Aarnivalkeat ja verinen kupariämpäri

Ellinsaaren pääkallot ja aarnivalkeat

Merijärveläisillä oli aikoinaan pitkä matka hautausmaalle, eikä vainajia aina pystytty kuljettamaan Salon emäseurakunnan kirkkomaahan. Kelirikon aikaan kuolleet haudattiin väliaikaisesti Ellinsaareen. Teiden kuivuttua kulkukuntoon kaivettiin ruumisarkku ylös ja vietiin siunattuun maahan asianmukaiseen leposijaan. Isonvihan aikaan rannikon seutujen asukkaita kuoli joukoittain venäläisten surmaamina. Kahakoissa kuoli myös venäläisiä sotilaita, joita on perimätiedon mukaan haudattu Tähkijärven saareen väliaikaiseksi tarkoitettuun hautaan, mutta jääneet lopullisesti niille sijoilleen vailla ikuista rauhaa. Todisteena haudoista on noussut peltomiesten lapioihin ihmisen luita ja pääkallokin. Merijärveä ja Tähkijärveä kuivatettiin tulvien vaivaamiksi pelloiksi 1860-luvulla, niin että oikeasta saaresta ei voida enää puhua. 

Kevättulva Merijärvellä 1954. kuva Pekka Kyytinen, Museovirasto, CCBY4.0

Sanotaan, että syysiltaisin Ellinsaaren mailla palavat sinivihreät aarnitulet. Loimotus näkyy sopivina iltoina kauas, mutta kun lähelle kävelee, tienoilla ei näy ketään. Sinne on haudattu suuri hopea-aarre, ja haltiat polttavat aarteesta sinisellä liekillä hometta ja ruostetta. Kun alue oli vielä saarta, sanottiin, että aarteen saa se, joka ajaa saareen nuorella varsalla yhden yön aikana tullutta jäätä pitkin. Onko alueella vielä sellaisia syyssateita ja -tulvia, jotka voisivat jäätyä kantavaksi jäiksi, aarteen hakijalta vaadituksi kulkureitiksi?

Verinen kupariämpäri

Kiimingin metsätienoiden takana oli aikoinaan komea Paajasen talo Juuvan- ja Haarajärven välissä. Ympärillä oli isovihan aikaan vielä viljavia peltoja, kalaisat järvet ja erämaata metsästykseen. Varakkaan talon kaivon ämpärikin oli tehty kalliista kuparista. 

Isonvihan uhka painoi Paajasenkin talon väkeä, kun huhut julman vihollisen kauhuteoista levisivät suusta suuhun aina isoilta tiluksilta metsäpirtteihinkin. Talon kuparinen kaivoämpäri oli taiottu. Vaaran uhatessa vesi muuttui kaivossa vereksi, jolloin tiedettiin koota talon arvokkaimmat esineet ja ruokatarpeet piiloon. Talon hopeat kasattiin kupariämpäriin ja upotettiin Juuvanjärveen. Osa arvokkaista esineistä kätkettiin talon lähelle maahan ja talon väki karkasi syvälle metsään rakennettuihin piilopirtteihin.

Rohkea isäntä jäi ainoana puolustamaan taloa, mutta sai surmansa, kun kasakat polttivat tilukset. Vuosisatojenkin jälkeen metsässä on pystynyt näkemään talon perustukset ja muinaisten peltojen vakoharjat. Aikoinaan Huumolan mies oli kuullut unessa kutsun hakea hopeakätkön aarteet metsittyneen tilan piilopaikasta. Haudatut hopeat olivat löytyneet. Tarinan mukaan maassa oli kolme kontillista hopeaa, mutta taiottu kupariämpäri odottaa Juuvanjärvessä vielä löytäjäänsä. Sen paikkaa ei ole kenenkään uneen ilmoitettu, ja upotuskohdan maamerkitkin ovat vuosisatojen aikana hävinneet ja unohtuneet. 

Hopeakätkö Haapaveden Karhukankaalta. Toukokuun 7 päivänä renki oli kyntämässä Arolan talon peltoa. Auran terä nosti mullasta esille hopeisen pikarin, joka sisälsi 15 hopearahaa. Nuorin raha on lyöty vuonna 1701. Museovirasto, CCBY4.0

Lisää kotiseudun perinteisiä kummitustarinoita yksissä kansissa löytyy kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset.