Aarnivalkeat ja verinen kupariämpäri

Ellinsaaren pääkallot ja aarnivalkeat

Merijärveläisillä oli aikoinaan pitkä matka hautausmaalle, eikä vainajia aina pystytty kuljettamaan Salon emäseurakunnan kirkkomaahan. Kelirikon aikaan kuolleet haudattiin väliaikaisesti Ellinsaareen. Teiden kuivuttua kulkukuntoon kaivettiin ruumisarkku ylös ja vietiin siunattuun maahan asianmukaiseen leposijaan. Isonvihan aikaan rannikon seutujen asukkaita kuoli joukoittain venäläisten surmaamina. Kahakoissa kuoli myös venäläisiä sotilaita, joita on perimätiedon mukaan haudattu Tähkijärven saareen väliaikaiseksi tarkoitettuun hautaan, mutta jääneet lopullisesti niille sijoilleen vailla ikuista rauhaa. Todisteena haudoista on noussut peltomiesten lapioihin ihmisen luita ja pääkallokin. Merijärveä ja Tähkijärveä kuivatettiin tulvien vaivaamiksi pelloiksi 1860-luvulla, niin että oikeasta saaresta ei voida enää puhua. 

Kevättulva Merijärvellä 1954. kuva Pekka Kyytinen, Museovirasto, CCBY4.0

Sanotaan, että syysiltaisin Ellinsaaren mailla palavat sinivihreät aarnitulet. Loimotus näkyy sopivina iltoina kauas, mutta kun lähelle kävelee, tienoilla ei näy ketään. Sinne on haudattu suuri hopea-aarre, ja haltiat polttavat aarteesta sinisellä liekillä hometta ja ruostetta. Kun alue oli vielä saarta, sanottiin, että aarteen saa se, joka ajaa saareen nuorella varsalla yhden yön aikana tullutta jäätä pitkin. Onko alueella vielä sellaisia syyssateita ja -tulvia, jotka voisivat jäätyä kantavaksi jäiksi, aarteen hakijalta vaadituksi kulkureitiksi?

Verinen kupariämpäri

Kiimingin metsätienoiden takana oli aikoinaan komea Paajasen talo Juuvan- ja Haarajärven välissä. Ympärillä oli isovihan aikaan vielä viljavia peltoja, kalaisat järvet ja erämaata metsästykseen. Varakkaan talon kaivon ämpärikin oli tehty kalliista kuparista. 

Isonvihan uhka painoi Paajasenkin talon väkeä, kun huhut julman vihollisen kauhuteoista levisivät suusta suuhun aina isoilta tiluksilta metsäpirtteihinkin. Talon kuparinen kaivoämpäri oli taiottu. Vaaran uhatessa vesi muuttui kaivossa vereksi, jolloin tiedettiin koota talon arvokkaimmat esineet ja ruokatarpeet piiloon. Talon hopeat kasattiin kupariämpäriin ja upotettiin Juuvanjärveen. Osa arvokkaista esineistä kätkettiin talon lähelle maahan ja talon väki karkasi syvälle metsään rakennettuihin piilopirtteihin.

Rohkea isäntä jäi ainoana puolustamaan taloa, mutta sai surmansa, kun kasakat polttivat tilukset. Vuosisatojenkin jälkeen metsässä on pystynyt näkemään talon perustukset ja muinaisten peltojen vakoharjat. Aikoinaan Huumolan mies oli kuullut unessa kutsun hakea hopeakätkön aarteet metsittyneen tilan piilopaikasta. Haudatut hopeat olivat löytyneet. Tarinan mukaan maassa oli kolme kontillista hopeaa, mutta taiottu kupariämpäri odottaa Juuvanjärvessä vielä löytäjäänsä. Sen paikkaa ei ole kenenkään uneen ilmoitettu, ja upotuskohdan maamerkitkin ovat vuosisatojen aikana hävinneet ja unohtuneet. 

Hopeakätkö Haapaveden Karhukankaalta. Toukokuun 7 päivänä renki oli kyntämässä Arolan talon peltoa. Auran terä nosti mullasta esille hopeisen pikarin, joka sisälsi 15 hopearahaa. Nuorin raha on lyöty vuonna 1701. Museovirasto, CCBY4.0

Lisää kotiseudun perinteisiä kummitustarinoita yksissä kansissa löytyy kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset.

Hyvää juhannusta!

kuva Ruovedeltä: Tyyne Aho, Museoviraston kuvakokoelma, CCBY4.0

JUHANNUS

Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.

Eino Leino

Keskikesän juhla, mittumaari. Kesäyön valoa, niin että ei nukkumaan malta. Aurinkoisen nurkkauksen juhannusruusut saattavat tässä meren rannalla avautua jo nimensä mukaiseen aikaan, mutta useimmiten odotellaan vielä viikko tai parikin, heinäkuun puolelle.

Suviruusu ja Juhannusruusu sulassa sovussa.

