. Oulun paikalliskulttuurin asiantuntija Atte Kalajoki kirjoittaa eräässä kolumnissaan muistoja tiernapoikaa esittäneestä oululaispojasta: Sievä poika, se Jussi. Esitti sisartensa kanssa tiernapoikia, oli enkeliksi puettu, posket punatut, vaikka sillä oli luonnonpunaiset posket. Tiernapoikana siskojensa kanssa kiertäneestä Jussi Snellmanista tuli myöhemmin Kansallisteatterin näyttelijä ja hän esiintyi myös ensimmäisessä suomalaisessa elokuvassa Salaviinanpolttajat vuonna 1907.

Pukkiperinnettä tutkinut Karin Schager on löytänyt Ruotsista ja Norjasta irrallisia ´klapperbock´ naamioita, vuohipukkien päitä, joiden alaleuka liikkuu. Yksin tai itämaan tietäjien mukana kulkeva koominen pukkihahmo keräsi taloista rahaa ja herkkuja. 1700-luvulla ilkikuriset pukit olivat talosta taloon kulkiessaan ajoittain jo häiritseviäkin remuhahmoja, joiden railakasta kiertelyä viranomaiset ja kirkko yrittivät rajoittaa. 

Tuberkuloosityön tukemiseksi tarkoitettujen Joulumerkkien idea on peräisin Tanskasta vuodelta 1903. Suomessa Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys julkaisi ensimmäisen joulumerkin vuonna 1912 ja myöhemmin vuosittain vuodesta 1926 aina vuoteen 2001 asti. Vuodesta 1927 lähtien joulumerkeissä oli tunnuksena punainen kaksoisristi. Helsingin kaupunginmuseo CCBY4.0

Lucian päivän ja Nuutin päivän välisenä aikana saattoi nähdä erilaisissa kokoonpanoissa tiernapoikia, kolme kuningasta, Josefin, Juudaksen, Herodeksen knihteineen ja erilaisia pukkeja kerjäämässä rahaa, herkkuja ja viinaksia. Erikoisesti pukeutunut ja naamioitunut joukkio kulki turuilla ja toreilla talosta taloon. Yksi kuninkaista ratsasti joskus erikoisella, kehikon päälle rakennetulla ja oljilla täytetyllä hevosella nykyisten keppihevosten tapaan.

Lounais-Hämeessä, Susikkaan kylässä on luultavasti tällaisten kulkueiden jäänteenä Jouluvalko-hahmo, joka kiertää tuvissa ja kuusijuhlissa paikallisena erikoisuutena. Naamioitunut ajaja kannattelee rottinkikehikon päälle rakennettua hevosta, joka on kiinnitetty ajajan vyötärölle. Ajajan omat jalat toimivat hevosen jalkoina. Nykyisin elvytetyn perinteen jouluvalkoa ohjastaa usein joulupukki, ei itämaan tietäjä tai Herodes.  

Tammelan Lunkaan kylän jouluvalko kesällä kuvattuna 1928. Museovirasto, kansatieteen kuvakokoelma, kuva Esko Aaltonen, CCBY4.0

Herodes, hän se ajoi

hevosillaan ja ratsuillaan

siihen asti kun hän tuli 

Murijaanein maalta.

Siihen asti kun hän tuli 

Betlehemin tykö.

Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinat ja Pohjolan joulun mielenkiintoiset perinteet yksissä kansissa komeasti kuvitettuna. Tilaa helposti HOLVI-verkkokaupasta itselle tai upeaksi joululahjaksi.

Jänttiskän näky

Vilhelmiina Jäntti työskenteli Oulun Åströmillä. Töihin nahkatehtaalle kuljettiin Alasiirtolasta kävellen, ja aamulla tuli herätä varhain. Kadut olivat liukkaat, elettiin kevättalvea. Leskirouva Jäntti oli ottanut mukaan potkukelkan ja potkutteli hiljaisella kadulla. 

