Nisupukki

Olokaa hyvä ja ottakaa, pankaa sekkaan ja topakkaa. 

Tyytyväisyys oli silloin suuri, jos sai jouluna ostetuksi Raahessa viiden pennin nisupukin. Kymmenen pennin pukkia ei uskaltanut ajatellakaan, muisteli vanhaemäntä Hilma Ojakangas nuoruusvuosiaan vuonna 1961 Raahen Seudussa.

Kuusijuhlan rusinasilmäinen nisupukki on painunut monien muistelijoiden mieliin sota-aikaa edeltävistä kuusijuhlista. Vuohipukin muotoon leivottu pulla on ollut yleinen joululeivonnainen Pohjois-Pohjanmaalla ja ruotsinkielisellä rannikolla. Esikristilliseltä ajalta periytyivä pukkihahmo, julbocken, esiintyy myös piparimuottien kuva-aiheissa yleisesti Suomessa ja Ruotsissa. Kaikki pullakäntyt eivät joulukahvitteluun kuitenkaan jouluaikaan kelvanneet.

Sauvulinskan leipomat tortut ja nisupukit olivat kans hyvin kysytyitä. Pukit olikin lihavia ja pystypäisiä, vaikka höystetyitä. Jos ei vain aikanaan varaansa pitänyt pukin ostossa, jäi iliman ja sai tyytyvä Jurveliinin nisupukkeihin, jotka oli alapäisiä ja laihoja – rusinasilmä parasta koko pukissa. Männistöiskän mainiot sitruurilimput kuuluivat kans jouluruokiin ja Olutpruukin hyvä sahti oli paikallaan joulupöyvässä, kirjoittaa Juho Jokela, Muistelmia poikavuosilta -tekstissään.  

Monet muistavat, että syksyisten puolukkaämpäreiden lisäksi kouluun piti viedä kuusijuhlan lähestyessä vehnäjauhoja nisupukkitarpeiksi. Kaikkien kansakoululasten kotona leivonnaisia ei ollut arkisin saatavilla ja pullakin oli harvinaista ja säästeltyä herkkua pula-aikaan tottuneiden kodeissa. Raahessa kerrotaan kuitenkin tarinaa ansalankoja asetelleesta miehestä, joka sai erikoisen saaliin joulukuun puolivälissä. Kansakoululaiset olivat laittaneet kuusijuhlassa saadun nisupukin tutun ukon kärpänansaan koulusta palatessaan. – Nisupukki kärpänansassa? oli ukko ihmetellyt outoa saalista, raapinut päätään ja nauranut oppilaiden joulukujeille. 

Joulutonttuja, Kansallismuseo, CCBY4.0

Joulun lähestyessä kodin leivinuuni lämmitettiin. Jokainen, joka suinkin kykeni, leipoi lämpimäisiä perheelle ja tuttaville jouluviemiseksi. Eikä joulupöydästä saaneet puuttua nisutkaan. Äiti paistoi tuvan suuressa uunissa nisupukit, ankkastukit, öörfiilat ja piparkakut. Me lapset saimme survoa tee- tai kahvikuppiin nisua ja se oli herkkua. Isot ihmiset kastelivat palasta kahvikupissa. Ruukattiin sanoakin: Olkaa hyvä ja kastakaa, muistelee Antti Poukkula 1900-luvun alun joulua. 

Kuusijuhlissa opeteltiin uusia tapoja. Joulunäytelmät- ja laulut pysyivät mielessä myös kotien jouluissa. Opittiin kirjoittamaan joulukortteja ja askarreltiin joulukoristeita. Kerttu Virtanen muistelee kuusijuhlia: Jokainen oli saanut laittaa kavereille joulukortteja. Ne eroteltiin kullekin omaksi nipuksi, ja sidottiin kiinni. Joulupukki jakoi ne juhlan lopuksi säkissään. Samassa säkissä oli myös paperipussit, joissa oli nisupukki, joka oli sarvipäinen eläimen tai myöhemmin tontunmuotoinen. Silmänä sillä oli rusina. Yläluokalla saatettiin saada jo omena ja karamellia. Joulujuhlaan tuli koko kylän väki usein hevosilla, ja koulu oli täynnä kyläläisiä. 

Joulu ja suomalaiset joulutavat kulkeutuivat siirtolaisten mukana Amerikkaan. Pohjois-Pohjanmaan Pattijoelta Amerikkaan lähteneen suvun Irja Wenström muistelee joulua 1930: Jouluaattoa juhlittiin aina Suomi-talolla. Valtava joulupuu seisoi keskellä tanssilattiaa. Se oli koristeltu värikkäillä palloilla, karamelleilla ja meidän lasten paperista tekemillä ketjuilla. Oksien alla oli tavallisesti paljon lahjoja. Joulupukilla oli tapana tulla noin kymmenen aikoihin illalla. Mukanaan hänellä oli lahjalaukku, jonka kantamisessa häntä avustivat osaston miehet. 

Minä tiesin, että joulupukki oli vain pikkulapsia varten. Olin päässyt tästä selville, sillä minähän olin jo 8-vuotias. Tunsin itseni aika lailla ylempiarvoiseksi tämän uuden tietoni ansiosta ja katselin huvittuneena, kun nuoremmat lapset olivat niin peloissaan joulupukin takia. Tiesin, että joulupukki oli Mr. Metsä. 

Lapsen joulukuusen ympärillä Oulun Ainolan lastentarhan joulujuhlassa 1932. Museovirasto CCBY4.0

Metsän perheessä oli yksi pikkutyttö, Miriam, joka oli tuolloin 6-vuotias. Hän oli ujo ja hiljainen lapsi. Satuin istumaan hänen vieressään urheiluvälinelaatikon päällä, kun joulupukki tuli kättelemään meidät jokaisen ennen kuin alkoi jakaa lahjojaan. Miriam ei tahtonut kätellä häntä. Hän näytti pelkäävän. Minun olisi tehnyt mieli sanoa: “Hänhän on isäsi. Tartu käteen”, mutta en viitsinyt. Lopulta sain hänet suostuteltua tekemään niin, ja hänen isänsä hymyili minulle kiitollisena. Kumpikaan meistä ei tuolloin tiennyt, että se olisi Miriamin viimeinen joulu. Hän sairastui aivokalvontulehdukseen ja kuoli seuraavana keväänä. 

Pohjolan joulu -kirjaan on koottu tarinoita ja tapoja jouluaikaan liittyen. Kirja on myynnissä mm. Raahen museon toimipisteissä ja HOLVI-verkkokaupassa. Verkkokaupasta voit tilata myös vanhan raahelaisen mallin mukaan käsityönä tehnyn pukkimuotoin itselle tai joululahjaksi.

