Nisupukki

Olokaa hyvä ja ottakaa, pankaa sekkaan ja topakkaa. 

Tyytyväisyys oli silloin suuri, jos sai jouluna ostetuksi Raahessa viiden pennin nisupukin. Kymmenen pennin pukkia ei uskaltanut ajatellakaan, muisteli vanhaemäntä Hilma Ojakangas nuoruusvuosiaan vuonna 1961 Raahen Seudussa.

Kuusijuhlan rusinasilmäinen nisupukki on painunut monien muistelijoiden mieliin sota-aikaa edeltävistä kuusijuhlista. Vuohipukin muotoon leivottu pulla on ollut yleinen joululeivonnainen Pohjois-Pohjanmaalla ja ruotsinkielisellä rannikolla. Esikristilliseltä ajalta periytyivä pukkihahmo, julbocken, esiintyy myös piparimuottien kuva-aiheissa yleisesti Suomessa ja Ruotsissa. Kaikki pullakäntyt eivät joulukahvitteluun kuitenkaan jouluaikaan kelvanneet.

Sauvulinskan leipomat tortut ja nisupukit olivat kans hyvin kysytyitä. Pukit olikin lihavia ja pystypäisiä, vaikka höystetyitä. Jos ei vain aikanaan varaansa pitänyt pukin ostossa, jäi iliman ja sai tyytyvä Jurveliinin nisupukkeihin, jotka oli alapäisiä ja laihoja – rusinasilmä parasta koko pukissa. Männistöiskän mainiot sitruurilimput kuuluivat kans jouluruokiin ja Olutpruukin hyvä sahti oli paikallaan joulupöyvässä, kirjoittaa Juho Jokela, Muistelmia poikavuosilta -tekstissään.  

Monet muistavat, että syksyisten puolukkaämpäreiden lisäksi kouluun piti viedä kuusijuhlan lähestyessä vehnäjauhoja nisupukkitarpeiksi. Kaikkien kansakoululasten kotona leivonnaisia ei ollut arkisin saatavilla ja pullakin oli harvinaista ja säästeltyä herkkua pula-aikaan tottuneiden kodeissa. Raahessa kerrotaan kuitenkin tarinaa ansalankoja asetelleesta miehestä, joka sai erikoisen saaliin joulukuun puolivälissä. Kansakoululaiset olivat laittaneet kuusijuhlassa saadun nisupukin tutun ukon kärpänansaan koulusta palatessaan. – Nisupukki kärpänansassa? oli ukko ihmetellyt outoa saalista, raapinut päätään ja nauranut oppilaiden joulukujeille. 

Joulutonttuja, Kansallismuseo, CCBY4.0

Joulun lähestyessä kodin leivinuuni lämmitettiin. Jokainen, joka suinkin kykeni, leipoi lämpimäisiä perheelle ja tuttaville jouluviemiseksi. Eikä joulupöydästä saaneet puuttua nisutkaan. Äiti paistoi tuvan suuressa uunissa nisupukit, ankkastukit, öörfiilat ja piparkakut. Me lapset saimme survoa tee- tai kahvikuppiin nisua ja se oli herkkua. Isot ihmiset kastelivat palasta kahvikupissa. Ruukattiin sanoakin: Olkaa hyvä ja kastakaa, muistelee Antti Poukkula 1900-luvun alun joulua. 

Kuusijuhlissa opeteltiin uusia tapoja. Joulunäytelmät- ja laulut pysyivät mielessä myös kotien jouluissa. Opittiin kirjoittamaan joulukortteja ja askarreltiin joulukoristeita. Kerttu Virtanen muistelee kuusijuhlia: Jokainen oli saanut laittaa kavereille joulukortteja. Ne eroteltiin kullekin omaksi nipuksi, ja sidottiin kiinni. Joulupukki jakoi ne juhlan lopuksi säkissään. Samassa säkissä oli myös paperipussit, joissa oli nisupukki, joka oli sarvipäinen eläimen tai myöhemmin tontunmuotoinen. Silmänä sillä oli rusina. Yläluokalla saatettiin saada jo omena ja karamellia. Joulujuhlaan tuli koko kylän väki usein hevosilla, ja koulu oli täynnä kyläläisiä. 

Joulu ja suomalaiset joulutavat kulkeutuivat siirtolaisten mukana Amerikkaan. Pohjois-Pohjanmaan Pattijoelta Amerikkaan lähteneen suvun Irja Wenström muistelee joulua 1930: Jouluaattoa juhlittiin aina Suomi-talolla. Valtava joulupuu seisoi keskellä tanssilattiaa. Se oli koristeltu värikkäillä palloilla, karamelleilla ja meidän lasten paperista tekemillä ketjuilla. Oksien alla oli tavallisesti paljon lahjoja. Joulupukilla oli tapana tulla noin kymmenen aikoihin illalla. Mukanaan hänellä oli lahjalaukku, jonka kantamisessa häntä avustivat osaston miehet. 

Minä tiesin, että joulupukki oli vain pikkulapsia varten. Olin päässyt tästä selville, sillä minähän olin jo 8-vuotias. Tunsin itseni aika lailla ylempiarvoiseksi tämän uuden tietoni ansiosta ja katselin huvittuneena, kun nuoremmat lapset olivat niin peloissaan joulupukin takia. Tiesin, että joulupukki oli Mr. Metsä. 