Mikä on juhannusruusun historia? Eri lähteissä sanotaan, että juhannusruusu valloitti Suomen 1800-luvulla ja saapui mahdollisesti idästä. Yllättävän paljon on pimennossa juhannusruusujen historiassa. Ruusu tekee paljon juurivesoja, se on omajuurinen ja on talvenkestävä aina Lappia myöten, niin että sitä on ollut helppo levittää pihasta pihaan. Ruotsissa ruusua kutsutaan nimellä ´Finlands vita ros´ ja se ei ole mitenkään erityisen yleinen muualla Euroopassa, jossa ruusulajikkeiden monipuolisuus on aivan eri tasolla.

Juhannusmorsian.

Juhannusruusun sukulaisia näkyy paljon 1800-luvun kukkakuvissa. Herkän vaaleanpunaiset suviruusu, papulanruusu, juhannusmorsian jne…hehkuvat kesäyönä ja kestävät vuodesta toiseen.

Hannilan talon lehtimaja Raahen Saloisten kylässä, Samuli Paulaharju 1924, Museovirasto CCBY4.0
Juhannusruusu kukkii Paikkarin torpan pihalla. kuva: Bonin, Volker von, Museovirasto, CCBY4.0

Juhannusruusu kasvaa sitkeästi kesämökkien ja autiotalojen pihalla, kunhan on ensimmäiset kesät saanut jalansijaa. Talo ja ihmiset häviävät, mutta ruusu kukkii. Onhan nyt juhannus ja oli silloin kerran!

Jänttiskän näky

Vilhelmiina Jäntti työskenteli Oulun Åströmillä. Töihin nahkatehtaalle kuljettiin Alasiirtolasta kävellen, ja aamulla tuli herätä varhain. Kadut olivat liukkaat, elettiin kevättalvea. Leskirouva Jäntti oli ottanut mukaan potkukelkan ja potkutteli hiljaisella kadulla. 

Potkukelkkailija Espoon kaupunginmuseon kuvakokoelmista. CCBY-ND4.0

Edellä näkyi tuttu kuivasjärveläinen nainen, joka näytti liukastelevan tiellä kiireesti eteenpäin. Naisella oli tuttu valkoinen huivi ja musta takki. Vilhelmiina lisäsi vauhtia ja sai naisen kiinni.

– Huomenta. Ota kiinni tuosta potkurista, että pysyt pystyssä! Vilhelmiina sanoi edellä kulkevalle naiselle.

Kun potkukelkka oli naisen vierellä, hävisi kulkija aamuhämärään.

Myöhemmin päivällä tuli surusanoma. Kuivasjärven tuttu nainen oli kuollut aamuvarhaisella. 

Oulun Pokkisenväylän silta. kuva Ina Liljeqvist, CC4.0

Tarina on kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Heikun haamu

Umpinaisella sisäpihalla, osoitteessa Brahenkatu 2 on suolamakasiini ja ikivanha karsseri, vankityrmä. Rautaovellinen tila on palaneesta rakennuksesta säilynyt kolkko kellarikerros, jossa paatuneita pahantekijöitä on pidetty vangittuna jo ennen isovihan aikaa. Pihapiirissä kummitteleva hahmo on kuitenkin synkkää kivijalkatyrmää korkeammalla. Harmaa ukko kulkee vaalean, kartanomaisen rakennuksen toisessa kerroksessa, ja sanotaan, että hänet voi nähdä iltaisin ikkunassa. Kesäpukuun pukeutuneen miehen kalpeat kasvot häilyvät, ja silmät tähyävät pihalla kulkevia ihmisiä. Levottoman talon entisen omistajan, laivanvarustaja Henrik Soveliuksen eli Heikun haamu kävelee rakennuksen yläkerrassa ja portaikossa. 

Aino Jacklin-Pyhälä on kertonut, että eräs Lundvallin pariskunta vietti ensimmäisiä yhteisiä vuosiaan Heikun talossa. Pariskunta avioitui 1913. Nuori rouva heräsi joulukuun alkupuolen pimeydessä aamuyöllä. Vintille johtavat portaat alkoivat narista raskaiden askelten painosta. Hitaasti yläkerran ovi aukesi ja jäi avoimeksi. Mitään ei kuulunut sen jälkeen. 

Kun nuoripari kertoi tämän havaintonsa rouva Jacklinille, tämä haki esiin säästämänsä nipun surukortteja. Mustareunaisista korteista todettiin järkyttyneenä, että tuolloin outojen tapahtumien aikaan oli ollut talon entisen isännän, Heikun, kuolinpäivä, 13. joulukuuta. Raskaat askeleet olivat kuolinyön kaikuja.

Laivanvarustaja Fredrik Sovelius vanhemman (1778-1837) rakennuttama talo valmistui 1912. Hänen jälkeensä talon peri hänen poikansa, kauppaporvari Henrik Sovelius (Heikki Sovio). Talon osoite: Brahenkatu 2. August Maximilian Myhrbergiä esittävän veistoksen suunnitteli kuvanveistäjä Evert Porila, se pystytettiin 1931. Museoviraston kuvakokoelmat, CCBY4.0

Ovenkahva

Heikun talossa työskenteli Raahen kulttuuritoimen väkeä 1990-luvulla. Eräs nainen oli iltatöissä, ja hiljaisen talon tunnelma oli painostanut tavanomaista oudommin koko päivän. Äkisti täyspuinen toimisto-ovi paukahti kiinni, niin että töissään ollut nainen hätääntyi. 

Toisena hiljaisena iltana oven kahva liikkui monta kertaa kuin joku olisi pyrkimässä sisään, mutta ketään ei näkynyt. Pimeästä, tyhjästä yläkerroksesta kuuluu laahaavia ääniä. Portaikossa kuuluneet askeleet ja sijoitustaan odottavien taulujen kaatuilun on arveltu olevan merkkejä levottoman Heikun haamusta. 

Raahen matkailuoppaiden mukana pääsee syysiltaisin mielenkiintoiselle kummituskierrokselle Wanhaan Raaheen.

Mitä vanhana erakoituneen Henrikin haamu kaipaa? Pasianssin ja fortepianon ääressä viihtynyt Henrik kolistelee portaissa ja kulkee huoneissa. Nuorena Heikun kerrotaan olleen seurallisempi, ja joskus hän on soittanut iloisia valsseja tanssivien nuorten riemuksi. Kovin hyvänä pelimannina häntä ei pidetty, sillä hän saattoi jättää syyttä suotta soiton kesken. 

Heikku-patruunan ura laivan kapteenina päättyi erikoisella tavalla. Sovion komppanian laivalla purjehtiessaan Heikku soitti fortepianoa kajuutassaan. Oli tapana, että kapteenin on oltava yläkannella eli täkillä laivaa käännettäessä. Kun oltiin menossa lähellä Tanskan rannikkoa, niin kokkipoika ryntäsi sisään keskeyttäen soiton.

– Tulisko kapteeni heti ventaamaan, ku siellä on pränninkejä förin eesä? kokkipoika hätäili.

– Varo sinä vain, ettei plättys pala, minä pellaan vain tämän valssin loppuun, Heikku vastasi hätäilemättä. 

Laiva rysähti karille ja jäi hylyksi. Kun Heikku selvitti asiaa vanhemmalle, vihastuneelle veljelleen ja pyysi uutta laivaa komentoonsa, kuultiin vain Matti-veljen karjunta: 

– Mee saatana ja ota lato Märjännyksestä ja seelaa sillä!

Raahen Rantakatua ja Heikun talo 1890-luvulla. G.Feiringin ottama kuva on Museoviraston kokoelmissa. CCBY 4.0

Fakta: Henrik Sovelius

Henrik Sovelius (1817-1904) oli pienikokoinen, suuremmassa joukossa ihmisarka ja aikalaisten kuvausten mukaan “mamsellimainen”. Vanhemmalla iällä hänellä oli huonosti istuvat tekohampaat, jotka ukko saattoi ottaa keskellä katuakin pois suustaan ja asetella ne takaisin. Innokkaana pasianssin pelaajana hän saattoi ratkaista elämänsä pulmia korteista katsoen.

– Vänta lite så skall jag kasta, saattoi hän tokaista pilke silmäkulmassaan korttipakka kädessään, kun joku kysyi ratkaisua pulmaan. 

Kaupungilla pidettiin pasianssiennustuksiin uskomista pahana. 

Raahen Brahenkadun valkoinen kaupunkitalo oli Henrik Soveliuksen koti, ja korkean porttikongin viereisessä huoneessa oli hänen konttorinsa. Huoneiden kerrotaan olleen tuolloin kolkkoja ja koristeettomia. Säästäväisenä miehenä Henrik kielsi kukkien tuomisen haudalleenkin. Hän kehotti ankarasti merimiesten vaimoja olemaan tuhlaamatta laivalla olevien miestensä palkkarahoja, joita naiset saivat noutaa laivanvarustajalta ennakkoon miesten ollessa merillä vuosia.

Säästäväisellä Henrikillä riitti rikkaan suvun rahoja. Kerran mies voitti komean meritaistelua kuvaavan öljymaalauksen Tukholman arpajaisissa. Ruotsin kuningas Oscar II olisi halunnut lunastaa maalauksen itselleen suurella summalla muiden merimaalaustensa joukkoon. – Minä en tarvitse rahaa, mutta Raahe tarvitsee taulun, kerrotaan Henrikin sanoneen kuninkaalle.

Raahen Brahenkatu sumuisena talvi-iltana.

Sisarenpoika sai Heikulta perinnöksi komean kultakellon, mutta kun tämä ei antanut sille lahjoittajan mielestä tarpeeksi arvoa, niin ukko nappasi sen takaisin itselleen ja antoikin tilalle laivan kronometrin. Henrik Sovelius säätiöi rahansa suvun käyttöön ja lahjoitti runsaasti hyväntekeväisyyteen vanhainkodille, lastenkotiin ja Raahen rautatieyhteyden rakentamiseen. Vastoin Heikun ohjeita osa rahoista sijoitettiin Venäjän valtion obligaatioihin, jotka menettivät arvonsa vallankumouksen aikana. Arvopaperit myytiin huonoina vuosina. 

Onko huvennut omaisuus saanut Heikun kummittelemaan entisessä kodissaan, vai mikä painaa rikkaana poikamiehenä eläneen haamun mieltä Brahenkadun komeassa talossa?

Pohjois-Pohjanmaan mielenkiintoista kulttuurihistoriaa ja hiuksia nostattavia kummitusjuttuja löytyy roppakaupalla Aki Pulkkasen Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta.

Louekarin luistelijat

Vapaalla merenjäällä luistelutilaa riittää silmänkantamattomiin, kun sattuu sopiva jää ja kirpeä pakkanen. Sunnuntaita vasten yöllä oli satanut vettä ja kiiltävä jäänpinta oli jäätynyt täydelliseksi luistinradaksi. Halmetsalon Juho lähti kokeilemaan Raahen hevossillan nokasta jään kestävyyttä. Vaikka oli kirkonmenojen aika, niin mukana oli joukko poikia ja aikamiehiäkin, Ahlqvistin renkejä. Porukka luisteli nauraen Iiläiseen ja Louekarin lähistölle. Louekarilla pysähdyttiin ja katseltiin Tauvon takaselkää. Ihan niin kauas ei uskallettaisi lähteä. 

Luistelijoita 1920-luvulta. SLS 1555 Veterinär Bernhard Åströms glasplåtsamling, CCBY4.0

Kun joukolla tähyiltiin merelle päin, niin Preiskarista lähti kävelemään ahdistavan oloinen pitkä musta hahmo ja katosi sitten. Koko luistelijaporukka lähti sanaakaan sanomatta vähän peloissaan kaupunkia kohti. Vapauden tunne ja luistelun riehakkuus olivat yllättäen kadonneet. Jää oli sileää kuin peili, ja sen kestävyys alkoi arveluttaa. Kaupungissa soi kirkonkello jumalanpalvelukseen.

 Kultaseppä Hårdhin oppipoika luisteli kaukana edellä ja rantoja tuntematta luisteli vauhdilla sulaan veneväylän kohdalla ja hukkui jäiseen veteen. Sanottiin vielä pitkään jälkeenpäin, että se Preiskarin edustan musta mies oli enne. Hyytävä hahmo oli tullut poikaa noutamaan.

Luistimet Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista. kuva Esko Toivari, CCBY4.0

Tarina kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta.

Piru tantulin opettajana

– Pannaan purpuri ylös ja liika väki ulos! Raahen olutpruukin salongissa huudettiin kun tanssit saatiin oikein kunnolla käyntiin. 

Raahen entinen merimiesten tanssitupa, olutpruuki on sijainnut nykyisen Raahen lukion vierustalla. Kuvan on ottanut Samuli Paulaharju vuonna 1923. Museovirasto CCBY4.0

Merimiesten tulotanssit olivat pikku kaupungin suuri tapaus. Iso-Kraaselin saaren merimerkki, pooki, oli liputtanut eli flakannut merkiksi, ja kotikaupungin oma laiva saapui satamaan. Kun salongissa piti iltayöstä tanssit lopettaa, saattoi nuoriso mennä varvin pantturilavallekin remuamaan. Meri kantoi tanssijoiden äänet kaupunkiin asti. Joskus päästiin laivan täkillekin tanssimaan. Kerran pappilan piikatyttö tippui monta metriä laivan pimeään ruumaan ja loukkasi kätensä. 

– Jumala rankaisee, tiesivät sanoa vanhat ihmiset. 

Purjelaivoja lastataan Maivaperän satamassa. Kuva Samuli Paulaharju 1924, Museovirasto CCBY4.0

Monenlaisia tansseja tanssittiin, tantuliakin. 

Kerrotaan, että ilta-aikaan tansseista palaavan joukon kyytiin pyrki mukaan nuori ja komea herrasmies. Taakse suittu tukka kiilsi mustana, ja komeissa silmissä viipyili syvälle porautuva katse. Mies hyppäsi kolistellen elokuun hämärässä kyytiin, ja matkaa tehtiin pois kaupungista railakkaassa seurassa.

– No, mihinkäs asti herra matkustaa? kysyi ohjaksissa ollut renkipoika harvasanaiselta kulkijalta. 

– Tuonne menen Saloisten kylälle opettamaan nuorille tantulia, sanoi herrasmies ja viittasi pysäyttämään lähimmän talon kohdalla. 

Jalat kopsuivat hiekkatiehen, ja kun tarkemmin katsottiin perään, niin toinen jalka oli hevosen jalka. 