Potkukelkkailija Espoon kaupunginmuseon kuvakokoelmista. CCBY-ND4.0

Edellä näkyi tuttu kuivasjärveläinen nainen, joka näytti liukastelevan tiellä kiireesti eteenpäin. Naisella oli tuttu valkoinen huivi ja musta takki. Vilhelmiina lisäsi vauhtia ja sai naisen kiinni.

– Huomenta. Ota kiinni tuosta potkurista, että pysyt pystyssä! Vilhelmiina sanoi edellä kulkevalle naiselle.

Kun potkukelkka oli naisen vierellä, hävisi kulkija aamuhämärään.

Myöhemmin päivällä tuli surusanoma. Kuivasjärven tuttu nainen oli kuollut aamuvarhaisella. 

Oulun Pokkisenväylän silta. kuva Ina Liljeqvist, CC4.0

Tarina on kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Sophia Marian matruusi

Tuntematon matruusi Hollannista. Matruusi seisoo ilmeisesti laiturilla pari tavarapakkaa takanaan. Kuva kirjasta Goud uit Graan, Nederland en het Oostzeebebied 1600-1850. kuva: Markku Haverinen, Suomen merimuseon kokoelmat, CCBY4.0

Oululaiskummituksista kuuluisin on Jumprun merimies, jonka askelia kuulee aamuyön pimeimpinä hetkinä ravintolan asiakkaiden lähdettyä kotiin. Ravintola Kaarlenholvissa kerrotaan hollantilaisen matruusin tarinaa niin pöydissä kuin baaritiskilläkin. Portaikon askeleet ja äkisti sammuvat valot ovat olleet talon arkipäivää menneinä vuosikymmeninä. Sanotaan, että talon ravintoloitsijan on ollut vaikea saada yövuoron väkeä jäämään laskemaan illan kassaa. Kuka nyt haluaisi järjestellä yön syvimpinä tunteina ravintolan tiloja aamua varten, kun vanhan talon kellareissa kummittelee matruusin haamu?

Aikalaisalus Suomen merimuseon kokoelmien valokuvassa: s/v SIR JOHN LAWRENCE. Liverpoolissa 1859 rakennettu parkki. CCBY4.0

Hailuodon edustalla myrskysi armottomasti heinäkuussa 1859. Hollantilainen Sophia Maria -kuunari oli tulossa paarlastissa Englannin Hullista kohti Oulun satamaa. Aluksen oli määrä ottaa Oulusta lasti tervatynnyreitä, Bergbomin kauppiashuoneen myymä tervalasti, ja viedä se ulkomaille. Perämeren kesämyrsky vaahdotti aaltoja, ja tuuli yltyi entisestään. Kuunari luovi myrskyssä ilman luotsia ja ajautui Oulun edustan saarista uloimman, Kattilankallan karikoille. 

Laivan kohtalo oli sinetöity. Seitsenhenkinen miehistö pelastui täpärästi laivaveneeseen, mutta kuunari Sophia Maria upposi nopeasti Perämeren aaltoihin. Onneksi menetettyä lastia ei ollut paljon. Mereen huuhtoutui miehistön omaa omaisuutta ja laivan esineistöä. 

Kuunarin miehistö pelastautui Hailuotoon, jossa selvitettiin haaksirikkoa. Osa matruuseista lähti Ouluun odottamaan työtarjousta sopivasta laivasta. Äkäisin merimiehistä räyhäsi kapakoissa, tappeli hämärissä olosuhteissa, ajautui kaupungissa rötöksiin ja joutui lopulta humalassa tyrmään selvittämään päätään. Yön aikana mies oli yllättäen kuollut. Kerrotaan myös, että hänet unohdettiin talon putkaan virumaan. Matruusi haudattiin Oulun hautausmaan laidalle vähävaraisten vaatimattomaan hautaan. 