Lapsen joulukuusen ympärillä Oulun Ainolan lastentarhan joulujuhlassa 1932. Museovirasto CCBY4.0

Metsän perheessä oli yksi pikkutyttö, Miriam, joka oli tuolloin 6-vuotias. Hän oli ujo ja hiljainen lapsi. Satuin istumaan hänen vieressään urheiluvälinelaatikon päällä, kun joulupukki tuli kättelemään meidät jokaisen ennen kuin alkoi jakaa lahjojaan. Miriam ei tahtonut kätellä häntä. Hän näytti pelkäävän. Minun olisi tehnyt mieli sanoa: “Hänhän on isäsi. Tartu käteen”, mutta en viitsinyt. Lopulta sain hänet suostuteltua tekemään niin, ja hänen isänsä hymyili minulle kiitollisena. Kumpikaan meistä ei tuolloin tiennyt, että se olisi Miriamin viimeinen joulu. Hän sairastui aivokalvontulehdukseen ja kuoli seuraavana keväänä. 

Pohjolan joulu -kirjaan on koottu tarinoita ja tapoja jouluaikaan liittyen. Kirja on myynnissä mm. Raahen museon toimipisteissä ja HOLVI-verkkokaupassa. Verkkokaupasta voit tilata myös vanhan raahelaisen mallin mukaan käsityönä tehnyn pukkimuotoin itselle tai joululahjaksi.

Kielon ja hyasintin tuoksua

Suomalaisen joulun tärkein koristus on metsäkuusi, mutta myös kukat tuovat joulun kotiin. Aikoinaan kukkivien kasvien saaminen keskellä pimeintä talvea oli vaikeaa. Pirteissä kasvien pitämiseen ei juuri ollut mahdollisuutta, mutta varakkaammissa taloissa viileiden salien seinustoilla joulukaktukset ennättivät kukkaan jouluksi, kun huonekasvit alkoivat yleistyä 1800-luvulla. Joulukaktukset on tuotu Eurooppaan Brasiliasta ja ne yleistyivät Saksassa ja Iso-Britanniassa heti 1800-luvun alkupuoliskolla.

Tunnistamaton mies istuu kirjoituspöydän ääressä. Pöydällä on tasetteja ja hyasintti. Nurkassa on huonekuusi ja ikkunalla roikkuu amppelikasvina unelma. Pielisen museon kokoelmat CCBY4.0

Vanhimpana suomalaisena joulukukkana on kuitenkin pidetty hyasinttia, joka kukki helsinkiläisten ihmetykseksi kukkakaupan ikkunassa vuonna 1879. Hyasintteja oli kukitettu keväisin jo vuosia aiemmin. Raahelainen Ina Montin rakasti kukkia kesät talvet ja kasvatti säilyneiden kirjeiden perusteella hyasintteja jo ainakin vuosina 1870-72. Montinin talon pihalla on iso puutarha kukkineen ja lehtimajoineen. Jo lapsena Inaa viehätti sen suunnittelu ja hoito. Talvella hän kohdisti hellyytensä ruukkukasveihin. Alman tehtävänä on olla Inan asiamiehenä Helsingissä. Jo maaliskuussa saa hän lähettää siemenet kesää varten ja lokakuussa hyasintin sipulit, kerrotaan Risto Enarvin kokoamassa sukuhistoriikissa. 

Sipuleita alkoi olla tarjolla myös yksityiskoteihin ja myynnissä oli erityisiä sipulilaseja, joiden käytöstä valistettiin vuonna 1929 Viikko-Sanomissa tähän tapaan: Joulukukkasien aika. Oletteko ajatellut, että nyt alkaa olla vähitellen aika istuttaa sipulikasvit multaan, että ne joutuisivat kukkansa avaamaan jouluksi. Hyasintti on yksi kauneimpia sipulikasveja. Se on merkillinen siitä, että sitä voi kasvattaa myöskin n.s. hyasinttilaseissa. On muistettava, että lasissa on pidettävä puhdasta, kirkasta vettä. Hyasintti kasvattaa juuret veteen ja pärjää sipuliinsa keräämän varaston turvin joulun yli.

Raahen museon Laivapatruunin kodin jouluun kuuluu upea 1800-luvun tyyliin koristeltu joulukuusi.

Silkkiset ja paperiset koristekukat olivat suosittuja joulukuusen koristeita 1800-luvun lopulla. Talvikukkien taustalla oli vanhoja uskomuksia joulun ihmeestä. Jo keskiaikaisissa legendoissa puhuttiin jouluyönä kukkimaan puhjenneista ruusuista ja hedelmäpuista. Ikivanha jouluvirsi 23 On ruusu Iisain vuoren kertoo ihmeellisestä, talvella kukkaan puhkeavasta ruususta, joka symboloi Jeesus-lasta. Myös joulukuusi puhkesi kukkimaan paperikukin, joiden ohjeita oli kotimaisissa ja ulkomaisissa lehdissä. Varoja kun ei ollut kiiltävien kuultopallojen ostoon korvattiin ne paperikoruilla. Ostettiin joitakin arkkeja punaista silkkipaperia, josta laitettiin ruusuja, ja eri värisestä kiiltävästä paperista pitkä ketjuja renkaista, jotka oli liimattu yhteen, kirjoittaa Alina Tamelander raahelaisten paperikukista. Ruusut olivat 1800-luvulla arvostetuimpia kukkia, mutta värillisistä papereista taiteiltiin myös ruusunnuppuja, neilikoita, talviastereita, liljoja, unikoita ja krysanteemeja. 