Se olikin piru, joka meni opettamaan saloistelaisille tantulia.

Saloisten kirkko ja kellotapuli kuvattuna 1870-luvulla. Museovirasto CCBY4.0

Kansantarina on kirjasta Gunilla ja kummat kertmukset, johon koottuna Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinoita eri aikakausilta.

Siikajoen pappilan harmaja täti

“Se joka ei usko Harmajaan tätiin, kysyköön kirkkoherra Telkiltä lupaa yöpyä tädin huoneessa, kehottaa rovasti Seppo.” Paikallislehti Raahelainen 8.3.1974

Ruustinna Salmisen vieraaksi tuli kirkon suntion miniä. Naiset istuivat pappilan kahvipöytään. Pappilan puhelin soi, ja ruustinna poistui keskeytystä pahoitellen toiseen huoneeseen puhumaan. Kun ruustinna palasi huoneeseen, hän näki hämmentyneen rouvan sanattomana. Pikkuleivät ja pullat olivat levällään pöydällä ja lattialla. – Kuka tuo harmaa nainen oli? järkyttynyt rouva sanoi lopulta kahvipöydässä istuen ja osoitti huoneen toiselle ovelle. 

Ruustinna ei sanonut mitään, vaikka arvasi, että tihutyö oli pappilan harmaan haamun tekosia, hymähti vain ja alkoi kerätä lattialle tippuneita kahvileipiä.

Kirkkoherran työhön kuuluu paljon paperitöitä, ja pappilan asiakirjat olivat kovassa käytössä. Pappilassa jo aiemmin vieraillut suntion miniä joutui hakemaan virkatodistuksen tai jonkin muun paperin kirkkoherralta. Kahvittelemaan nainen ei enää halunnut, ja edellinen vierailu oli vielä pelottavana tuoreessa muistissa. Ympärilleen pälyillen nainen odotti asiansa hoitamista. Kun kirkkoherra kirjoitti työpöytänsä ääressä, näki nainen, että harmaa hahmo selasi kirkonkirjoja yliluonnollisella vauhdilla taustalla. Hahmo otti paksun niteen toisensa jälkeen ja niiden ylle kumartuneena käänteli sivuja. Suntion miniä nappasi tarvitsemansa todistuksen ja juoksi ulos ihmettelevän kirkkoherran katsoessa perään.

Vanha postikortti Museoviraston kokoelmista. Punakeltainen lippu on ehdotus Suomen lipuksi 1860-luvulta. CCBY4.0

Siikajoen vanhan pappilan harmaasta naisesta ovat kertoneet useat talossa asuneet ruustinnat ja piispankamarin yövieraat. Kulmahuone on herättänyt vuosisadan ajan kunnioitusta. Siellä ei mielellään ole oltu yöllä. Siikajoen rovasti muistelee usean vieraan poistuneen huoneesta kesken yön. Kirjailija ja pappi Arvi Järventaus yritti aikoinaan nukkua huoneessa, mutta poistui kesken yön latoon, kun harmaa hahmo oli istunut hänen sängyllään. Jopa pappeinkokouksen aikaan oli yöpyjillä ollut jännitystä ilmassa, eikä viimeiseksi jäävää valojensammuttajaa meinannut löytyä hengenmiesten joukosta. Hämärän aikaan hiljainen ja harmaa nainen voi kertomusten mukaan ilmestyä vanhan talon ikkunaan, ja hänen kuullaan kulkevan huoneissa. 

– Aamulla kuuden aikaan me kaikki heräsimme äänekkäisiin askeliin, ja aivan kuin joku olisi kuiskinut, eräs pappilassa asunut nainen on kertonut. 

Siikajoen pappilan salin seinässä on tykinkuula muistona Suomen sodan taisteluista.

– Vaaleatukkainen ja täysin harmaaseen pukuun pukeutunut nainen kulki perässäni huoneesta toiseen. Vaihdoin aina huonetta ja pönkäsin ovet, mutta harmaa hahmo vain seurasi, eräs ruustinna kertoo aiheesta kirjoitetussa lehtijutussa, jossa kuvailee harmaasta hahmosta näkemäänsä unta. – Lopulta jouduin loukkuun huoneen nurkkaan kakluunin luo ja hahmo astui huoneeseen. Hän jäi seisomaan ovelle ja sanoi varoituksen: “Älä kiinnitä mieltäsi tämän maailman tavaraan niin kuin minä olen tehnyt. Minä en saa rauhaa missään.” 

Nainen leningissään lumisohjoisella pihalla. Kuvauspaikka Raahe. Museovirasto, CCBY4.0

Pappilan harmaan hahmon alkuperästä on monia arvailuja. Puhutaan myös, että nainen on ollut pappilassa aikoinaan piikana ja synnyttänyt salaa lapsen. Vastasyntynyt on haudattu kaikessa hiljaisuudessa kirkkomaan lähistölle nimeämättömään hautaan. Kerrotaan, että piikatyttö etsii pappilan kirkonkirjoista rauhattomana lapsen nimeä, mutta ei koskaan sitä löydä. Puhutaan myös pappilaan suurina nälkävuosina apua hakemaan tulleesta naisesta, joka ei avusta huolimatta ollut selvinnyt koettelemuksista ja etsii matkan varrelle kuolleita lapsiaan.

Ritning på Caracters Byggning å Siikajoki Kyrkkoherde Boställe, 1900-luvun alkupuolelta. Historian kuvakokoelma. CCBY4.0

Mikä harmaan rouvan saa tuijottamaan ikkunasta ja kulkemaan levottomana? Hautausmaalle johtavaa koivukujaa tai lapsensa hautaa ikkunasta tuijottava nainen vaeltaa ehkä Siikajoen pappilassa loputtomiin, koska lapsi kuoli ilman kastetta ja nimeä. 

Harmaa neiti on paikallisten hyvin tuntema kummitustarina, jota on kerrottu jo 1918 sisällissodan aikaan, kun pappilasta huolehti Salmisen perhe. Ruustinna Salminen tottui harmaaseen hahmoon, niin ettei kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Kun pappilaan syntyi kaksoset, hahmo nähtiin usein kumartuneena itkevien lasten kehdon ylle. Kun ruustinna Salminen soitti pianoa salissa, istui harmaa tätihahmo rauhallisesti kuuntelemassa. 

Lue lisää Siikajoen pappilan harmaasta tädistä ja muista Pohjois-Pohjanmaan kummituksista Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta.

Maatiaisamaryllis

Oranssin sävyjä helmikuun pakkaspäivänä.

Joulun jälkeen viherhuoneen viileydessä alkoi näkyä kummia. Pienen maatiaisamaryllisruukun (Hippeastrum rutilium) keskeltä pilkotti kukannuppu, joka venyi tammikuun kalvakassa valossa melkoisen korkeaksi. Helmikuun pakkasten keskelle lehahti oranssipunainen kukkapari.

Maatiaisamaryllis on perinteinen ruukkukasvi, joka ei vaadi varsinaista lepoaikaa ollenkaan joulunajalta tuttujen jalostettujen ja usein kertakäyttöisten amaryllisten tapaan. Kukat ovat ihan mukavan kokoiset, vaikka häviävät joulunpyhien jättiläisille. Siinä varmaankin syy, miksi kasvia ei ole ainakaan minulle tullut koskaan vastaan kukkakaupassa. Perinnekasveista ja kasvitarinoista kiinnostuneena sain kasvinalun rouvalta, jonka suvussa kasvi on ollut tiettävästi jo 1800-luvulla! Juuri tätä sävyä ei useimmiten kukkakaupoissa näy, mutta vähään tyytyväisenä huonekasveja näkyy silloin tällöin ikkunalaudoilla ja vanhimmat voivat olla vuosikymmenten ikäisiä. Maatiaisamarylliksiä eli ”liljoja”, pikkuritarinkukkaa tai talonpoikaisliljaa on viljelty jo 1760-luvulta lähtien. Kasvi on alunperin kotoisin Brasiliasta.Suomessa sitä on ollut tiettävästi erilaisina lajikkeina ainakin 1830-luvulta.

Minulla maatiaisamaryllis alkoi välittömästi tehdä sivusipuleita ja luulin, että kukintaa saa odottaa vuosia. Kasvi ei tykkää suorasta paahteesta ja ilmeisesti viherhuoneen viileys on tuntunut mukavalta. Kasvikirjat väittävät sen pitävän pienestä ruukusta, jossa multa saa aina välillä kuivahtaa. Ruukku saa kasvaa sipuleita ihan täyteen, jolloin kukkiakin voi tulla kolmesti vuodessa ja runsaasti. Minä haluan kuitenkin saada uusia alkuja ikkunalaudoille ja mullanvaihto taitaakin olla kukinnan jälkeen edessä. Muistettava on, että sipulia ei saa laittaa syvälle multaan, jotta eivät mätäne jos on niin huoleton kastelija kuin minä.

Tällä kertaa siis kaksi kukkaa, jotka olivat ”selät vastakkain”, kuten kuuluukin. Mitähän ruotsinkielisten seutujen nimitys ´Adam och Eva´ tai ´gubben och gumman´ oikein meinaa, kun pariskunta mököttää toisista poispäin? Ja mitä se kertoo kasviharrastajien parisuhteista? 🙂 Eipä mökötetä, kun päivä pitenee ja kevät tulee!

Aasinsilta amarylliksestä Aatamiin. Yllä olevassa kuvassa on uskomattomin kuvaus ensimmäisestä luomakunnan kruunusta ja kylkiluustaan komean oranssein vaatetuksin. Raahen museon kirkkosalin veistoksen ihmiset ovat huomanneet olevansa alasti syntiinlankeemuksen jälkeen. Mikael Baltin veistoksiin kannattaa käydä tutustumassa vaikka kivalla virtuaalivierailulla Raahen museossa.