Usko, toivo, rakkaus

Maailman vanhimpiin lukeutuvat julkiset jouluvalot löytyvät Pietarsaaresta. Kauppiaat ovat ripustaneet Isokadun ylle suurikokoiset paperilyhtykuviot jo 1850-luvulla. Erilaisia kynttiläkoristuksia on ehkä ollut jo vuosikymmen aiemmin. Paperisylintereiden sisällä tuikkivat alkujaan kynttilät ja monimetristen koristusten muotoina olivat alkujaan ankkuri ja kaksi ristiä. Myöhemmin mukaan on lisätty lähimmäisenrakkauden symbolina sydän, jonka rakentaminen kestäväksi on ristiä ja ankkuria vaikeampaa. 

Usko, toivo ja rakkaus on yleinen kuva-aihe 1800-luvun lopun romanttisissa korteissa, rintaneuloissa ja koristemaalauksissa. Kuvioyhdistelmiä tapaa merimiesten tatuoinneissa ja vanhoissa puuleikkauksissa. Suomenruotsalaisten vanhoissa onnittelutauluissa kuvio on yleinen ja symboleista muodostui 1900-luvun kuluessa Pietarsaaren kaupungin kotiseutuhenkeä kohottava tunnus. 

Usko, toivo ja rakkaus kuva-aiheena pääsiäiskortissa. Helsingin kaupunginmuseo, CCBY4.0

Jouluvalot siirtyivät kauppiailta Pietarsaaren kaupungin hoitoon 1906, ja seuraavana vuonna valot koitettiin korvata vain torille pystytetyllä joulukuusella, jossa loistivat sähkövalot. Kaupunkilaiset kaipasivat kuitenkin tutuksi tulleita kuvioita kadun ylle. Kaksi ristiä ja ankkuri palasivat Isokadun koristeiksi. Vuonna 1913 jouluvalot sähköistettiin ja muutaman vuoden jälkeen korvattiin toinen risteistä sydämenmuotoisella valokuviolla kaupunginmuseon kohdalla. Kirkolle päin mentäessä kadun yllä loistaa valaistu ankkuri toivon symbolina ja uskon symbolina risti. Kaupungin joulukuusi tuotiin torille seuraavan kerran vasta vuonna 1969. 

Lue lisää mielenkiintoisista jouluperinteistä palkitusta Pohjolan joulu -tietokirjasta.

Kielon ja hyasintin tuoksua

Suomalaisen joulun tärkein koristus on metsäkuusi, mutta myös kukat tuovat joulun kotiin. Aikoinaan kukkivien kasvien saaminen keskellä pimeintä talvea oli vaikeaa. Pirteissä kasvien pitämiseen ei juuri ollut mahdollisuutta, mutta varakkaammissa taloissa viileiden salien seinustoilla joulukaktukset ennättivät kukkaan jouluksi, kun huonekasvit alkoivat yleistyä 1800-luvulla. Joulukaktukset on tuotu Eurooppaan Brasiliasta ja ne yleistyivät Saksassa ja Iso-Britanniassa heti 1800-luvun alkupuoliskolla.

Tunnistamaton mies istuu kirjoituspöydän ääressä. Pöydällä on tasetteja ja hyasintti. Nurkassa on huonekuusi ja ikkunalla roikkuu amppelikasvina unelma. Pielisen museon kokoelmat CCBY4.0

Vanhimpana suomalaisena joulukukkana on kuitenkin pidetty hyasinttia, joka kukki helsinkiläisten ihmetykseksi kukkakaupan ikkunassa vuonna 1879. Hyasintteja oli kukitettu keväisin jo vuosia aiemmin. Raahelainen Ina Montin rakasti kukkia kesät talvet ja kasvatti säilyneiden kirjeiden perusteella hyasintteja jo ainakin vuosina 1870-72. Montinin talon pihalla on iso puutarha kukkineen ja lehtimajoineen. Jo lapsena Inaa viehätti sen suunnittelu ja hoito. Talvella hän kohdisti hellyytensä ruukkukasveihin. Alman tehtävänä on olla Inan asiamiehenä Helsingissä. Jo maaliskuussa saa hän lähettää siemenet kesää varten ja lokakuussa hyasintin sipulit, kerrotaan Risto Enarvin kokoamassa sukuhistoriikissa. 

Sipuleita alkoi olla tarjolla myös yksityiskoteihin ja myynnissä oli erityisiä sipulilaseja, joiden käytöstä valistettiin vuonna 1929 Viikko-Sanomissa tähän tapaan: Joulukukkasien aika. Oletteko ajatellut, että nyt alkaa olla vähitellen aika istuttaa sipulikasvit multaan, että ne joutuisivat kukkansa avaamaan jouluksi. Hyasintti on yksi kauneimpia sipulikasveja. Se on merkillinen siitä, että sitä voi kasvattaa myöskin n.s. hyasinttilaseissa. On muistettava, että lasissa on pidettävä puhdasta, kirkasta vettä. Hyasintti kasvattaa juuret veteen ja pärjää sipuliinsa keräämän varaston turvin joulun yli.

Raahen museon Laivapatruunin kodin jouluun kuuluu upea 1800-luvun tyyliin koristeltu joulukuusi.

Silkkiset ja paperiset koristekukat olivat suosittuja joulukuusen koristeita 1800-luvun lopulla. Talvikukkien taustalla oli vanhoja uskomuksia joulun ihmeestä. Jo keskiaikaisissa legendoissa puhuttiin jouluyönä kukkimaan puhjenneista ruusuista ja hedelmäpuista. Ikivanha jouluvirsi 23 On ruusu Iisain vuoren kertoo ihmeellisestä, talvella kukkaan puhkeavasta ruususta, joka symboloi Jeesus-lasta. Myös joulukuusi puhkesi kukkimaan paperikukin, joiden ohjeita oli kotimaisissa ja ulkomaisissa lehdissä. Varoja kun ei ollut kiiltävien kuultopallojen ostoon korvattiin ne paperikoruilla. Ostettiin joitakin arkkeja punaista silkkipaperia, josta laitettiin ruusuja, ja eri värisestä kiiltävästä paperista pitkä ketjuja renkaista, jotka oli liimattu yhteen, kirjoittaa Alina Tamelander raahelaisten paperikukista. Ruusut olivat 1800-luvulla arvostetuimpia kukkia, mutta värillisistä papereista taiteiltiin myös ruusunnuppuja, neilikoita, talviastereita, liljoja, unikoita ja krysanteemeja. 

Vuoden sisällissodan 1918 vangittuja rautatieläisiä Helsingin kaupunginmuseon kokoelmien kuvassa. Kaltereiden vieressä kukkii yllättäen hyasintteja. CCBY4.0

Talvisin varakkaat saattoivat ostaa kasvihuoneista ruukkusyreenejä ja jouluruusuja, jotka lämpimään tuotuina alkoivat kukkia. Hyasinttien, tasettien eli pienten sarjanarsissien, tulppaanien ja eksoottisten kamelioiden kukittaminen onnistui kasvihuoneissa 1800-luvun lopussa, mutta niitäkin näkyi vain kaupunkikodeissa.  