Vuoden sisällissodan 1918 vangittuja rautatieläisiä Helsingin kaupunginmuseon kokoelmien kuvassa. Kaltereiden vieressä kukkii yllättäen hyasintteja. CCBY4.0

Talvisin varakkaat saattoivat ostaa kasvihuoneista ruukkusyreenejä ja jouluruusuja, jotka lämpimään tuotuina alkoivat kukkia. Hyasinttien, tasettien eli pienten sarjanarsissien, tulppaanien ja eksoottisten kamelioiden kukittaminen onnistui kasvihuoneissa 1800-luvun lopussa, mutta niitäkin näkyi vain kaupunkikodeissa.  

Joulukielojen kasvatusta 1950-luvulla. kuva Erkki Voutilainen, Museovirasto, CCBY4.0

Innokkaimmat viherpeukalot keräsivät syksyllä metsästä kielon juurakoita, jotka lämpimään tuotuna kukkivat lähes lehdettöminä ja toivat tuttua tuoksua joulujuhliin. Kaupallisissa puutarhoissa jääkieloiksi kutsuttujen kukkien hyötäminen vaatii paljon käsityötä, ja niiden suosio väheni vuosien kuluessa suuren työmäärän ja kalleuden vuoksi. Kieloja saattoi nähdä myös talvihäiden hääkimpuissa, ja kieloja näkyy usein vanhoissa joulukorteissa. 

Kielojen kukittaminen talvisaikaan onnistuu myös kotioloissa. Kuvassa syksyllä kukkapenkistä kellariin viemiäni luonnonkieloja kukkaan jouluksi hyödettynä.

Kasvien nopea kuljettaminen on avannut markkinat tuontikasveille. Pakkaselle herkkä joulutähti on kirinyt suosituimpien joulukukkien joukkoon 1960-lähtien. Kuitenkin yhä edelleen Suomen kansalliskukista tehty kielokimppu koristaa presidentin uudenvuoden puheen televisiolähetystä. 

Lue lisää joulun perinteistä palkitusta Pohjolan joulu -kirjasta, jonka komea kuvitus tuo joulutunnelman kotiin. Tilaa itselle tai lahjaksi helposti HOLVI-verkkokaupasta.

Isoviha, aarteita ja aarnivalkeita

Pyhäjoen Pirttikoskelta löytynyt rahakätkö. Maanviljelijä löysi kätkön peltotöissä Alahaka -nimisellä pellolla kesäkuussa 1963. Pelto oli edellisenä vuonna käännetty traktorilla luonnonniitystä pelloksi ja kätkö löytyi aivan pellon pinnasta. Aura osui ensin yhteen tinapulloon ja sen vieressä oli toinen, pienempi pullo. Isossa pullossa neljä hopearahaa oli suojattu kangaskappaleella. Yhteensä rahoja oli pulloissa 55 kappaletta (joista kokoelmiin on lunastettu 54). Rahat olivat 2 ja 1 markan, sekä 5,4, 2, ja yhden äyrin arvoisia hopearahoja Kaarle XI:n ja Kaarle XII:n ajalta. Vanhin raha on vuodelta 1665 ja nuorin vuodelta 1712. Rahojen lisäksi kätköön kuuluu myös hopeasormus. Museovirasto, CCBY4.0

Valitusta kuusikossa

Muhoksen Poikajoki kohisee koskissa ja mutkittelee rotkomaisessa maastossa synkkien metsien läpi. Lähitienoilla on Pakosaunanmaaksi kutsuttu paikka, jossa on voinut nähdä piilopirtin jäänteitä ja sammaloituneet kiukaan rauniot muistona kauheasta vainoajasta. Lähellä on muitakin piilotelleiden ihmisten asumusten jäänteitä. Nimistössä on säilynyt myös Sikiösaunansuoksi sanottu alue, jonka kauheudet ovat jo unohtuneet.

Kerran oli metsästäjäporukka asettunut Pakosaunanmaan raunioiden lähelle yöpymään, mutta kokeneilla kulkijoilla ei nukkumisesta tullut mitään. Metsien syvyyksistä kuului levotonta valitusta ja ryskettä. Kaukainen koiranhaukku kuului varoittavana kaukametsistä niin kuin isovihan piilottelijoita vainuavien koirien äänet aikoinaan. Valituksen yltyessä oli metsästäjien kerättävä reppunsa ja lähdettävä ryskettä pakoon. Nuotiokin jäi sammuttamatta Pakosaunanmaan maastoihin, kun miesjoukko jätti reissunsa kesken.