Lumikuningatar

Ulkona kimaltavat tammikuun hanget ja sormissa nipistelee pakkanen, mutta viherhuoneen viileydessä avautuivat valkoiset kukat, joita olen odottanut hartaasti. Lumikuningatar-orkidea (Coelogyne cristata) yllätti kukinnallaan!

Viherhuoneen viileydestä normaalisti nauttiva orkidea on nostettu ihailtavaksi olohuoneen piirongin päälle.

Lumikuningatar on ehkä ensimmäinen suuri orkidea, jota kasvatettiin suomalaiskodeissa 1800-luvulla. Kasvi oli paikoin jo melkoisen yleinen ainakin säätyläisten viileissä saleissa, joissa palmut, huonekuuset ja muut välimeren kasvit nauttivat talviajasta. Lumikuningatar on tosin isoista salin komistuksista poiketen toista maata, Himalajan rinteiden kasvatti. Sen sopiva talvilämpötila on 10-15 astetta, mutta kasvi kestää paljon viileämmässäkin, kuivana jopa pientä pakkasta. Kylmä- ja kuivakausi virittää kukinnan.

Muistan mummuni puhuneen sukumme piikatytöstä, joka raahelaisperheen huushollissa kallaaseja järjestäessään sai poltella viileänä pidetyssä salissa sikaria, jotta holotna ja asumattoman huoneen tuntu saatiin ennen juhlia huoneesta hävitettyä. Samainen piikatyttö tosin sai hiljaisuudessa hoidettuna Fellmannin puistikkokadulta oman asunnon itselle ja isättömänä syntyneelle lapselleen, joten kuumatkin paikat on joskus herrasväen perheessä palvellessa sukutarinan mukaan olleet.

Viileitä olosuhteita on melko vaikeaa järjestää nykyasunnoissa, mutta entisajan lämmittämättöminä pidettyjen salien ikkunoilla oli viherkasveilla hyvä olla, vaikka talven pimeys verotti monen muistelon mukaan silloinkin viherpeukaloiden kokoelmia. Nyt apuun ovat ehättäneet hyvät led-lamput.

Raahelaisen laivanvarustaja Soveliuksen suuri sali kansantieteilijä Samuli Paulaharjun kuvaamana vuonna 1923. Museoviraston kuvakokoelma. CCBY4.0

Minun Lumikuningatar-orkidea saapui aikoinaan briteistä postimatkastaan nuutuneena ja se on viettänyt pohjoisen elämänsä viherhuoneessa kirkkaan kasvivalon loisteessa. Syksyn päivät kasvi sai olla sumutuksen varassa kuivahtaen, kuten kaverinsa joulukaktus. Viileys ja kuivuus sai kuin saikin sen aloittamaan kukkavanan kasvatuksen ja lisäsin kosteytta hieman. Kukinnan jälkeen se saa jälleen kuivahtaa ja kesällä siirtyä lannoitukseen ja reippaaseen sadevesikasteluun.

Lumihangenvalkoiset kukat ovat eksoottiset ja kestävät viileässä viherhuoneessa kauan.

Voisiko lumikuningatar -nimen taustalla olla valkoisen värin lisäksi myös hyväksi havaittu hoitotapa? Viileään aikaan lumikuningatar tykkää kuulemma jopa lumesta ruukussaan! Joissakin englanninkielisissä hoito-ohjeissa kehoitetaan tuulettamaan kasvin lehtiä ja huonetilaa Himalajan tuulia simuloiden. Joka tapauksessa kohtalaisen kestävä kasvi selviää pyöreiden vesivarastojensa, bulbien turvin kuivuudesta pitkän aikaa pelkällä suihkupullosumutuksella ja jos vihreät bulbit alkavat rypistyä, voi kastelua ja sumutusta lisätä.

Hvitträskin kukkahuone ALfred Nybom,Museoviraston kuvakokoelma. CCBY4.0

Kasvitarinat kiehtovat. Kukkien kulkureitit ja kansainvälinen kulttuurihistoria on mielenkiintoista. Miten herkkä kasvi on 1820-luvulla tapahtuneen ”löytymisensä” jälkeen levinnyt myös suomalaisiin koteihin? Erityistä lumikuningattaressa on varmasti erikoinen kukinta-aika tammi-helmikuu, jolloin kukkia ei normaalisti huonekasveissa vielä juurikaan näy.

Helsingin Talvipuutarhan lumikuningatarseinämä on näkemisen arvoinen helmikuussa. Viime vuonna piipahdin paikalla ja kukinta oli juuri alkamassa, vaikkakin vaatimattomammin kuin monena muuna vuonna. Lumikuningatar on kranttu jakamisen suhteen ja keskeyttää kukkimisen häirittynä. Kasvustoja on kuitenkin aikaajoin jaettava ja uusittava.

