Maatiaisamaryllis

Oranssin sävyjä helmikuun pakkaspäivänä.

Joulun jälkeen viherhuoneen viileydessä alkoi näkyä kummia. Pienen maatiaisamaryllisruukun (Hippeastrum rutilium) keskeltä pilkotti kukannuppu, joka venyi tammikuun kalvakassa valossa melkoisen korkeaksi. Helmikuun pakkasten keskelle lehahti oranssipunainen kukkapari.

Maatiaisamaryllis on perinteinen ruukkukasvi, joka ei vaadi varsinaista lepoaikaa ollenkaan joulunajalta tuttujen jalostettujen ja usein kertakäyttöisten amaryllisten tapaan. Kukat ovat ihan mukavan kokoiset, vaikka häviävät joulunpyhien jättiläisille. Siinä varmaankin syy, miksi kasvia ei ole ainakaan minulle tullut koskaan vastaan kukkakaupassa. Perinnekasveista ja kasvitarinoista kiinnostuneena sain kasvinalun rouvalta, jonka suvussa kasvi on ollut tiettävästi jo 1800-luvulla! Juuri tätä sävyä ei useimmiten kukkakaupoissa näy, mutta vähään tyytyväisenä huonekasveja näkyy silloin tällöin ikkunalaudoilla ja vanhimmat voivat olla vuosikymmenten ikäisiä. Maatiaisamarylliksiä eli ”liljoja”, pikkuritarinkukkaa tai talonpoikaisliljaa on viljelty jo 1760-luvulta lähtien. Kasvi on alunperin kotoisin Brasiliasta.Suomessa sitä on ollut tiettävästi erilaisina lajikkeina ainakin 1830-luvulta.

Minulla maatiaisamaryllis alkoi välittömästi tehdä sivusipuleita ja luulin, että kukintaa saa odottaa vuosia. Kasvi ei tykkää suorasta paahteesta ja ilmeisesti viherhuoneen viileys on tuntunut mukavalta. Kasvikirjat väittävät sen pitävän pienestä ruukusta, jossa multa saa aina välillä kuivahtaa. Ruukku saa kasvaa sipuleita ihan täyteen, jolloin kukkiakin voi tulla kolmesti vuodessa ja runsaasti. Minä haluan kuitenkin saada uusia alkuja ikkunalaudoille ja mullanvaihto taitaakin olla kukinnan jälkeen edessä. Muistettava on, että sipulia ei saa laittaa syvälle multaan, jotta eivät mätäne jos on niin huoleton kastelija kuin minä.

Tällä kertaa siis kaksi kukkaa, jotka olivat ”selät vastakkain”, kuten kuuluukin. Mitähän ruotsinkielisten seutujen nimitys ´Adam och Eva´ tai ´gubben och gumman´ oikein meinaa, kun pariskunta mököttää toisista poispäin? Ja mitä se kertoo kasviharrastajien parisuhteista? 🙂 Eipä mökötetä, kun päivä pitenee ja kevät tulee!

Aasinsilta amarylliksestä Aatamiin. Yllä olevassa kuvassa on uskomattomin kuvaus ensimmäisestä luomakunnan kruunusta ja kylkiluustaan komean oranssein vaatetuksin. Raahen museon kirkkosalin veistoksen ihmiset ovat huomanneet olevansa alasti syntiinlankeemuksen jälkeen. Mikael Baltin veistoksiin kannattaa käydä tutustumassa vaikka kivalla virtuaalivierailulla Raahen museossa.

Lumikuningatar

Ulkona kimaltavat tammikuun hanget ja sormissa nipistelee pakkanen, mutta viherhuoneen viileydessä avautuivat valkoiset kukat, joita olen odottanut hartaasti. Lumikuningatar-orkidea (Coelogyne cristata) yllätti kukinnallaan!

Viherhuoneen viileydestä normaalisti nauttiva orkidea on nostettu ihailtavaksi olohuoneen piirongin päälle.

Lumikuningatar on ehkä ensimmäinen suuri orkidea, jota kasvatettiin suomalaiskodeissa 1800-luvulla. Kasvi oli paikoin jo melkoisen yleinen ainakin säätyläisten viileissä saleissa, joissa palmut, huonekuuset ja muut välimeren kasvit nauttivat talviajasta. Lumikuningatar on tosin isoista salin komistuksista poiketen toista maata, Himalajan rinteiden kasvatti. Sen sopiva talvilämpötila on 10-15 astetta, mutta kasvi kestää paljon viileämmässäkin, kuivana jopa pientä pakkasta. Kylmä- ja kuivakausi virittää kukinnan.

Muistan mummuni puhuneen sukumme piikatytöstä, joka raahelaisperheen huushollissa kallaaseja järjestäessään sai poltella viileänä pidetyssä salissa sikaria, jotta holotna ja asumattoman huoneen tuntu saatiin ennen juhlia huoneesta hävitettyä. Samainen piikatyttö tosin sai hiljaisuudessa hoidettuna Fellmannin puistikkokadulta oman asunnon itselle ja isättömänä syntyneelle lapselleen, joten kuumatkin paikat on joskus herrasväen perheessä palvellessa sukutarinan mukaan olleet.