Päätön mies 

Isonvihan aikaisia venäläisiä sotilaita on unohdetuissa haudoissa useissa eri paikoissa. Leposijoihin saattaa viitata enää vain perimätietona säilynyt paikannimi. Ryssäkankaaksi nimitetyssä paikassa saattaa öisin nähdä isonvihan aikaisten sotilaiden kulkevan levottomana metsätiellä. Joukon ääni kuuluu ensin kauempaa, ja kun hahmot erottaa hämärässä, yksi sotilaista hakkaa kainalossa kantamaansa huutavaa päätään. 

Lampaita maantiellä Yppärissä, 1924. Samuli Paulaharju. Museovirasto. CCBY4.0

Vihan vainioilla

Yppärissä, syksyisen valtatie 8:n penkalla näkyy auton valoissa vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutunut hevosmies. Hahmo ylittää tien ja katoaa metsään. Autoilija jarruttaa rajusti säikähtäneenä. Ulosajo tieltä tai kolari on taas hiuskarvan varassa!

Isonvihan surmapaikkojen synkkien tapahtumien muistot jättivät autiotilojen liepeille pelon ilmapiirin. Pyhäjoella kulkevilla teillä saattaa pimeän aikaan kuulla valittavan väkijoukon ääniä. Jo aikoinaan hevosmiehet sanoivat, että Pyhäjoen Yppärissä Paltusmäen kohdalla hevoset vaistoavat jotain, mitä tavallinen kulkija ei voi nähdä. Säyseiksi tiedetyt ruunat käyttäytyvät kummallisesti ja saattoivat pysähtyä, niin että vasta kovan käskemisen jälkeen lähtivät jatkamaan korskuen matkaansa. 

Juusonmäen Kummalan talossa kerrotaan kummittevan. Asuinrakennusten lähistöllä ja talon pihamaalla on nähty tulenlieskoja. Liekehtivä valo on kuin pimeydessä kipunoiva soihtu. Jo 1800-luvun lopulla on kerrottu loimottavista näkymistä. Näyttää kuin talo olisi tulessa, mutta lähemmäksi tullessa tulipalon aavistus on ollut harhaa. Ihmismielen pohjalla kummittelevat sukupolvien takaiset isovihan kauhut. 

Paikkakunnalla puhutaan myös yleisesti, että Pyhäjoen Paltusmäen ja Juusonmäen välisellä tiellä sattuu tavallista enemmän kolareita. Tie olikin niillä main niin mutkikas, että tiedetään saksalaisten autokolonnien kolaroineen mutkissa jatkosodan aikaan . Oikaistu valtatie kahdeksan halkaisee nykyään Paltusmäen kahtia, ja mäki on tietöiden ja soranoton yhteydessä madaltunut. 

Ovatko Paltusmäen kolarit erikoisten näkymien aiheuttamia äkkijarrutuksia vai muisto ajalta, kun tie oli Paltusmäen kohdalla paljon mutkikkaampi? Ovatko ihmisten mielissä Pyhäjoellakin raivonneen isovihan kauhut?

Jumala pelkääväinen leskivaimo Anna Jakobin tytär Rautio, joka oli syndynyt 15.12.1700 ja kuoli 5.2.1772 sääsi vähän ennen autuaallista eroansa maailmasta 500 Taal. yhtä kuin kup. t. tähän kynttiläkruunuun Jumalalle kunniaksi ja Hänen huonekunnallens Kaunistukseksi. Tämä valettiin Tokholmisa v. 1776.

Pyhäjoen kirkossa on vanha kynttiläkruunu, joka siihen kaiverretun tekstin ja perimätiedon mukaan on hankittu kovia kokeneen leskiemännän Anna Jaakontytär Raution antamilla rahoilla. Pyhäjoen Eteläkylän ihmisistä jäi isonvihan jäljiltä henkiin vain kahdeksan. Viholliset ottivat hengiltä nuoren Annan vanhemmat ja yhteensä 15 omaista. Kiduttamalla haluttiin saada selville piilopirttien paikat ja kätketyt arvoesineet. Viholliset piiskasivat Annaa rautapiiskoin ripustettuaan hänet kattoon. Ehkä tyttöä luultiin jo kuolleeksi, kun hän päätyi riiheen piilottelemaan ruumiiden alle. Kun yö pimeni, järkyttynyt ja henkihieveriin pahoinpidelty Anna oli päässyt raahautumaan pakoon. Tyttö suuntasi merenrantaan, josta saattoi olla paras pakomahdollisuus. Hänen onnistui päästä veneeseen jonkin toisen pakolaisjoukon mukaan ja lopulta turvaan Ruotsiin. Vanhoilla päivillään hän halusi muistaa kotikirkkoa kiitokseksi pelastumisestaan. Kynttiläkruunu kantaa muistoa Anna Jaakontytär Raution elämästä.

Plooturahakätkö Iljalan talon mailta Hailuodon Ojakylässä. Vuonna 1880 löytynyt kätkö sisälsi neljä kahden taalerin rahaa vuosilta 1682, 1711 ja 1712, kolme yhden taalerin rahaa vuodelta 1710 sekä 1/2 taaleria vuodelta 1710. Museovirasto, CCBY4.0

Autiokankaan kummitukset

Vihannissa on useita metsiä, joihin ei tarinoiden mukaan kannata öisin mennä. Autiokankaaksi kutsutussa paikassa on perimätiedon mukaan ollut raahelaisten piilopirtti isonvihan aikaan. Pahaksi onneksi piilopaikka paljastui ja vihollinen pönkäsi oven kiinni ja poltti tuvan asukkaineen maan tasalle. Kangas jäi autioksi ja sai nykyisen nimensä. Myöhemmin lähiseuduilla kulki taalainflikoiksi kutsuttuja kulkukauppiaita, jotka yllättäen kuolivat, ja heidät haudattiin Autiokankaan maille. Rauhattomien kulkukauppiaiden tavaroita on löytynyt oudolla tavalla pitkin synkkää kangasta, ja puhutaan, että metsätienoilla kummittelee pirtissä paistuneiden ihmisten haamuja.

Albert Edelfelt, luonnoskirjasta 1871-73, Kansallisgalleria, CCO

Fakta: Isoviha 1713–1721

Paikannimet Kalmanlahti, Paistinkangas, Vihannin Piilokangas ja Muhosten Pakosaunanmaa ovat muistoina kauhuista kolmensadan vuoden takaa. Vaikka oudot paikannimet säilyvät, seutuihin liittyvät synkät muistot ja tarinat ehkä ovat jo unohtuneet. Venäjän miehitysaika Suomessa sai nimen isoviha. Aika koetteli Pohjois-Pohjanmaata kovalla kädellä. Lähiseutujen surulliset paikannimet kertovat menneiden sukupolvien synkästä historiasta, ja tositapahtumat ovat antaneet aiheen useisiin kummitustarinoihin, joissa vihaa ja väkivaltaa kokeneet ihmiset eivät saa rauhaa.

Suomi oli isonvihan aikaan osa Ruotsin 1600-luvulla laajentunutta suurvaltaa. Vahvojen hallitsijoiden valloitukset toivat Ruotsille paljon vihollisia, ja 1700-luvulla koitti takaisinmaksun aika. Suuri Pohjan sota alkoi, kun Tanska, Saksi, Puola ja Venäjä solmivat sopimuksen vallata aiemmissa sodissa Ruotsille menettämiään alueita. Poikkeukselliset sääolot ja järkyttävät katovuodet 1600-luvulla olivat johtaneet nälänhätään ja riehuviin tauteihin. Ruotsin taistelut olivat aluksi voitokkaita, mutta 1709 käydyn Pultavan taistelun tappioiden jälkeen Venäjän miehittämisvaihe, isoviha alkoi Suomessa. Rutto riehui 1710 Turussa ja Helsingissä tappaen kolmasosan väestöstä, eivätkä maaseudun ihmisetkään olleet turvassa. 

Kun 1714 Napuen taisteluksi kutsuttu hyytävä helmikuinen yhteenotto Kyrönjoen rannalla ja Merijärvenkin syksyinen kahakka oli hävitty, valtasivat venäläiset perääntyvältä Ruotsi-Suomen armeijalta Pohjois-Suomen alueet. Venäläisillä oli tavoitteena koko rannikon autioittaminen. Talot tyhjentyivät veritekojen, paenneiden ihmisten, vangeiksi ja “ryssänrengeiksi” vietyjen lasten jäljiltä. Yppärissä teljettiin 1716 Nissilän taloon 120 ihmistä, jotka nuijittiin kuoliaaksi. 

Albert Edelfelt, Poltettu kylä -harjoitelma, 1878-79, Kansallisgalleria, CCO

Venäjän sotataktiikkaan kuului Suomen rannikkoseudun asutuksen hävittäminen, mikä johti ankarimpiin siviilitappioihin juuri Pohjois-Pohjanmaalla. Tsaari käski tuhota asutuksen kymmenen peninkulman syvyydeltä puskurivyöhykkeeksi Ruotsia vastaan. Suurin yksittäinen veriteko tapahtui Hailuodossa murhaperjantaina 29.9.1714, kun 200 kasakkaa tappoi yhdessä yössä kirveellä noin 800 henkeä. Esimerkiksi Raahen väkiluku oli isovihan aikaan vain kaksinumeroinen, kun porvaristo pakeni Ruotsiin ja köyhempi väki sisämaiden piilopirtteihin. Ihmiset piilottivat arvoesineitä turvaan, ja sotilaat kiduttivat kiinni saatuja piilopaikkojen paljastamiseksi. Tositapahtumia värittävät tarinat kätketyistä aarteista ja surmapaikkojen levottomista kummituksista saivat alkunsa ja pysyivät mielissä sukupolvesta toiseen.

Lue lisää perinteisiä kummitustarinoita ja faktaa tarinoiden taustalta Aki Pulkkasen Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta -kirjasta.

Tiernakaupunki Oulu

Ja tietäjät rukoili Ruotuksen edessä, 

oli kaikilla silloin silmät vedessä,

ja paperitähti se pyöri.

Ukot nauroi. Eukoilla suu medessä.

On siitä vierryt montakin vuotta, 

moni tähti on tielläni vilkkunut,

olen monta ma etsinyt, seurannut suotta,

moni mieltä on kulkijan ilkkunut…

(katkelma Eino Leinon runosta Tähtipojat)

Oulun tiernapoikia 1935. Museovirasto CCBY

Oulun suomalaisessa lyseossa 1880-luvun lopulla opiskellut runoilija Eino Leino muisteli kaiholla tiernapoikia Tähtipojat-runossaan. Siinä huolettomat pojat loikkivat kinosten yli puisine miekkoineen ja pyörittävät laulaen paperitähteä. Huolellisesti rakennetun tähden sisällä palaa kynttilä ja pyörityksellä estetään paperin tähden syttyminen tuleen. 

Ensimmäiset tiernapoikien laulukilpailut järjestettiin Oulussa jo 1930. Vanhaa ja voimakasta tiernapoikaperinnettä ylläpitää ja kehittää nykyisin Tiernasäätiö. Kouluilla on tärkeä tehtävä perinteen jatkamisessa. Oulun Rotuaarilla paljastettiin 2014 iiläisen taiteilijan Sanna Koiviston Tiernapoikapatsas. Oulun virallisen tiernajulistuksen on kirjoittanut Eero Ylitalo ja se on aloittanut tierna-ajan Oulun murteella vuodesta 2002:

Vaijjaan kahen kuukauvven aika alakaen tästä päivästä ja jatkuen läpi adventin, joulun, uuvven vuojen ja loppiaisen aina tammikuun toiseen viikonloppuun elikkä Nuutin päivään asti julistetaan täten tierna-ajaksi, mikä tarkoittaa sitä, että tänä aikana saa laulutaitoset nuoret ja vaikka vähä vanahemmatkin pojat ja miksei tyttökki pukkeutua valakosiin paitoihi, vöihin, jihänkeihin ja viittoihin, pittää päässään kruunua sekä kypärää ja vöisään miekkoja ja kulukia näin tälläytyneinä ison tähen kansa talosta talloon, juhulasta juhulaan ja vaikka ravintollaan iliman alakoholin nauttimisseen vaajittavaa kaheksantoista vuojen ikkää, jos vaan on tarkotus tulla esittämmään tiernapoikia nii että Knihti ensin kysyy ovelta jotta “saako tulla laulamaan?”

Eellä kuvatun kaltasia ryhymiä ei saa tierna-aikana häiritä eikä estää perinnettä nouvattamasta, ja jos näin tapahtuu, on se pakko kattua tiernaperinteen häirinnäksi raskauttavien asianhaarojen vallitesa. 

Mihin katosi kyyppä Kiinanmaalta?

Jotkut tiernapojat tekivät pitkiäkin retkiä lähiympäristöön. Oululaisten tiedetään käyneen Kemissä ja Hailuodossa asti. Maaseudulla liikkeellä oli nuuttipukin ja resupukin tapaisia hahmoja samoilla asioilla. Nykyisin tiernapoikien hahmoina ovat Herodes, Knihti, Murjaani ja tähdenpyörittäjä Mänkki, mutta kokoonpano ja laulut ovat vaihdelleet elävän kansanperinteen tapaan, ennen kuin Samuli Paulaharju julkaisi kokoamansa tekstit 1910. 

Samuli Paulaharjun kuvaamat tiernapojat. Museovirasto, CCBY4.0

Vielä 1919 Paulaharju kertoo, että joskus joukon jatkona oli kyttyräselkäinen viides pyörä, ´Kyyppä Kiinanmaalta´ keräten rahaa yleisöltä. Raahessa kulki joukon mukana Juudas rahapusseineen, Kokkolassa oli kaksi kyttyräselkäistä hahmoa, Juudas ja Joosef, ja Vaasassa myös Herodeksella oli kyttyrä selässään. On arveltu, että kyyppä Kiinan- tai oikeammin Kaanainmaalta esittää neitsyt Marian “petettyä” puolisoa, Joosefia, jonka selkään on lisätty kyttyrä korostamaan hänen inhimillisyyttään. Kyttyräselkä eli kyfoosi (kreik. kyphosis) lienee hahmon nimen taustalla. 

Tähdenpyörittäjä Mänkin nimitys alkoi vakiintua vasta 1930-luvulla. Joskus hahmo saattoi puuttua joukosta kokonaan. Mänkin on arveltu olevan enkelihahmo, joka julistaa paimenille ilosanomaa. Oulun paikalliskulttuurin asiantuntija Atte Kalajoki kirjoittaa eräässä kolumnissaan muistoja tiernapoikaa esittäneestä oululaispojasta: Sievä poika, se Jussi. Esitti sisartensa kanssa tiernapoikia, oli enkeliksi puettu, posket punatut, vaikka sillä oli luonnonpunaiset posket. Tiernapoikana siskojensa kanssa kiertäneestä Jussi Snellmanista tuli myöhemmin Kansallisteatterin näyttelijä ja hän esiintyi myös ensimmäisessä suomalaisessa elokuvassa Salaviinanpolttajat vuonna 1907.

Pukkiperinnettä tutkinut Karin Schager on löytänyt Ruotsista ja Norjasta irrallisia ´klapperbock´ naamioita, vuohipukkien päitä, joiden alaleuka liikkuu. Yksin tai itämaan tietäjien mukana kulkeva koominen pukkihahmo keräsi taloista rahaa ja herkkuja. 1700-luvulla ilkikuriset pukit olivat talosta taloon kulkiessaan ajoittain jo häiritseviäkin remuhahmoja, joiden railakasta kiertelyä viranomaiset ja kirkko yrittivät rajoittaa. 