Joulukielojen kasvatusta 1950-luvulla. kuva Erkki Voutilainen, Museovirasto, CCBY4.0

Innokkaimmat viherpeukalot keräsivät syksyllä metsästä kielon juurakoita, jotka lämpimään tuotuna kukkivat lähes lehdettöminä ja toivat tuttua tuoksua joulujuhliin. Kaupallisissa puutarhoissa jääkieloiksi kutsuttujen kukkien hyötäminen vaatii paljon käsityötä, ja niiden suosio väheni vuosien kuluessa suuren työmäärän ja kalleuden vuoksi. Kieloja saattoi nähdä myös talvihäiden hääkimpuissa, ja kieloja näkyy usein vanhoissa joulukorteissa. 

Kielojen kukittaminen talvisaikaan onnistuu myös kotioloissa. Kuvassa syksyllä kukkapenkistä kellariin viemiäni luonnonkieloja kukkaan jouluksi hyödettynä.

Kasvien nopea kuljettaminen on avannut markkinat tuontikasveille. Pakkaselle herkkä joulutähti on kirinyt suosituimpien joulukukkien joukkoon 1960-lähtien. Kuitenkin yhä edelleen Suomen kansalliskukista tehty kielokimppu koristaa presidentin uudenvuoden puheen televisiolähetystä. 

Lue lisää joulun perinteistä palkitusta Pohjolan joulu -kirjasta, jonka komea kuvitus tuo joulutunnelman kotiin. Tilaa itselle tai lahjaksi helposti HOLVI-verkkokaupasta.

Isoviha, aarteita ja aarnivalkeita

Pyhäjoen Pirttikoskelta löytynyt rahakätkö. Maanviljelijä löysi kätkön peltotöissä Alahaka -nimisellä pellolla kesäkuussa 1963. Pelto oli edellisenä vuonna käännetty traktorilla luonnonniitystä pelloksi ja kätkö löytyi aivan pellon pinnasta. Aura osui ensin yhteen tinapulloon ja sen vieressä oli toinen, pienempi pullo. Isossa pullossa neljä hopearahaa oli suojattu kangaskappaleella. Yhteensä rahoja oli pulloissa 55 kappaletta (joista kokoelmiin on lunastettu 54). Rahat olivat 2 ja 1 markan, sekä 5,4, 2, ja yhden äyrin arvoisia hopearahoja Kaarle XI:n ja Kaarle XII:n ajalta. Vanhin raha on vuodelta 1665 ja nuorin vuodelta 1712. Rahojen lisäksi kätköön kuuluu myös hopeasormus. Museovirasto, CCBY4.0

Valitusta kuusikossa

Muhoksen Poikajoki kohisee koskissa ja mutkittelee rotkomaisessa maastossa synkkien metsien läpi. Lähitienoilla on Pakosaunanmaaksi kutsuttu paikka, jossa on voinut nähdä piilopirtin jäänteitä ja sammaloituneet kiukaan rauniot muistona kauheasta vainoajasta. Lähellä on muitakin piilotelleiden ihmisten asumusten jäänteitä. Nimistössä on säilynyt myös Sikiösaunansuoksi sanottu alue, jonka kauheudet ovat jo unohtuneet.

Kerran oli metsästäjäporukka asettunut Pakosaunanmaan raunioiden lähelle yöpymään, mutta kokeneilla kulkijoilla ei nukkumisesta tullut mitään. Metsien syvyyksistä kuului levotonta valitusta ja ryskettä. Kaukainen koiranhaukku kuului varoittavana kaukametsistä niin kuin isovihan piilottelijoita vainuavien koirien äänet aikoinaan. Valituksen yltyessä oli metsästäjien kerättävä reppunsa ja lähdettävä ryskettä pakoon. Nuotiokin jäi sammuttamatta Pakosaunanmaan maastoihin, kun miesjoukko jätti reissunsa kesken.

Päätön mies 

Isonvihan aikaisia venäläisiä sotilaita on unohdetuissa haudoissa useissa eri paikoissa. Leposijoihin saattaa viitata enää vain perimätietona säilynyt paikannimi. Ryssäkankaaksi nimitetyssä paikassa saattaa öisin nähdä isonvihan aikaisten sotilaiden kulkevan levottomana metsätiellä. Joukon ääni kuuluu ensin kauempaa, ja kun hahmot erottaa hämärässä, yksi sotilaista hakkaa kainalossa kantamaansa huutavaa päätään. 

Lampaita maantiellä Yppärissä, 1924. Samuli Paulaharju. Museovirasto. CCBY4.0

Vihan vainioilla

Yppärissä, syksyisen valtatie 8:n penkalla näkyy auton valoissa vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutunut hevosmies. Hahmo ylittää tien ja katoaa metsään. Autoilija jarruttaa rajusti säikähtäneenä. Ulosajo tieltä tai kolari on taas hiuskarvan varassa!

Isonvihan surmapaikkojen synkkien tapahtumien muistot jättivät autiotilojen liepeille pelon ilmapiirin. Pyhäjoella kulkevilla teillä saattaa pimeän aikaan kuulla valittavan väkijoukon ääniä. Jo aikoinaan hevosmiehet sanoivat, että Pyhäjoen Yppärissä Paltusmäen kohdalla hevoset vaistoavat jotain, mitä tavallinen kulkija ei voi nähdä. Säyseiksi tiedetyt ruunat käyttäytyvät kummallisesti ja saattoivat pysähtyä, niin että vasta kovan käskemisen jälkeen lähtivät jatkamaan korskuen matkaansa. 

Juusonmäen Kummalan talossa kerrotaan kummittevan. Asuinrakennusten lähistöllä ja talon pihamaalla on nähty tulenlieskoja. Liekehtivä valo on kuin pimeydessä kipunoiva soihtu. Jo 1800-luvun lopulla on kerrottu loimottavista näkymistä. Näyttää kuin talo olisi tulessa, mutta lähemmäksi tullessa tulipalon aavistus on ollut harhaa. Ihmismielen pohjalla kummittelevat sukupolvien takaiset isovihan kauhut. 

Paikkakunnalla puhutaan myös yleisesti, että Pyhäjoen Paltusmäen ja Juusonmäen välisellä tiellä sattuu tavallista enemmän kolareita. Tie olikin niillä main niin mutkikas, että tiedetään saksalaisten autokolonnien kolaroineen mutkissa jatkosodan aikaan . Oikaistu valtatie kahdeksan halkaisee nykyään Paltusmäen kahtia, ja mäki on tietöiden ja soranoton yhteydessä madaltunut. 