Viileitä olosuhteita on melko vaikeaa järjestää nykyasunnoissa, mutta entisajan lämmittämättöminä pidettyjen salien ikkunoilla oli viherkasveilla hyvä olla, vaikka talven pimeys verotti monen muistelon mukaan silloinkin viherpeukaloiden kokoelmia. Nyt apuun ovat ehättäneet hyvät led-lamput.

Raahelaisen laivanvarustaja Soveliuksen suuri sali kansantieteilijä Samuli Paulaharjun kuvaamana vuonna 1923. Museoviraston kuvakokoelma. CCBY4.0

Minun Lumikuningatar-orkidea saapui aikoinaan briteistä postimatkastaan nuutuneena ja se on viettänyt pohjoisen elämänsä viherhuoneessa kirkkaan kasvivalon loisteessa. Syksyn päivät kasvi sai olla sumutuksen varassa kuivahtaen, kuten kaverinsa joulukaktus. Viileys ja kuivuus sai kuin saikin sen aloittamaan kukkavanan kasvatuksen ja lisäsin kosteytta hieman. Kukinnan jälkeen se saa jälleen kuivahtaa ja kesällä siirtyä lannoitukseen ja reippaaseen sadevesikasteluun.

Lumihangenvalkoiset kukat ovat eksoottiset ja kestävät viileässä viherhuoneessa kauan.

Voisiko lumikuningatar -nimen taustalla olla valkoisen värin lisäksi myös hyväksi havaittu hoitotapa? Viileään aikaan lumikuningatar tykkää kuulemma jopa lumesta ruukussaan! Joissakin englanninkielisissä hoito-ohjeissa kehoitetaan tuulettamaan kasvin lehtiä ja huonetilaa Himalajan tuulia simuloiden. Joka tapauksessa kohtalaisen kestävä kasvi selviää pyöreiden vesivarastojensa, bulbien turvin kuivuudesta pitkän aikaa pelkällä suihkupullosumutuksella ja jos vihreät bulbit alkavat rypistyä, voi kastelua ja sumutusta lisätä.

Hvitträskin kukkahuone ALfred Nybom,Museoviraston kuvakokoelma. CCBY4.0

Kasvitarinat kiehtovat. Kukkien kulkureitit ja kansainvälinen kulttuurihistoria on mielenkiintoista. Miten herkkä kasvi on 1820-luvulla tapahtuneen ”löytymisensä” jälkeen levinnyt myös suomalaisiin koteihin? Erityistä lumikuningattaressa on varmasti erikoinen kukinta-aika tammi-helmikuu, jolloin kukkia ei normaalisti huonekasveissa vielä juurikaan näy.

Helsingin Talvipuutarhan lumikuningatarseinämä on näkemisen arvoinen helmikuussa. Viime vuonna piipahdin paikalla ja kukinta oli juuri alkamassa, vaikkakin vaatimattomammin kuin monena muuna vuonna. Lumikuningatar on kranttu jakamisen suhteen ja keskeyttää kukkimisen häirittynä. Kasvustoja on kuitenkin aikaajoin jaettava ja uusittava.

Talvipuutarhan lumikuningatarseinämä
Venäläisten pommien tuhoja Kallion kaupunginosassa. Kustaankatu 3 palaa. SA-kuva-arkisto

Useissa eri lähetissä kerrotaan, että 1970-luvulla helsinkiläisrouva lahjoitti Helsingin Talvipuutarhalle vanhan lumikuningattarensa, johon liittyi mielenkiintoinen sukutarina. Paetessaan talvisodan pommituksia maaseudulle, oli rouva laittanut oman lumikuningattaren kotinsa turvaan uuniin (joidenkin lähteiden mukaan uunin taakse). Perheen palattua kevättalvella kotiin viikkojen jälkeen, olivat talon kaikki ikkunat rikki, mutta hämmästyksekseen rouva löysi lumikuningattaren kukkimassa hävityksen keskellä!

Vuosikymmeniä myöhemmin rouva lahjoitti kukkansa Talvipuutarhalle, jossa sitä on jaettu useaksi yksilöksi. Kylmänkestävä ja varsimukuloidensa eli pseudobulbiensa avulla kastelemattakin selviävä kasvi on sitkeä kaunotar. Mitä muita kasvitarinoita Suomesta löytyykään?

Helsinkiläiset jonottavat Rautatieasemalla matkustaakseen pommituksilta turvaan maaseudulle 1939. Museoviraston kuvakokoelma,CCBY4.0

Eri lähteiden mukaan orkidea tuoksuu yöaikaan, mutta viileässä viherhuoneessa en ole vielä yön pölyttäjiä houkuttelevaa tuoksua tavoittanut omasta kasvistani. Kukinnan jälkeen kasvi saa hengähtää kuivempana ja kesän tullen se saa totutella Pohjois-Pohjanmaan merelliseen ulkoilmaan ja puolivarjoiseen paikkaan Pohjantähtiruusun alla, jossa luvassa on runsaasti lannoitusta ja simuloitua ”monsuunisadetta”. Lumikuningatar on monien orkideojen tapaan epifyytti eli kasvaa sammalissa puiden rungoilla, joten nykyisestä ruukustaan kasvi saa siirtyä laakeampaan astiaan sammalensekaiseen orkideamultaan, jos hennon häiritä. Kesällä kasvi saa viettää kesälomaa bulbeineen pitkälle syksyyn ja valmistautua jälleen seuraavan talven ihmeeseen, valkoiseen kevättalven kukintaan.