Vanhassa rakennuksessa on nykyisin suosittu ravintola. Sanotaan, että rakennuksen vanhimmat osat voivat olla 1700-luvulta ja rakennuksessa tosiaan olisi ollut joskus vankeja. Vaikka matruusin asianmukaiset hautajaiset on aikoinaan pidetty, ravintolan työntekijät ovat kuulleet talossa vuosikymmenten aikana matruusin hoippuvat askeleet, joiden äänessä on pelottava kaiku. Kerrotaan, että harmaapartainen mies tilaa olutta, mutta kun juoma on laskettu, ei häntä näy missään. Yövartija ja siivoja eivät suostuneet jatkamaan menneinä vuosina töitään talossa. Levottomasti kulkeva matruusi kai odottaa kotimatkaa ja laivaa vuodesta toiseen portaissa astellen. 

Sophia Marian hylky löydettiin 1970-luvulla. Sukeltajat nostivat esineistöä hylystä, ja monia esineitä on talletettu Pohjois-Pohjanmaan museon pysyvään näyttelyyn.

Kummittelevia merimiehiä oli Oulussa nähty aiemminkin. Intiön hautausmaalla on merimiehen leskeksi sanotun, 24-vuotiaana kuolleen Berta Wilhelmiina Frickelin hauta. Hapertuneessa hautamuistomerkissä on ollut aikoinaan paljon selkeämpi kuva naisesta, joka nojaa kiveen tai peililtä näyttävään esineeseen. Sitkeä tarina kertoo, että naisen aviomies oli kuollut haaksirikossa. Suruviestin saatuaan Bertha istui peilipöytänsä ääressä suremassa. Kun hän alkoi kammata hiuksiaan, peilissä näkyi, kuinka ovi avautui ja merimies astui sisään huoneeseen. Bertha säikähti niin paljon, että kuoli peilipöydän ääreen.

Sata kiehtovaa Pohjois-Pohjanmaan perinteistä kummitustarinaa Gunilla ja kummat kertomukset -kirjassa. Tilaa helposti itselle tai lahjaksi HOLVI-verkkokaupasta.

Ankkuri, kuva:Rikkonen 1936, Museoviraston kokoelmat, CCBY4.0

Outoja tapauksia Oulussa

Eero Järnefelt, Oulu, 1922, Ateneumin taidemuseo

Toppilansalmen kummitus

Leskirouva Vilhelmiina Jäntti oli tottunut enteisiin. Selvänäkijän lahjat olivat tulleet hänelle pyytämättä, ja arjessa sattui joskus outoja tapahtumia, jotka oli parasta jättää vaille suurempaa huomiota.

Leskirouva oli menossa ämpärin kanssa hakemaan kaivosta vettä Oulun Alasiirtolassa. Edellä käveli pitkiin hameisiin pukeutunut nainen, jolla oli säntillinen hiusnuttura. Nainen kääntyi Kaupin portista pihalle ja kyyristyi kaivon taakse. Kun leskirouva ehti ämpärin kanssa kaivolle, niin ketään ei näkynyt. 

– Mitä se Jänttiskä siellä pyörii? talon ovelle tullut Kaupin rouva kysyi ihmetellen.

– Oli taas vähän outo tapaus, leskirouva sanoi vaiteliaasti ja alkoi nostaa vettä kaivosta mietteisiin painuneena. Selässä kulkivat kylmät väreet.

Aamupäivällä Jäntin pojat tulivat kotiin ja sanoivat vakavina nähneensä, kun Toppilansalmeen hukuttautui joku nainen. 

– Sitä se hahmo siis tiesi, leskirouva sanoi hiljaa. – Näyttäytyi kuollessaan minulle.

Oulun rautatiesillan vihkimistilaisuus, 1903. Ensimmäinen juna kulkee sillan yli. Alla virtaa Oulujoki. Museovirasto
Kuvitusta kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset.

Jänttiskän näky

Vilhelmiina Jäntti työskenteli Oulun Åströmillä. Töihin nahkatehtaalle kuljettiin Alasiirtolasta kävellen, ja aamulla tuli herätä varhain. Kadut olivat liukkaat, elettiin kevättalvea. Leskirouva Jäntti oli ottanut mukaan potkukelkan ja potkutteli hiljaisella kadulla. 

Edellä näkyi tuttu kuivasjärveläinen nainen, joka näytti liukastelevan tiellä kiireesti eteenpäin. Naisella oli tuttu valkoinen huivi ja musta takki. Vilhelmiina lisäsi vauhtia ja sai naisen kiinni.