Ovatko Paltusmäen kolarit erikoisten näkymien aiheuttamia äkkijarrutuksia vai muisto ajalta, kun tie oli Paltusmäen kohdalla paljon mutkikkaampi? Ovatko ihmisten mielissä Pyhäjoellakin raivonneen isovihan kauhut?

Jumala pelkääväinen leskivaimo Anna Jakobin tytär Rautio, joka oli syndynyt 15.12.1700 ja kuoli 5.2.1772 sääsi vähän ennen autuaallista eroansa maailmasta 500 Taal. yhtä kuin kup. t. tähän kynttiläkruunuun Jumalalle kunniaksi ja Hänen huonekunnallens Kaunistukseksi. Tämä valettiin Tokholmisa v. 1776.

Pyhäjoen kirkossa on vanha kynttiläkruunu, joka siihen kaiverretun tekstin ja perimätiedon mukaan on hankittu kovia kokeneen leskiemännän Anna Jaakontytär Raution antamilla rahoilla. Pyhäjoen Eteläkylän ihmisistä jäi isonvihan jäljiltä henkiin vain kahdeksan. Viholliset ottivat hengiltä nuoren Annan vanhemmat ja yhteensä 15 omaista. Kiduttamalla haluttiin saada selville piilopirttien paikat ja kätketyt arvoesineet. Viholliset piiskasivat Annaa rautapiiskoin ripustettuaan hänet kattoon. Ehkä tyttöä luultiin jo kuolleeksi, kun hän päätyi riiheen piilottelemaan ruumiiden alle. Kun yö pimeni, järkyttynyt ja henkihieveriin pahoinpidelty Anna oli päässyt raahautumaan pakoon. Tyttö suuntasi merenrantaan, josta saattoi olla paras pakomahdollisuus. Hänen onnistui päästä veneeseen jonkin toisen pakolaisjoukon mukaan ja lopulta turvaan Ruotsiin. Vanhoilla päivillään hän halusi muistaa kotikirkkoa kiitokseksi pelastumisestaan. Kynttiläkruunu kantaa muistoa Anna Jaakontytär Raution elämästä.

Plooturahakätkö Iljalan talon mailta Hailuodon Ojakylässä. Vuonna 1880 löytynyt kätkö sisälsi neljä kahden taalerin rahaa vuosilta 1682, 1711 ja 1712, kolme yhden taalerin rahaa vuodelta 1710 sekä 1/2 taaleria vuodelta 1710. Museovirasto, CCBY4.0

Autiokankaan kummitukset

Vihannissa on useita metsiä, joihin ei tarinoiden mukaan kannata öisin mennä. Autiokankaaksi kutsutussa paikassa on perimätiedon mukaan ollut raahelaisten piilopirtti isonvihan aikaan. Pahaksi onneksi piilopaikka paljastui ja vihollinen pönkäsi oven kiinni ja poltti tuvan asukkaineen maan tasalle. Kangas jäi autioksi ja sai nykyisen nimensä. Myöhemmin lähiseuduilla kulki taalainflikoiksi kutsuttuja kulkukauppiaita, jotka yllättäen kuolivat, ja heidät haudattiin Autiokankaan maille. Rauhattomien kulkukauppiaiden tavaroita on löytynyt oudolla tavalla pitkin synkkää kangasta, ja puhutaan, että metsätienoilla kummittelee pirtissä paistuneiden ihmisten haamuja.

Albert Edelfelt, luonnoskirjasta 1871-73, Kansallisgalleria, CCO

Fakta: Isoviha 1713–1721

Paikannimet Kalmanlahti, Paistinkangas, Vihannin Piilokangas ja Muhosten Pakosaunanmaa ovat muistoina kauhuista kolmensadan vuoden takaa. Vaikka oudot paikannimet säilyvät, seutuihin liittyvät synkät muistot ja tarinat ehkä ovat jo unohtuneet. Venäjän miehitysaika Suomessa sai nimen isoviha. Aika koetteli Pohjois-Pohjanmaata kovalla kädellä. Lähiseutujen surulliset paikannimet kertovat menneiden sukupolvien synkästä historiasta, ja tositapahtumat ovat antaneet aiheen useisiin kummitustarinoihin, joissa vihaa ja väkivaltaa kokeneet ihmiset eivät saa rauhaa.

Suomi oli isonvihan aikaan osa Ruotsin 1600-luvulla laajentunutta suurvaltaa. Vahvojen hallitsijoiden valloitukset toivat Ruotsille paljon vihollisia, ja 1700-luvulla koitti takaisinmaksun aika. Suuri Pohjan sota alkoi, kun Tanska, Saksi, Puola ja Venäjä solmivat sopimuksen vallata aiemmissa sodissa Ruotsille menettämiään alueita. Poikkeukselliset sääolot ja järkyttävät katovuodet 1600-luvulla olivat johtaneet nälänhätään ja riehuviin tauteihin. Ruotsin taistelut olivat aluksi voitokkaita, mutta 1709 käydyn Pultavan taistelun tappioiden jälkeen Venäjän miehittämisvaihe, isoviha alkoi Suomessa. Rutto riehui 1710 Turussa ja Helsingissä tappaen kolmasosan väestöstä, eivätkä maaseudun ihmisetkään olleet turvassa. 

Kun 1714 Napuen taisteluksi kutsuttu hyytävä helmikuinen yhteenotto Kyrönjoen rannalla ja Merijärvenkin syksyinen kahakka oli hävitty, valtasivat venäläiset perääntyvältä Ruotsi-Suomen armeijalta Pohjois-Suomen alueet. Venäläisillä oli tavoitteena koko rannikon autioittaminen. Talot tyhjentyivät veritekojen, paenneiden ihmisten, vangeiksi ja “ryssänrengeiksi” vietyjen lasten jäljiltä. Yppärissä teljettiin 1716 Nissilän taloon 120 ihmistä, jotka nuijittiin kuoliaaksi. 

Albert Edelfelt, Poltettu kylä -harjoitelma, 1878-79, Kansallisgalleria, CCO

Venäjän sotataktiikkaan kuului Suomen rannikkoseudun asutuksen hävittäminen, mikä johti ankarimpiin siviilitappioihin juuri Pohjois-Pohjanmaalla. Tsaari käski tuhota asutuksen kymmenen peninkulman syvyydeltä puskurivyöhykkeeksi Ruotsia vastaan. Suurin yksittäinen veriteko tapahtui Hailuodossa murhaperjantaina 29.9.1714, kun 200 kasakkaa tappoi yhdessä yössä kirveellä noin 800 henkeä. Esimerkiksi Raahen väkiluku oli isovihan aikaan vain kaksinumeroinen, kun porvaristo pakeni Ruotsiin ja köyhempi väki sisämaiden piilopirtteihin. Ihmiset piilottivat arvoesineitä turvaan, ja sotilaat kiduttivat kiinni saatuja piilopaikkojen paljastamiseksi. Tositapahtumia värittävät tarinat kätketyistä aarteista ja surmapaikkojen levottomista kummituksista saivat alkunsa ja pysyivät mielissä sukupolvesta toiseen.