Talvipuutarhan lumikuningatarseinämä
Venäläisten pommien tuhoja Kallion kaupunginosassa. Kustaankatu 3 palaa. SA-kuva-arkisto

Useissa eri lähetissä kerrotaan, että 1970-luvulla helsinkiläisrouva lahjoitti Helsingin Talvipuutarhalle vanhan lumikuningattarensa, johon liittyi mielenkiintoinen sukutarina. Paetessaan talvisodan pommituksia maaseudulle, oli rouva laittanut oman lumikuningattaren kotinsa turvaan uuniin (joidenkin lähteiden mukaan uunin taakse). Perheen palattua kevättalvella kotiin viikkojen jälkeen, olivat talon kaikki ikkunat rikki, mutta hämmästyksekseen rouva löysi lumikuningattaren kukkimassa hävityksen keskellä!

Vuosikymmeniä myöhemmin rouva lahjoitti kukkansa Talvipuutarhalle, jossa sitä on jaettu useaksi yksilöksi. Kylmänkestävä ja varsimukuloidensa eli pseudobulbiensa avulla kastelemattakin selviävä kasvi on sitkeä kaunotar. Mitä muita kasvitarinoita Suomesta löytyykään?

Helsinkiläiset jonottavat Rautatieasemalla matkustaakseen pommituksilta turvaan maaseudulle 1939. Museoviraston kuvakokoelma,CCBY4.0

Eri lähteiden mukaan orkidea tuoksuu yöaikaan, mutta viileässä viherhuoneessa en ole vielä yön pölyttäjiä houkuttelevaa tuoksua tavoittanut omasta kasvistani. Kukinnan jälkeen kasvi saa hengähtää kuivempana ja kesän tullen se saa totutella Pohjois-Pohjanmaan merelliseen ulkoilmaan ja puolivarjoiseen paikkaan Pohjantähtiruusun alla, jossa luvassa on runsaasti lannoitusta ja simuloitua ”monsuunisadetta”. Lumikuningatar on monien orkideojen tapaan epifyytti eli kasvaa sammalissa puiden rungoilla, joten nykyisestä ruukustaan kasvi saa siirtyä laakeampaan astiaan sammalensekaiseen orkideamultaan, jos hennon häiritä. Kesällä kasvi saa viettää kesälomaa bulbeineen pitkälle syksyyn ja valmistautua jälleen seuraavan talven ihmeeseen, valkoiseen kevättalven kukintaan.

Kuusenkynttilät

Jo lokakuun teurastusaikana oli kastettu joulukynttilät, joku kaksihaarainen ja kolmihaarainenkin joukkoon, ja lapsetkin olivat saaneet lopputaleista pistellä pienet ”kurrinsa”, joita sitten voivat näperrellä joulukuuseen, kertoo kansatieteilijä Samuli Paulaharju entisajan kuusenkynttilöistä.

Kynttilöitä sytytetään sotajouluna. SA-kuva

Kotitekoisista talikynttilöistä siirryttiin 1800-luvulla steariinikynttilöihin, kun ranskalainen Michel Chevreul patentoi 1825 steariinin erottelumenetelmän. Kynttilöitä saatiin aluksi Pohjois-Pohjanmaalle mm. Pietarista. Joulukuusen yleistyessä kynttilöitä kiinnitettiin monenlaisin pidikkein aina villalangasta 1870-luvulla yleistyneisiin metallipidikkeisiin. Eläinlääkäri Swanljungin raahelaisessa syntymäkodissa oli 1870-luvulla erityinen jouluristi: 

Joulukynttilöitä varten sidottiin kuusen runkoon ristikkäin vähän matkan päähän toisistaan puupinnoja, joiden päihin näverillä kaivettuihin reikiin kiinnitettiin kynttilät. Pinnat olivat latvapuolella lyhyempiä ja alapuolella pitempiä, niin että pinnojen päissä olevat kynttilät tulivat oksien päiden kohdalle. Vihreiksi maalattujen pinnojen muodostamaa ristikkoa nimitettiin jouluristiksi. Joulukuusen koristamisen toimitti perheen äiti apunaan vanhempia poikia. Valkeat joulukuusen kynttilät olivat pienempiä kuin nykyään ja venäläistä alkuperää. 

Mutta miten kynttilät sai sytytettyä kuusen ylimmiltä oksilta? Ulkomaan tuliaisina tai siirtomaatavarakaupoista muutamiin koteihin ostettiin myös kuusenkynttilöiden sytyttämiseen tarkoitettu jatkovarsi, johon saattoi lisätä paperimassasta valmistettuja kapuloita yhä ylemmille oksille sytytyskynttilällä kurottaen. Saman sytytyslaitteen ontot jatkokappaleet toimivat eräänlaisena puhallusputkena, jolla korkealla kuusessa palavat kynttilät sai sammutettua vaivatta. 

Kiehtovista joulun perinteistä voi lukea lisää kauniisti kuvitetusta ja palkitusta joulukirjata Pohjolan joulu – perinteitä kekristä nuuttiin.