– Huomenta. Ota kiinni tuosta potkurista, että pysyt pystyssä! Vilhelmiina sanoi edellä kulkevalle naiselle.

Kun potkukelkka oli naisen vierellä, hävisi kulkija aamuhämärään.

Myöhemmin päivällä tuli surusanoma. Kuivasjärven tuttu nainen oli kuollut aamuvarhaisella.

Levottoman hauta

Oulun hautausmaan laidalta

Syyskuu oli pitkällä, ja akat olivat kuokkimassa pottuja Oulun hautausmaan vieressä. Yksissä tuumin sovittiin, että pottupenkin päähän ensimmäisenä ehtinyt käy keittämässä kahvit lähellä olevan riihen pesässä. Joutuisin kokosi lähistöltä hautausmaan kiviaidan vierestä sytykkeitä ja ottipa muutamia joutilaita laudanpalasia hautausmaan aidan sisäpuoleltakin. Kun hän oli sytyttämässä tulia riihen pesään, niin tulitikku sammui kylmässä henkäyksessä ja ulkoa kuului käskevänä möreä ääni: 

– Lauta pois! 

– Hyvä isä, siunaa ja varjele! akka huusi ja nakkasi laudan ovesta ulos. 

Kahvit jäivät keittämättä. Kirkkomaalta ei saa lautoja varastaa, eikä kasveja ottaa. 

Kerrotaan, että eräs tyttö oikaisi kerran Oulun hautausmaan läpi. Mennessään kumpujen lomassa ja kiviaitojen laitaa hän löysi isoja mustikoita ja keräsi niitä komean keon kouraansa. Meheviä marjoja oli mukava syödä kulkiessa kotia kohti. Mutta kun mustikat oli syöty ja kotimatka taitettu, ei tyttö pystynytkään vastaamaan äitinsä tervehdykseen. Silmät suurina hän kakoi ääntä kurkustaan, mutta ei saanut ilmoille pihaustakaan. 

Hautausmaalta kerätyt mustikat veivät mennessään tytön äänen.

Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Levottoman Hauta

Mun sydämen on suruinen, ain kuolemaani asti. Helvetin waiwa tulinen, siis walitan waikiasti. Surkiasti suullani ääntelen. Tuskassani rintaani painelen, käsiäni murhees wääntelen. Ei lohdutust woi kukaan lainata.

Tässä lepää levottomuudessaan satulamaakarin kisälli Jaakoppi Lagerkrantsi.

Jakob Lagerkrantzin viimeinen leposija Intiön hautausmaalla tunnetaan “levottomana hautana”. Muistotaulun ahdistava runo on saanut ihmiset puhumaan levottomasta ja valittavasta Jaakopista vielä kauan miehen kuoleman jälkeen, eikä Intiön hautausmaan tuolla kulmalla haluta kulkea hämärän aikaan.

Kerrotaan, että Jaakob oli rakastunut oululaiseen rikkaan porvarin tyttäreen. Jaakobin tiedettiin olevan ailahtelevainen, iloinen toisinaan ja joskus murheen murtama. Köyhä kisälli ei voinut rakkaudestaan huolimatta saada itselleen rikkaan talon tytärtä. Tytön isä kilpaili rikkaimpien kauppahuoneiden kärkijoukossa. Kerran hän tuli kohdakkain oudon Jaakobin kanssa ja sai kuulla miehen mietteitä ihanasta tyttärestään.

– Jos poltat kilpailijoideni aitat, niin saat tytön omaksi, porvari oli sanonut pilaillen Jaakobille, kun kukaan muu ei kuullut.

Huhut kertovat, että Jaakob oli sytyttänyt tulen. 

Kolmekymmentäviisivuotias Jaakob löydettiin hirttäytyneenä Oulun köyhäintalosta huhtikuussa 1859. Ei lohdutusta voi kukaan lainata, lukee hautamuistomerkissäkin epätoivoisen Jaakobin muistoksi.