Lue lisää perinteisiä kummitustarinoita ja faktaa tarinoiden taustalta Aki Pulkkasen Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta -kirjasta.

Tiernakaupunki Oulu

Ja tietäjät rukoili Ruotuksen edessä, 

oli kaikilla silloin silmät vedessä,

ja paperitähti se pyöri.

Ukot nauroi. Eukoilla suu medessä.

On siitä vierryt montakin vuotta, 

moni tähti on tielläni vilkkunut,

olen monta ma etsinyt, seurannut suotta,

moni mieltä on kulkijan ilkkunut…

(katkelma Eino Leinon runosta Tähtipojat)

Oulun tiernapoikia 1935. Museovirasto CCBY

Oulun suomalaisessa lyseossa 1880-luvun lopulla opiskellut runoilija Eino Leino muisteli kaiholla tiernapoikia Tähtipojat-runossaan. Siinä huolettomat pojat loikkivat kinosten yli puisine miekkoineen ja pyörittävät laulaen paperitähteä. Huolellisesti rakennetun tähden sisällä palaa kynttilä ja pyörityksellä estetään paperin tähden syttyminen tuleen. 

Ensimmäiset tiernapoikien laulukilpailut järjestettiin Oulussa jo 1930. Vanhaa ja voimakasta tiernapoikaperinnettä ylläpitää ja kehittää nykyisin Tiernasäätiö. Kouluilla on tärkeä tehtävä perinteen jatkamisessa. Oulun Rotuaarilla paljastettiin 2014 iiläisen taiteilijan Sanna Koiviston Tiernapoikapatsas. Oulun virallisen tiernajulistuksen on kirjoittanut Eero Ylitalo ja se on aloittanut tierna-ajan Oulun murteella vuodesta 2002:

Vaijjaan kahen kuukauvven aika alakaen tästä päivästä ja jatkuen läpi adventin, joulun, uuvven vuojen ja loppiaisen aina tammikuun toiseen viikonloppuun elikkä Nuutin päivään asti julistetaan täten tierna-ajaksi, mikä tarkoittaa sitä, että tänä aikana saa laulutaitoset nuoret ja vaikka vähä vanahemmatkin pojat ja miksei tyttökki pukkeutua valakosiin paitoihi, vöihin, jihänkeihin ja viittoihin, pittää päässään kruunua sekä kypärää ja vöisään miekkoja ja kulukia näin tälläytyneinä ison tähen kansa talosta talloon, juhulasta juhulaan ja vaikka ravintollaan iliman alakoholin nauttimisseen vaajittavaa kaheksantoista vuojen ikkää, jos vaan on tarkotus tulla esittämmään tiernapoikia nii että Knihti ensin kysyy ovelta jotta “saako tulla laulamaan?”

Eellä kuvatun kaltasia ryhymiä ei saa tierna-aikana häiritä eikä estää perinnettä nouvattamasta, ja jos näin tapahtuu, on se pakko kattua tiernaperinteen häirinnäksi raskauttavien asianhaarojen vallitesa. 

Mihin katosi kyyppä Kiinanmaalta?

Jotkut tiernapojat tekivät pitkiäkin retkiä lähiympäristöön. Oululaisten tiedetään käyneen Kemissä ja Hailuodossa asti. Maaseudulla liikkeellä oli nuuttipukin ja resupukin tapaisia hahmoja samoilla asioilla. Nykyisin tiernapoikien hahmoina ovat Herodes, Knihti, Murjaani ja tähdenpyörittäjä Mänkki, mutta kokoonpano ja laulut ovat vaihdelleet elävän kansanperinteen tapaan, ennen kuin Samuli Paulaharju julkaisi kokoamansa tekstit 1910. 

Samuli Paulaharjun kuvaamat tiernapojat. Museovirasto, CCBY4.0

Vielä 1919 Paulaharju kertoo, että joskus joukon jatkona oli kyttyräselkäinen viides pyörä, ´Kyyppä Kiinanmaalta´ keräten rahaa yleisöltä. Raahessa kulki joukon mukana Juudas rahapusseineen, Kokkolassa oli kaksi kyttyräselkäistä hahmoa, Juudas ja Joosef, ja Vaasassa myös Herodeksella oli kyttyrä selässään. On arveltu, että kyyppä Kiinan- tai oikeammin Kaanainmaalta esittää neitsyt Marian “petettyä” puolisoa, Joosefia, jonka selkään on lisätty kyttyrä korostamaan hänen inhimillisyyttään. Kyttyräselkä eli kyfoosi (kreik. kyphosis) lienee hahmon nimen taustalla. 

Tähdenpyörittäjä Mänkin nimitys alkoi vakiintua vasta 1930-luvulla. Joskus hahmo saattoi puuttua joukosta kokonaan. Mänkin on arveltu olevan enkelihahmo, joka julistaa paimenille ilosanomaa. Oulun paikalliskulttuurin asiantuntija Atte Kalajoki kirjoittaa eräässä kolumnissaan muistoja tiernapoikaa esittäneestä oululaispojasta: Sievä poika, se Jussi. Esitti sisartensa kanssa tiernapoikia, oli enkeliksi puettu, posket punatut, vaikka sillä oli luonnonpunaiset posket. Tiernapoikana siskojensa kanssa kiertäneestä Jussi Snellmanista tuli myöhemmin Kansallisteatterin näyttelijä ja hän esiintyi myös ensimmäisessä suomalaisessa elokuvassa Salaviinanpolttajat vuonna 1907.

Pukkiperinnettä tutkinut Karin Schager on löytänyt Ruotsista ja Norjasta irrallisia ´klapperbock´ naamioita, vuohipukkien päitä, joiden alaleuka liikkuu. Yksin tai itämaan tietäjien mukana kulkeva koominen pukkihahmo keräsi taloista rahaa ja herkkuja. 1700-luvulla ilkikuriset pukit olivat talosta taloon kulkiessaan ajoittain jo häiritseviäkin remuhahmoja, joiden railakasta kiertelyä viranomaiset ja kirkko yrittivät rajoittaa. 