Tuberkuloosityön tukemiseksi tarkoitettujen Joulumerkkien idea on peräisin Tanskasta vuodelta 1903. Suomessa Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys julkaisi ensimmäisen joulumerkin vuonna 1912 ja myöhemmin vuosittain vuodesta 1926 aina vuoteen 2001 asti. Vuodesta 1927 lähtien joulumerkeissä oli tunnuksena punainen kaksoisristi. Helsingin kaupunginmuseo CCBY4.0

Lucian päivän ja Nuutin päivän välisenä aikana saattoi nähdä erilaisissa kokoonpanoissa tiernapoikia, kolme kuningasta, Josefin, Juudaksen, Herodeksen knihteineen ja erilaisia pukkeja kerjäämässä rahaa, herkkuja ja viinaksia. Erikoisesti pukeutunut ja naamioitunut joukkio kulki turuilla ja toreilla talosta taloon. Yksi kuninkaista ratsasti joskus erikoisella, kehikon päälle rakennetulla ja oljilla täytetyllä hevosella nykyisten keppihevosten tapaan.

Lounais-Hämeessä, Susikkaan kylässä on luultavasti tällaisten kulkueiden jäänteenä Jouluvalko-hahmo, joka kiertää tuvissa ja kuusijuhlissa paikallisena erikoisuutena. Naamioitunut ajaja kannattelee rottinkikehikon päälle rakennettua hevosta, joka on kiinnitetty ajajan vyötärölle. Ajajan omat jalat toimivat hevosen jalkoina. Nykyisin elvytetyn perinteen jouluvalkoa ohjastaa usein joulupukki, ei itämaan tietäjä tai Herodes.  

Tammelan Lunkaan kylän jouluvalko kesällä kuvattuna 1928. Museovirasto, kansatieteen kuvakokoelma, kuva Esko Aaltonen, CCBY4.0

Herodes, hän se ajoi

hevosillaan ja ratsuillaan

siihen asti kun hän tuli 

Murijaanein maalta.

Siihen asti kun hän tuli 

Betlehemin tykö.

Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinat ja Pohjolan joulun mielenkiintoiset perinteet yksissä kansissa komeasti kuvitettuna. Tilaa helposti HOLVI-verkkokaupasta itselle tai upeaksi joululahjaksi.

Heikun haamu

Umpinaisella sisäpihalla, osoitteessa Brahenkatu 2 on suolamakasiini ja ikivanha karsseri, vankityrmä. Rautaovellinen tila on palaneesta rakennuksesta säilynyt kolkko kellarikerros, jossa paatuneita pahantekijöitä on pidetty vangittuna jo ennen isovihan aikaa. Pihapiirissä kummitteleva hahmo on kuitenkin synkkää kivijalkatyrmää korkeammalla. Harmaa ukko kulkee vaalean, kartanomaisen rakennuksen toisessa kerroksessa, ja sanotaan, että hänet voi nähdä iltaisin ikkunassa. Kesäpukuun pukeutuneen miehen kalpeat kasvot häilyvät, ja silmät tähyävät pihalla kulkevia ihmisiä. Levottoman talon entisen omistajan, laivanvarustaja Henrik Soveliuksen eli Heikun haamu kävelee rakennuksen yläkerrassa ja portaikossa. 

Aino Jacklin-Pyhälä on kertonut, että eräs Lundvallin pariskunta vietti ensimmäisiä yhteisiä vuosiaan Heikun talossa. Pariskunta avioitui 1913. Nuori rouva heräsi joulukuun alkupuolen pimeydessä aamuyöllä. Vintille johtavat portaat alkoivat narista raskaiden askelten painosta. Hitaasti yläkerran ovi aukesi ja jäi avoimeksi. Mitään ei kuulunut sen jälkeen. 

Kun nuoripari kertoi tämän havaintonsa rouva Jacklinille, tämä haki esiin säästämänsä nipun surukortteja. Mustareunaisista korteista todettiin järkyttyneenä, että tuolloin outojen tapahtumien aikaan oli ollut talon entisen isännän, Heikun, kuolinpäivä, 13. joulukuuta. Raskaat askeleet olivat kuolinyön kaikuja.

Laivanvarustaja Fredrik Sovelius vanhemman (1778-1837) rakennuttama talo valmistui 1912. Hänen jälkeensä talon peri hänen poikansa, kauppaporvari Henrik Sovelius (Heikki Sovio). Talon osoite: Brahenkatu 2. August Maximilian Myhrbergiä esittävän veistoksen suunnitteli kuvanveistäjä Evert Porila, se pystytettiin 1931. Museoviraston kuvakokoelmat, CCBY4.0

Ovenkahva

Heikun talossa työskenteli Raahen kulttuuritoimen väkeä 1990-luvulla. Eräs nainen oli iltatöissä, ja hiljaisen talon tunnelma oli painostanut tavanomaista oudommin koko päivän. Äkisti täyspuinen toimisto-ovi paukahti kiinni, niin että töissään ollut nainen hätääntyi. 