Tuberkuloosityön tukemiseksi tarkoitettujen Joulumerkkien idea on peräisin Tanskasta vuodelta 1903. Suomessa Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys julkaisi ensimmäisen joulumerkin vuonna 1912 ja myöhemmin vuosittain vuodesta 1926 aina vuoteen 2001 asti. Vuodesta 1927 lähtien joulumerkeissä oli tunnuksena punainen kaksoisristi. Helsingin kaupunginmuseo CCBY4.0

Lucian päivän ja Nuutin päivän välisenä aikana saattoi nähdä erilaisissa kokoonpanoissa tiernapoikia, kolme kuningasta, Josefin, Juudaksen, Herodeksen knihteineen ja erilaisia pukkeja kerjäämässä rahaa, herkkuja ja viinaksia. Erikoisesti pukeutunut ja naamioitunut joukkio kulki turuilla ja toreilla talosta taloon. Yksi kuninkaista ratsasti joskus erikoisella, kehikon päälle rakennetulla ja oljilla täytetyllä hevosella nykyisten keppihevosten tapaan.

Lounais-Hämeessä, Susikkaan kylässä on luultavasti tällaisten kulkueiden jäänteenä Jouluvalko-hahmo, joka kiertää tuvissa ja kuusijuhlissa paikallisena erikoisuutena. Naamioitunut ajaja kannattelee rottinkikehikon päälle rakennettua hevosta, joka on kiinnitetty ajajan vyötärölle. Ajajan omat jalat toimivat hevosen jalkoina. Nykyisin elvytetyn perinteen jouluvalkoa ohjastaa usein joulupukki, ei itämaan tietäjä tai Herodes.  

Tammelan Lunkaan kylän jouluvalko kesällä kuvattuna 1928. Museovirasto, kansatieteen kuvakokoelma, kuva Esko Aaltonen, CCBY4.0

Herodes, hän se ajoi

hevosillaan ja ratsuillaan

siihen asti kun hän tuli 

Murijaanein maalta.

Siihen asti kun hän tuli 

Betlehemin tykö.

Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinat ja Pohjolan joulun mielenkiintoiset perinteet yksissä kansissa komeasti kuvitettuna. Tilaa helposti HOLVI-verkkokaupasta itselle tai upeaksi joululahjaksi.

Saunassa kummittelee

Salaperäinen saunoja

Oulaisissa on kiertänyt useista vanhoista saunatuvista juttuja, joissa ikivanhojen hirsikertojen lämmitessä kiukaan löylyissä on saunavieraina kutsumattomia ja kummia vieraita.  Sanotaan, että Oulaisten Matkanivassa on sauna, jossa vaalea naisen haamu on pukemassa aina, kun talonväki on tulossa saunaan. Siinä se savuhöyryssä näkyy. Kummajainen sammuttaa aina lampunkin mennessään, kun häviää ulkosalle ja antaa talonväelle tilaa. Hirsisaunaa on siirretty kaksi kertaa eri kohtaan, mutta aina vain sama juttu. Lieneekö joku vanhan saunan entinen ja rauhaton kylpijä vai synnytykseen kuollut nainen?

Rudolf Koivun piirros sauna, 1908,CCBY4.0.

Selkämaan sauna

Rantsilassa on kerrottu tarinaa eksyneistä marjamiehistä, jotka joutuivat väsyneenä yöpymään autioituneessa Selkämaan saunassa. Miehet olivat laittaneet pesään tulen. Monta kertaa pimeän yön aikana oli saunan ovi käyty aukaisemassa ja katolta oli kuulunut painavia askeleita. Väsyneenä olivat marjamiehet sanoneet: “Tulukoon vaikka ite Selekämaan piru, niin ei tästä lähetä mihinkään”. Silloin oli saunan kiuas haljennut rikki ja kuumat kekäleet lentäneet ympäri saunaa, niin että koko asumus oli ollut sakeanaan savua. Lähtö tuli marjamiehillä yönselkään, vaikka väsymys painoi ankarasti. 

Miehet saunassa,1936. Museovirasto, CCBY4.0

FAKTA: Sauna

Saunaan kun mentiin, pantiin olkia alle, sylkäistiin niihin ja sanottiin: “Hyi, tartu tattaraisiin, vain älä minuun tartu.” Vaihojan vanha emäntä, 1925

Ei ihme, että saunan lämmössä ajatukset painuvat syviin mietteisiin. Löyly-sana tarkoittaa vanhastaan henkeä ja sielua. 

Jos ei terva, viina tai sauna auta, on tauti kuolemaksi. Suomalaisen saunomistapa on pysynyt samanlaisena vuosisatojen ajan. Sauna on vanha suomenkielinen sana, ja ulkoisen peseytymisen lisäksi sauna koetaan yleisesti myös paikkana, jossa puhdistuu kehon lisäksi mieli. Entisaikaan saunassa hoidettiin sairaita, pestiin vainajat viimeiselle matkalleen, saunotettiin morsiamet ja nähtiin elämän ensimmäiset hetket, synnyttiin. Ei siis ihme, että saunomisaikaa annettiin savusaunojen hämärässä häkälöylyjen jälkeen myös näkymättömälle saunakansalle tai tontuille, joita ei kiroilemalla saanut suututtaa.

Saunaan liittyvät uskomukset ja taiat kiinnittyvät usein vuotuisjuhliin. Juhannussauna ja joulusauna ovat tärkeitä perheiden juhlanviettotapoja edelleen. Tavat ovat säilyneet nykyaikaisten kerrostalojenkin lauteilla, mutta osa perinteistä on unohtunut savusaunojen käytyä harvinaisemmiksi. Harva muistaa enää nykyisin olla laskiaislöylyissä hiljaa tulevan vuoden sääskenpistoja välttääkseen vaan rauhoittuu hyviin keskusteluihin riisuttuna vaatteista, päivän huolista ja arvoasetelmista. 

Kuva Museoviraston kokoelmista, Albert Lunte, 1950-luku, CCBY4.0

Kirjassa Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta on 100 perinteistä tarinaa ja mielenkiintoista faktaa tarinoiden taustalta.

Kummittelua Raahen raatihuoneella

  • Komhittaväjellä on tänäpänä tanssit Raatihuoneella, sanoivat raahelaiset, kun paikkakunnan ruotsia puhuvat pitivät Raatihuoneella juhliaan.
Raahen raatihuone häämöttää vaaleana kuvan keskellä. Kuvan on ottanut valokuvaaja Hjalmar Sjöman talvella 1890 ehkäpä Porvari ja Kaupaakoulun katolta tai ikkunasta. Vasemmalla on olutpruukin rakennuksia ja kaukana häämöttää Raahen vanha kirkko, joka paloi vuonna 1908. Kuva on Museoviraston kokoelmasta. (CCBY4.0)

Monia juhlia nähneen kokoussalin kristallikruunujen prismat kilisevät hiljaa Raahen kaikkein juhlavimmassa tilassa. Punaisen salin seinältä katsovat poisnukkuneiden kaupunginjohtajien muotokuvat, ja talossa pitkään työskennelleet tuntevat paikan kummituksen tavat. 

Toimistohuoneiksi remontoiduissa tiloissa tehdään joskus töitä iltavuorossakin. Kovin mielellään eivät kaikki iltavuoroon tahdo jäädä, sillä talo ei nuku koskaan tyhjänäkään. Portaikossa on kuultu selvää silkkihameiden kahinaa. Arkisissa toimistohuoneissa voi kuulla, että yläkerran ovet aukeavat ja sulkeutuvat rauhallisesti. Rauhalliset askeleet kulkevat huoneen laidasta toiseen. Raatihuoneessa työskentelevät sanovat, että erikoiset äänet kuuluvat erityisesti aamuisin ja iltaisin. Äänet eivät ole vilkkaan Rantakadun melskettä tai kadunkulkijoiden aiheuttamia. 

– Juhlasalin pianon saattoi kuulla soivan aamuisin ja myöhään illalla, muistelee raatihuoneella pitkään työskennellyt rouva. – Musiikista huomasi heti, oliko kummitus hyvällä vai huonolla tuulella. Askelia ja huokauksia kuului ylä- ja alakerrasta varsinkin ennen 1960-luvulla tehtyä peruskorjausta. Joskus kuulosti, että kulkijoita tyhjissä huoneissa oli useita. Joskus soittaja saattoi keskeyttää musiikin äkisti ja kävellä edestakaisin portaikossa. 

Tullinhoitaja Brunowin kolkko ja keskeneräinen talo on seissyt paikallaan jo silloin, kun elettiin suuria nälkävuosia ja kaupungin päättäjien tuli keksiä keinoja, kuinka vaeltaville ja sairaille ihmisille saataisiin ruokaa. Raatihuoneen suuresta salista näkyy maa-alue, joka täytettiin 1800-luvulla risuilla ja oksilla hätäaputöinä, niin että köyhät ja vaivaiset saivat työtä vastaan ruokaa hengenpitimikseen. Lapsettoman Brunowin aikana taloon suunnitelluista 25 huoneesta valmistui vain kahdeksan. 

Ovatko kummittelevat askeleet tullinhoitaja Brunowin vaimon, joka asui suuressa talossa vailla omia lapsia? Vai onko suuren salin koristemaalauksia taiteillut Homppa-Pekka liikkeellä täälläkin? Käveleekö talossa öisin joku muotokuvien henkilöistä? Brunow itse muutti aikoinaan Haminaan yrittäen päästä suureellisesta rakennuksesta eroon.

Fakta: Raahen raatihuone

Raahen raatihuone on rakennettu 1830-luvulla alunperin tullinhoitaja Gustav Robert Brunowin komeaksi yksityistaloksi. Empirekartano on hirsirunkoinen, mutta rapattu kivitalon näköiseksi. Talo oli Brunowin aikaan pitkään keskeneräinen. Rakennuksen suuressa salissa järjestettiin juhlia jo rakennusaikana, vaikka siellä ei ollut vielä lattiaakaan. Brunowin kerrotaan koristuttaneen lattiattoman salin maapinnan sammalilla, oksilla ja kuusilla niin, että juhlavieraat saattoivat seurustella salin poikki menevillä poluilla ja lehtimajoissa. Alakerran sali ja huoneet valmistuivat hiljalleen, mutta yläkerta pysyi pitkään kylmillään. Lapsettomaksi jäänyt Brunowin perhe yritti myydä suurta taloa pitkän aikaa. Brunow muutti kaupungista pois. Vuonna 1862 talo ostettiin 2 500 ruplalla kaupungin virkamiesten käyttöön. Kristallikruunuin koristellussa juhlasalissa on järjestetty lukemattomia juhlia siitä lähtien. Kaupunginhallitus kokoontuu talon isossa juhlasalissa nykyisin säännöllisesti, ja talossa on useita toimistotiloja. Yläkerrassa on Raahen kaupunginjohtajan virkahuone. 

Raahen Rantakatu vuonna 1888. Raatihuoneen puisto on aidattu etteivät lehmät pääse sotkemaan puistoaluetta laitumelle mennessään. Kuva on Museoviraston kokoelmasta ja valokuvaaja Hjalmar Sjömanin ottama. CCBY4.0

Kutkuttavia Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinoita löytyy roppakaupalla Aki Pulkkasen suositusta Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta, jonka voi tilata helposti kotiin verkkokaupasta.

Annanpäivä

“Täällä on tapana poikanulikoilla ja tyttöhulikoilla jonain yleisimpinä nimipäivinä rämmyyttää paistinpannuilla ym. ikäänkuin rumpata, muka herättääkseen nimellisiä. Niin Annanpäivänäkin 9.12. oli taas aika rämpytys”. posteljooni Johan Westerback, Oulun lehti 17.12.1884

Annanpäivää pitivät toiset vuoden pisimpänä yönä ja sanoivat, että Annan silmä on pitkäuninen ja Kyll on yötä yökötellä annanpäivän aikana. Ennen 1600-luvun lopun kalenteriuudistusta päivä olikin lähempänä talvipäivänseisausta. Raahessa oli tapana kiertää aamuvarhaisella kattiloita kalisuttaen kulkueena Annojen ikkunan alla herättelemässä nimipäiväsankareita.

Saloisten kirkon keskiaikainen alttarikaappi. Taustapaneelisssa on kuvattu myös Neitsyt Marian äiti Pyhä Anna. Vanha Saloisten kirkko paloi loppiaisena 1930. Lyypekissä 1430-luvulla valmistetut, korvaamattoman arvokkaat Neitsyt Marian ja Pyhän Olavin alttarikaapit säästyivät palolta, sillä ne olivat tuolloin Helsingissä kirkkonäyttelyssä.

Katolisen ajan alttarikaapit oli koristeltu ulkoa ja sisältä. Juhlapäivinä kaapit avattiin. Saloisten kirkon alttarikaapin veistoksena esitetyllä Marialla on päässään kruunu ja vaatteissa on kalliita väriaineita, kultaa ja sinistä. Vastasyntynyt Jeesus-lapsi on alasti äitinsä sylissä. 

Veistosten lisäksi katolisella ajalla kirkkoihin hankittiin pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä, joiden luona käytiin anomassa, kiittämässä ja uhraamassa. Ortodoksisissa Lintulan ja Valamon luostareissa on jäljellä yli 200 reliikkiä ikoneissa ja reliikkilippaissa aina Neitsyt Marian viitan palasesta Jeesuksen syntymäluolasta irrotettuihin kivensiruihin asti. Valamossa on myös Pyhän Annan pyhäinjäännös vanhassa reliikkilippaassa. 

Pyhän Annan lisäksi Saloisten kirkon veistoskaapin maalauksissa on Suomen suojeluspyhimys piispa Henrik ja Ruotsin suojeluspyhimys Pyhä Erik ja Pyhä Birgitta. Kauniisti koristeltu ja suhteellisen hyvin säilynyt alttarikaappi on valmistettu Saksan Lyypekissä. Lutherin käynnistämä uskonpuhdistus ei tuhonnut pyhimysten kuvia täydellisesti eikä pyyhkinyt pyhää Annaa ihmisten mielistä. Raahessa kansanomainen Annanpäivän perinne on saanut riehakkaan muodon, joka ammentaa voimaa enemmän nimipäivästä kuin pyhästä Annasta. 

Olipa kerran vuuesa se Annanpäivän aamu.

Annanpäivänä russakatki rommiryypyn saavat. 

Annanpäivän rumpausta Raahessa

Rouva Kiljunenkin 17-vuotisena tyttönä ollessaan ”ulospuki” itsensä vanhaksi ”Kreeta-muoriksi”, pannen päähänsä ruskean bahytin, hartioilleen vanhan ”slafrokin”, silmilleen viheriän harson ja vielä ottaen käsiinsä tavattoman muhvin, suuren kuin kalanelikon. Åkerin Kalle, nuori merimies, taas kiskoi selkäänsä isänsä jauhoiset myllyturkit ja pani päähänsä lakkiresun esiintyen Kreeta-muorin ”Mylläri-Juusona”. Pariskunnan perään liittyi vielä puolitusinaa resuisia, marisevia perillisiä. Muutamat naiset pukeutuivat nuoriksi merimiehiksi, samoin pojat tytöiksi ja akoiksi. Tällaisia ”ulospuettuja”, kaikennäköisiä olioita, muutamat kuin Haaralasta karanneita hautausmaan haltioita, kertyi kadulle joskus satakuntakin, muisteltiin kansatieteilijä Paulaharjulle kaihoisasti 1800-luvun lopun rumpaamista ja erikoisesti metelöivää naamiaissakkia, joka kierteli aamuhämärässä herättämässä nimipäiväsankareita.

Wanha Raahe -kirjasta uusi painos - kuvien yksityiskohdat heräävät eloon |  Raahenseutu.fi

Karnevalistinen joukko kulki pikkukaupungin kapeita katuja metelöiden ja herättäen nimipäiväsankareiden lisäksi muutkin kaupungin asukkaat. Raahelainen konemestari J.V. Jokela (s.1878) kertoo: Jo aikaisin kello neljältä Annanpäivänaamuna kokoontui poikia ja aikamiehiä Katinhännästä, Nätterporista ja Uudenkaupungin nurkilta yhteen joukkoon “Annanpäivän rumpaukseen”. Joukon lisääntyessä yhtenään, niin että rumpauksen alkaessa oli jo poikia satamäärin koolla varustettuna kaikenlaisilla helistimillä ja rämistimillä. Oli siinä aisakelloja, kulkusia, prikoja, pääläreitä… Olipa vielä jollakin revolveriki, joka paukutteli. Ulospujetuitaki näkyi kulkevan kaduilla ja taloissa “kratuleeraamassa”. Näkyipä yksinäinen meripoikakin laulavan Annansa akkunan alla.

Wanha Raahe -kirjassa kuvataan onnittelumetelöintiä. Sitten koko remujoukko asteli jonkun Annan ikkunan alle ja pani soittonsa käymään, jokainen ottaen kojeestaansa niin suuren ja surkean äänen kuin siitä vain lähti. Jotkut vielä huusivat ja melusivat, minkä jaksoivat, joutuipa joukkoon kaupungin koiriakin vimmautuen omasta puolestaan metelöimään. 

Jokelan mukaan “kratuleerattavien” ikkunan alla huudettiin: “Oli kerran vuodessa se Annan päivän aamu, silloinpa ne russakatkin rommiryypyn saivat”, kerjäillen samalla jonkinlaista kestitystä, ehkä viinaryyppyäkin. Meteli oli Jokelan mukaan sellainen, että sivullisia saattoi pelottaa. Hän kertoo, miten eräs alavieskalainen isäntä oli ollut tulossa yöaikaan kaupunkiin hevosellaan ja jäi säikähtyneenä kaupungin portille, kun kuuli kaupungista hurjaa meteliä. Vasta kun sai tietää, että Annanpäivää siellä vain fiirataan lähti hänkin ajelemaan kaupunkiin. 

Raahen Pekkatorilla on joulutunnelmaa.

Olis sitä lystiä kerran vuuesa saanu olla

Samuli Paulaharjun kirjassa kuvataan, että Annanpäivän perinne katkesi 1800-luvulla, kun joulukuun metakkaan kyllästyneet kaupunkilaiset pastori Strömmerin johdolla kielsivät touhun. Osa nimipäiväsankareista, kuten Steniuksen Anna halusi aamulla nukkua rauhassa ja meni yöksi pappilaan. Sana tästä oli kuitenkin kiirinyt rumpaajien joukkoon ja kun remujoukko herätti Annaa pappilan ikkunan alla, pahastui pastori Stömmer ja kielsi lopulta koko rumpauksen. 

Tiettävästi Annan päivää on juhlittu satunnaisesti rumpaamalla Raahen opettajaseminaarin harjoituskoulussa 1950- ja 1960-luvulla opettaja Maija-Liisa Nissilän johdolla, mutta vuosittaiset rumpaajajoukot ilmestyivät Katinhännän kujille takaisin vasta, kun perinteen elvytti Annanpäivän toimikunta. Kotiseutuyhdistys Raahe-seura ry:n julkaisemassa joululehdessä 2004 päätoimittaja Pirkko Utriainen kehoittaa kaikki ottamaan perinteeseen osaa:

Muistuttaisin kaikkia lapsenmielisiä ikään, säätyyn tai sukupuoleen katsomatta Annanpäivästä joulukuussa. Tulkaapa joukolla trumpaamaan vanhaan kaupunkiin katinhäntäläiset hereille. Viime vuonna lähes 40 monenkirjavaa aamuvirkkua erilaisine soittopeleineen mekasti ihan vanhan ajan malliin. Olihan meillä hauskaa. Eikä kukaan herätetyistä heristänyt nyrkkiä, vaan ikkunaverhojen takaa näkyi vain hymyileviä, kylläkin unisia yllättyneen näköisiä kaupunkilaisia. Tämä vanha mukava tapa herätettiin henkiin pari vuotta sitten Annanpäivä-työryhmässä, jossa olen ollut mukana. Eiköhän sovita, että otetaan tänä vuonna uusiksi vielä suuremmalla joukolla?

Päivä on pesässään Annan päivän ja tuomaanpäivän välisen ajan, jos silloin aurinko vähänkin paistaa, tulee hyvä viljavuosi ja poutakesä. Vihanti

Lue lisää kiehtovista jouluperinteistä Aki Pulkkasen Pohjolan Joulu – perinteitä kekristä nuuttiin -kirjasta.