Toisena hiljaisena iltana oven kahva liikkui monta kertaa kuin joku olisi pyrkimässä sisään, mutta ketään ei näkynyt. Pimeästä, tyhjästä yläkerroksesta kuuluu laahaavia ääniä. Portaikossa kuuluneet askeleet ja sijoitustaan odottavien taulujen kaatuilun on arveltu olevan merkkejä levottoman Heikun haamusta. 

Raahen matkailuoppaiden mukana pääsee syysiltaisin mielenkiintoiselle kummituskierrokselle Wanhaan Raaheen.

Mitä vanhana erakoituneen Henrikin haamu kaipaa? Pasianssin ja fortepianon ääressä viihtynyt Henrik kolistelee portaissa ja kulkee huoneissa. Nuorena Heikun kerrotaan olleen seurallisempi, ja joskus hän on soittanut iloisia valsseja tanssivien nuorten riemuksi. Kovin hyvänä pelimannina häntä ei pidetty, sillä hän saattoi jättää syyttä suotta soiton kesken. 

Heikku-patruunan ura laivan kapteenina päättyi erikoisella tavalla. Sovion komppanian laivalla purjehtiessaan Heikku soitti fortepianoa kajuutassaan. Oli tapana, että kapteenin on oltava yläkannella eli täkillä laivaa käännettäessä. Kun oltiin menossa lähellä Tanskan rannikkoa, niin kokkipoika ryntäsi sisään keskeyttäen soiton.

– Tulisko kapteeni heti ventaamaan, ku siellä on pränninkejä förin eesä? kokkipoika hätäili.

– Varo sinä vain, ettei plättys pala, minä pellaan vain tämän valssin loppuun, Heikku vastasi hätäilemättä. 

Laiva rysähti karille ja jäi hylyksi. Kun Heikku selvitti asiaa vanhemmalle, vihastuneelle veljelleen ja pyysi uutta laivaa komentoonsa, kuultiin vain Matti-veljen karjunta: 

– Mee saatana ja ota lato Märjännyksestä ja seelaa sillä!

Raahen Rantakatua ja Heikun talo 1890-luvulla. G.Feiringin ottama kuva on Museoviraston kokoelmissa. CCBY 4.0

Fakta: Henrik Sovelius

Henrik Sovelius (1817-1904) oli pienikokoinen, suuremmassa joukossa ihmisarka ja aikalaisten kuvausten mukaan “mamsellimainen”. Vanhemmalla iällä hänellä oli huonosti istuvat tekohampaat, jotka ukko saattoi ottaa keskellä katuakin pois suustaan ja asetella ne takaisin. Innokkaana pasianssin pelaajana hän saattoi ratkaista elämänsä pulmia korteista katsoen.

– Vänta lite så skall jag kasta, saattoi hän tokaista pilke silmäkulmassaan korttipakka kädessään, kun joku kysyi ratkaisua pulmaan. 

Kaupungilla pidettiin pasianssiennustuksiin uskomista pahana. 

Raahen Brahenkadun valkoinen kaupunkitalo oli Henrik Soveliuksen koti, ja korkean porttikongin viereisessä huoneessa oli hänen konttorinsa. Huoneiden kerrotaan olleen tuolloin kolkkoja ja koristeettomia. Säästäväisenä miehenä Henrik kielsi kukkien tuomisen haudalleenkin. Hän kehotti ankarasti merimiesten vaimoja olemaan tuhlaamatta laivalla olevien miestensä palkkarahoja, joita naiset saivat noutaa laivanvarustajalta ennakkoon miesten ollessa merillä vuosia.

Säästäväisellä Henrikillä riitti rikkaan suvun rahoja. Kerran mies voitti komean meritaistelua kuvaavan öljymaalauksen Tukholman arpajaisissa. Ruotsin kuningas Oscar II olisi halunnut lunastaa maalauksen itselleen suurella summalla muiden merimaalaustensa joukkoon. – Minä en tarvitse rahaa, mutta Raahe tarvitsee taulun, kerrotaan Henrikin sanoneen kuninkaalle.

Raahen Brahenkatu sumuisena talvi-iltana.

Sisarenpoika sai Heikulta perinnöksi komean kultakellon, mutta kun tämä ei antanut sille lahjoittajan mielestä tarpeeksi arvoa, niin ukko nappasi sen takaisin itselleen ja antoikin tilalle laivan kronometrin. Henrik Sovelius säätiöi rahansa suvun käyttöön ja lahjoitti runsaasti hyväntekeväisyyteen vanhainkodille, lastenkotiin ja Raahen rautatieyhteyden rakentamiseen. Vastoin Heikun ohjeita osa rahoista sijoitettiin Venäjän valtion obligaatioihin, jotka menettivät arvonsa vallankumouksen aikana. Arvopaperit myytiin huonoina vuosina. 

Onko huvennut omaisuus saanut Heikun kummittelemaan entisessä kodissaan, vai mikä painaa rikkaana poikamiehenä eläneen haamun mieltä Brahenkadun komeassa talossa?

Pohjois-Pohjanmaan mielenkiintoista kulttuurihistoriaa ja hiuksia nostattavia kummitusjuttuja löytyy roppakaupalla Aki Pulkkasen Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta.