Saunassa kummittelee

Salaperäinen saunoja

Oulaisissa on kiertänyt useista vanhoista saunatuvista juttuja, joissa ikivanhojen hirsikertojen lämmitessä kiukaan löylyissä on saunavieraina kutsumattomia ja kummia vieraita.  Sanotaan, että Oulaisten Matkanivassa on sauna, jossa vaalea naisen haamu on pukemassa aina, kun talonväki on tulossa saunaan. Siinä se savuhöyryssä näkyy. Kummajainen sammuttaa aina lampunkin mennessään, kun häviää ulkosalle ja antaa talonväelle tilaa. Hirsisaunaa on siirretty kaksi kertaa eri kohtaan, mutta aina vain sama juttu. Lieneekö joku vanhan saunan entinen ja rauhaton kylpijä vai synnytykseen kuollut nainen?

Rudolf Koivun piirros sauna, 1908,CCBY4.0.

Selkämaan sauna

Rantsilassa on kerrottu tarinaa eksyneistä marjamiehistä, jotka joutuivat väsyneenä yöpymään autioituneessa Selkämaan saunassa. Miehet olivat laittaneet pesään tulen. Monta kertaa pimeän yön aikana oli saunan ovi käyty aukaisemassa ja katolta oli kuulunut painavia askeleita. Väsyneenä olivat marjamiehet sanoneet: “Tulukoon vaikka ite Selekämaan piru, niin ei tästä lähetä mihinkään”. Silloin oli saunan kiuas haljennut rikki ja kuumat kekäleet lentäneet ympäri saunaa, niin että koko asumus oli ollut sakeanaan savua. Lähtö tuli marjamiehillä yönselkään, vaikka väsymys painoi ankarasti. 

Miehet saunassa,1936. Museovirasto, CCBY4.0

FAKTA: Sauna

Saunaan kun mentiin, pantiin olkia alle, sylkäistiin niihin ja sanottiin: “Hyi, tartu tattaraisiin, vain älä minuun tartu.” Vaihojan vanha emäntä, 1925

Ei ihme, että saunan lämmössä ajatukset painuvat syviin mietteisiin. Löyly-sana tarkoittaa vanhastaan henkeä ja sielua. 

Jos ei terva, viina tai sauna auta, on tauti kuolemaksi. Suomalaisen saunomistapa on pysynyt samanlaisena vuosisatojen ajan. Sauna on vanha suomenkielinen sana, ja ulkoisen peseytymisen lisäksi sauna koetaan yleisesti myös paikkana, jossa puhdistuu kehon lisäksi mieli. Entisaikaan saunassa hoidettiin sairaita, pestiin vainajat viimeiselle matkalleen, saunotettiin morsiamet ja nähtiin elämän ensimmäiset hetket, synnyttiin. Ei siis ihme, että saunomisaikaa annettiin savusaunojen hämärässä häkälöylyjen jälkeen myös näkymättömälle saunakansalle tai tontuille, joita ei kiroilemalla saanut suututtaa.

Saunaan liittyvät uskomukset ja taiat kiinnittyvät usein vuotuisjuhliin. Juhannussauna ja joulusauna ovat tärkeitä perheiden juhlanviettotapoja edelleen. Tavat ovat säilyneet nykyaikaisten kerrostalojenkin lauteilla, mutta osa perinteistä on unohtunut savusaunojen käytyä harvinaisemmiksi. Harva muistaa enää nykyisin olla laskiaislöylyissä hiljaa tulevan vuoden sääskenpistoja välttääkseen vaan rauhoittuu hyviin keskusteluihin riisuttuna vaatteista, päivän huolista ja arvoasetelmista. 

Kuva Museoviraston kokoelmista, Albert Lunte, 1950-luku, CCBY4.0

Kirjassa Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta on 100 perinteistä tarinaa ja mielenkiintoista faktaa tarinoiden taustalta.

Vihannin korttikööri

Vihannin hautausmaan laidassa on iso laakakivi. Kylän nuoriso oli joskus kiven luona viettänyt iltaa, ja pojat olivat aloittaneet korttipelin. Ilta oli jo pitkällä, ja pelissä iso rahasumma, kun äkisti hautausmaan hämärästä oli noussut suuri mies. 

– Ikävä on maan alla maata ja oottaa tuomiopäivää, mörisi verkkaisesti liikkuva vainaja toruen nuorisoporukkaa. 

Silloin oli korttisakki juossut paikalta niin lujaa kuin mahdollista. 

Interiör af en Torfkoja. WID BRAHESTAD Turpas-mökki |sisusta| RAAHEN LIKELTÄ. Piirtäjä: R. Åkerblom 1876, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. CCBY4.0

Vihantilaisten markkinamatka

Vihantilainen tarinoiden kerääjä ja kotiseutumies Matti Junttila on kirjoittanut talteen jutun pelottavasta markkinareissusta. Myllylän isäntä ja emäntä olivat tulossa Raahen markkinoilta hevoskärryillä. Matkan jo ollessa pitkällä iltamyöhällä metsän puolelle ilmestyi pitkään palttooseen pukeutunut mies, joka ei puhunut mitään, vaikka kulkijat yhdessä koettivat puhutella. Mies oli kärryjen kohdalla. Mykkä hahmo kulki vieressä, vaikka välillä ajettiin lujempaakin. Tumma hahmo ei vastannut mitään, vaikka hermostunut isäntä yritti laskea leikkiäkin välillä itseään ja emäntää rauhoitellen. 

Markkinamatkan edetessä alkoi jo hahmon hiljaisuus hirvittää, ja isäntä ajoi täyttä vauhtia emännän ulistessa peloissaan. Vasta Vihannin kirkon tornin jo näkyessä hahmo hävisi pimeyteen. 

– Se oli se Kuppilan tansseissa tapettu mies, emäntä uskalsi lopulta sanoa vakavana, kun markkinamatka päättyi kotipihaan. 

Aiemmin oli kyläläinen kuollut tanssipaikan kahakassa ja ilmestyi nyt markkinamatkalta palaavien elävien seuraan.

Kummittelua Raahen raatihuoneella

  • Komhittaväjellä on tänäpänä tanssit Raatihuoneella, sanoivat raahelaiset, kun paikkakunnan ruotsia puhuvat pitivät Raatihuoneella juhliaan.
Raahen raatihuone häämöttää vaaleana kuvan keskellä. Kuvan on ottanut valokuvaaja Hjalmar Sjöman talvella 1890 ehkäpä Porvari ja Kaupaakoulun katolta tai ikkunasta. Vasemmalla on olutpruukin rakennuksia ja kaukana häämöttää Raahen vanha kirkko, joka paloi vuonna 1908. Kuva on Museoviraston kokoelmasta. (CCBY4.0)

Monia juhlia nähneen kokoussalin kristallikruunujen prismat kilisevät hiljaa Raahen kaikkein juhlavimmassa tilassa. Punaisen salin seinältä katsovat poisnukkuneiden kaupunginjohtajien muotokuvat, ja talossa pitkään työskennelleet tuntevat paikan kummituksen tavat. 

Toimistohuoneiksi remontoiduissa tiloissa tehdään joskus töitä iltavuorossakin. Kovin mielellään eivät kaikki iltavuoroon tahdo jäädä, sillä talo ei nuku koskaan tyhjänäkään. Portaikossa on kuultu selvää silkkihameiden kahinaa. Arkisissa toimistohuoneissa voi kuulla, että yläkerran ovet aukeavat ja sulkeutuvat rauhallisesti. Rauhalliset askeleet kulkevat huoneen laidasta toiseen. Raatihuoneessa työskentelevät sanovat, että erikoiset äänet kuuluvat erityisesti aamuisin ja iltaisin. Äänet eivät ole vilkkaan Rantakadun melskettä tai kadunkulkijoiden aiheuttamia. 

– Juhlasalin pianon saattoi kuulla soivan aamuisin ja myöhään illalla, muistelee raatihuoneella pitkään työskennellyt rouva. – Musiikista huomasi heti, oliko kummitus hyvällä vai huonolla tuulella. Askelia ja huokauksia kuului ylä- ja alakerrasta varsinkin ennen 1960-luvulla tehtyä peruskorjausta. Joskus kuulosti, että kulkijoita tyhjissä huoneissa oli useita. Joskus soittaja saattoi keskeyttää musiikin äkisti ja kävellä edestakaisin portaikossa. 

Tullinhoitaja Brunowin kolkko ja keskeneräinen talo on seissyt paikallaan jo silloin, kun elettiin suuria nälkävuosia ja kaupungin päättäjien tuli keksiä keinoja, kuinka vaeltaville ja sairaille ihmisille saataisiin ruokaa. Raatihuoneen suuresta salista näkyy maa-alue, joka täytettiin 1800-luvulla risuilla ja oksilla hätäaputöinä, niin että köyhät ja vaivaiset saivat työtä vastaan ruokaa hengenpitimikseen. Lapsettoman Brunowin aikana taloon suunnitelluista 25 huoneesta valmistui vain kahdeksan. 

Ovatko kummittelevat askeleet tullinhoitaja Brunowin vaimon, joka asui suuressa talossa vailla omia lapsia? Vai onko suuren salin koristemaalauksia taiteillut Homppa-Pekka liikkeellä täälläkin? Käveleekö talossa öisin joku muotokuvien henkilöistä? Brunow itse muutti aikoinaan Haminaan yrittäen päästä suureellisesta rakennuksesta eroon.

Fakta: Raahen raatihuone

Raahen raatihuone on rakennettu 1830-luvulla alunperin tullinhoitaja Gustav Robert Brunowin komeaksi yksityistaloksi. Empirekartano on hirsirunkoinen, mutta rapattu kivitalon näköiseksi. Talo oli Brunowin aikaan pitkään keskeneräinen. Rakennuksen suuressa salissa järjestettiin juhlia jo rakennusaikana, vaikka siellä ei ollut vielä lattiaakaan. Brunowin kerrotaan koristuttaneen lattiattoman salin maapinnan sammalilla, oksilla ja kuusilla niin, että juhlavieraat saattoivat seurustella salin poikki menevillä poluilla ja lehtimajoissa. Alakerran sali ja huoneet valmistuivat hiljalleen, mutta yläkerta pysyi pitkään kylmillään. Lapsettomaksi jäänyt Brunowin perhe yritti myydä suurta taloa pitkän aikaa. Brunow muutti kaupungista pois. Vuonna 1862 talo ostettiin 2 500 ruplalla kaupungin virkamiesten käyttöön. Kristallikruunuin koristellussa juhlasalissa on järjestetty lukemattomia juhlia siitä lähtien. Kaupunginhallitus kokoontuu talon isossa juhlasalissa nykyisin säännöllisesti, ja talossa on useita toimistotiloja. Yläkerrassa on Raahen kaupunginjohtajan virkahuone. 

Raahen Rantakatu vuonna 1888. Raatihuoneen puisto on aidattu etteivät lehmät pääse sotkemaan puistoaluetta laitumelle mennessään. Kuva on Museoviraston kokoelmasta ja valokuvaaja Hjalmar Sjömanin ottama. CCBY4.0

Kutkuttavia Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinoita löytyy roppakaupalla Aki Pulkkasen suositusta Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta, jonka voi tilata helposti kotiin verkkokaupasta.

Aarnivalkeat ja verinen kupariämpäri

Ellinsaaren pääkallot ja aarnivalkeat

Merijärveläisillä oli aikoinaan pitkä matka hautausmaalle, eikä vainajia aina pystytty kuljettamaan Salon emäseurakunnan kirkkomaahan. Kelirikon aikaan kuolleet haudattiin väliaikaisesti Ellinsaareen. Teiden kuivuttua kulkukuntoon kaivettiin ruumisarkku ylös ja vietiin siunattuun maahan asianmukaiseen leposijaan. Isonvihan aikaan rannikon seutujen asukkaita kuoli joukoittain venäläisten surmaamina. Kahakoissa kuoli myös venäläisiä sotilaita, joita on perimätiedon mukaan haudattu Tähkijärven saareen väliaikaiseksi tarkoitettuun hautaan, mutta jääneet lopullisesti niille sijoilleen vailla ikuista rauhaa. Todisteena haudoista on noussut peltomiesten lapioihin ihmisen luita ja pääkallokin. Merijärveä ja Tähkijärveä kuivatettiin tulvien vaivaamiksi pelloiksi 1860-luvulla, niin että oikeasta saaresta ei voida enää puhua. 

Kevättulva Merijärvellä 1954. kuva Pekka Kyytinen, Museovirasto, CCBY4.0

Sanotaan, että syysiltaisin Ellinsaaren mailla palavat sinivihreät aarnitulet. Loimotus näkyy sopivina iltoina kauas, mutta kun lähelle kävelee, tienoilla ei näy ketään. Sinne on haudattu suuri hopea-aarre, ja haltiat polttavat aarteesta sinisellä liekillä hometta ja ruostetta. Kun alue oli vielä saarta, sanottiin, että aarteen saa se, joka ajaa saareen nuorella varsalla yhden yön aikana tullutta jäätä pitkin. Onko alueella vielä sellaisia syyssateita ja -tulvia, jotka voisivat jäätyä kantavaksi jäiksi, aarteen hakijalta vaadituksi kulkureitiksi?

Verinen kupariämpäri

Kiimingin metsätienoiden takana oli aikoinaan komea Paajasen talo Juuvan- ja Haarajärven välissä. Ympärillä oli isovihan aikaan vielä viljavia peltoja, kalaisat järvet ja erämaata metsästykseen. Varakkaan talon kaivon ämpärikin oli tehty kalliista kuparista. 

Isonvihan uhka painoi Paajasenkin talon väkeä, kun huhut julman vihollisen kauhuteoista levisivät suusta suuhun aina isoilta tiluksilta metsäpirtteihinkin. Talon kuparinen kaivoämpäri oli taiottu. Vaaran uhatessa vesi muuttui kaivossa vereksi, jolloin tiedettiin koota talon arvokkaimmat esineet ja ruokatarpeet piiloon. Talon hopeat kasattiin kupariämpäriin ja upotettiin Juuvanjärveen. Osa arvokkaista esineistä kätkettiin talon lähelle maahan ja talon väki karkasi syvälle metsään rakennettuihin piilopirtteihin.

Rohkea isäntä jäi ainoana puolustamaan taloa, mutta sai surmansa, kun kasakat polttivat tilukset. Vuosisatojenkin jälkeen metsässä on pystynyt näkemään talon perustukset ja muinaisten peltojen vakoharjat. Aikoinaan Huumolan mies oli kuullut unessa kutsun hakea hopeakätkön aarteet metsittyneen tilan piilopaikasta. Haudatut hopeat olivat löytyneet. Tarinan mukaan maassa oli kolme kontillista hopeaa, mutta taiottu kupariämpäri odottaa Juuvanjärvessä vielä löytäjäänsä. Sen paikkaa ei ole kenenkään uneen ilmoitettu, ja upotuskohdan maamerkitkin ovat vuosisatojen aikana hävinneet ja unohtuneet. 

Hopeakätkö Haapaveden Karhukankaalta. Toukokuun 7 päivänä renki oli kyntämässä Arolan talon peltoa. Auran terä nosti mullasta esille hopeisen pikarin, joka sisälsi 15 hopearahaa. Nuorin raha on lyöty vuonna 1701. Museovirasto, CCBY4.0

Lisää kotiseudun perinteisiä kummitustarinoita yksissä kansissa löytyy kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset.

Hyvää juhannusta!

kuva Ruovedeltä: Tyyne Aho, Museoviraston kuvakokoelma, CCBY4.0

JUHANNUS

Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.

Eino Leino

Keskikesän juhla, mittumaari. Kesäyön valoa, niin että ei nukkumaan malta. Aurinkoisen nurkkauksen juhannusruusut saattavat tässä meren rannalla avautua jo nimensä mukaiseen aikaan, mutta useimmiten odotellaan vielä viikko tai parikin, heinäkuun puolelle.

Suviruusu ja Juhannusruusu sulassa sovussa.

Mikä on juhannusruusun historia? Eri lähteissä sanotaan, että juhannusruusu valloitti Suomen 1800-luvulla ja saapui mahdollisesti idästä. Yllättävän paljon on pimennossa juhannusruusujen historiassa. Ruusu tekee paljon juurivesoja, se on omajuurinen ja on talvenkestävä aina Lappia myöten, niin että sitä on ollut helppo levittää pihasta pihaan. Ruotsissa ruusua kutsutaan nimellä ´Finlands vita ros´ ja se ei ole mitenkään erityisen yleinen muualla Euroopassa, jossa ruusulajikkeiden monipuolisuus on aivan eri tasolla.

Juhannusmorsian.

Juhannusruusun sukulaisia näkyy paljon 1800-luvun kukkakuvissa. Herkän vaaleanpunaiset suviruusu, papulanruusu, juhannusmorsian jne…hehkuvat kesäyönä ja kestävät vuodesta toiseen.

Hannilan talon lehtimaja Raahen Saloisten kylässä, Samuli Paulaharju 1924, Museovirasto CCBY4.0
Juhannusruusu kukkii Paikkarin torpan pihalla. kuva: Bonin, Volker von, Museovirasto, CCBY4.0

Juhannusruusu kasvaa sitkeästi kesämökkien ja autiotalojen pihalla, kunhan on ensimmäiset kesät saanut jalansijaa. Talo ja ihmiset häviävät, mutta ruusu kukkii. Onhan nyt juhannus ja oli silloin kerran!

Jänttiskän näky

Vilhelmiina Jäntti työskenteli Oulun Åströmillä. Töihin nahkatehtaalle kuljettiin Alasiirtolasta kävellen, ja aamulla tuli herätä varhain. Kadut olivat liukkaat, elettiin kevättalvea. Leskirouva Jäntti oli ottanut mukaan potkukelkan ja potkutteli hiljaisella kadulla. 

Potkukelkkailija Espoon kaupunginmuseon kuvakokoelmista. CCBY-ND4.0

Edellä näkyi tuttu kuivasjärveläinen nainen, joka näytti liukastelevan tiellä kiireesti eteenpäin. Naisella oli tuttu valkoinen huivi ja musta takki. Vilhelmiina lisäsi vauhtia ja sai naisen kiinni.

– Huomenta. Ota kiinni tuosta potkurista, että pysyt pystyssä! Vilhelmiina sanoi edellä kulkevalle naiselle.

Kun potkukelkka oli naisen vierellä, hävisi kulkija aamuhämärään.

Myöhemmin päivällä tuli surusanoma. Kuivasjärven tuttu nainen oli kuollut aamuvarhaisella. 

Oulun Pokkisenväylän silta. kuva Ina Liljeqvist, CC4.0

Tarina on kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Heikun haamu

Umpinaisella sisäpihalla, osoitteessa Brahenkatu 2 on suolamakasiini ja ikivanha karsseri, vankityrmä. Rautaovellinen tila on palaneesta rakennuksesta säilynyt kolkko kellarikerros, jossa paatuneita pahantekijöitä on pidetty vangittuna jo ennen isovihan aikaa. Pihapiirissä kummitteleva hahmo on kuitenkin synkkää kivijalkatyrmää korkeammalla. Harmaa ukko kulkee vaalean, kartanomaisen rakennuksen toisessa kerroksessa, ja sanotaan, että hänet voi nähdä iltaisin ikkunassa. Kesäpukuun pukeutuneen miehen kalpeat kasvot häilyvät, ja silmät tähyävät pihalla kulkevia ihmisiä. Levottoman talon entisen omistajan, laivanvarustaja Henrik Soveliuksen eli Heikun haamu kävelee rakennuksen yläkerrassa ja portaikossa. 

Aino Jacklin-Pyhälä on kertonut, että eräs Lundvallin pariskunta vietti ensimmäisiä yhteisiä vuosiaan Heikun talossa. Pariskunta avioitui 1913. Nuori rouva heräsi joulukuun alkupuolen pimeydessä aamuyöllä. Vintille johtavat portaat alkoivat narista raskaiden askelten painosta. Hitaasti yläkerran ovi aukesi ja jäi avoimeksi. Mitään ei kuulunut sen jälkeen. 

Kun nuoripari kertoi tämän havaintonsa rouva Jacklinille, tämä haki esiin säästämänsä nipun surukortteja. Mustareunaisista korteista todettiin järkyttyneenä, että tuolloin outojen tapahtumien aikaan oli ollut talon entisen isännän, Heikun, kuolinpäivä, 13. joulukuuta. Raskaat askeleet olivat kuolinyön kaikuja.

Laivanvarustaja Fredrik Sovelius vanhemman (1778-1837) rakennuttama talo valmistui 1912. Hänen jälkeensä talon peri hänen poikansa, kauppaporvari Henrik Sovelius (Heikki Sovio). Talon osoite: Brahenkatu 2. August Maximilian Myhrbergiä esittävän veistoksen suunnitteli kuvanveistäjä Evert Porila, se pystytettiin 1931. Museoviraston kuvakokoelmat, CCBY4.0

Ovenkahva

Heikun talossa työskenteli Raahen kulttuuritoimen väkeä 1990-luvulla. Eräs nainen oli iltatöissä, ja hiljaisen talon tunnelma oli painostanut tavanomaista oudommin koko päivän. Äkisti täyspuinen toimisto-ovi paukahti kiinni, niin että töissään ollut nainen hätääntyi. 

Toisena hiljaisena iltana oven kahva liikkui monta kertaa kuin joku olisi pyrkimässä sisään, mutta ketään ei näkynyt. Pimeästä, tyhjästä yläkerroksesta kuuluu laahaavia ääniä. Portaikossa kuuluneet askeleet ja sijoitustaan odottavien taulujen kaatuilun on arveltu olevan merkkejä levottoman Heikun haamusta. 

Raahen matkailuoppaiden mukana pääsee syysiltaisin mielenkiintoiselle kummituskierrokselle Wanhaan Raaheen.

Mitä vanhana erakoituneen Henrikin haamu kaipaa? Pasianssin ja fortepianon ääressä viihtynyt Henrik kolistelee portaissa ja kulkee huoneissa. Nuorena Heikun kerrotaan olleen seurallisempi, ja joskus hän on soittanut iloisia valsseja tanssivien nuorten riemuksi. Kovin hyvänä pelimannina häntä ei pidetty, sillä hän saattoi jättää syyttä suotta soiton kesken. 

Heikku-patruunan ura laivan kapteenina päättyi erikoisella tavalla. Sovion komppanian laivalla purjehtiessaan Heikku soitti fortepianoa kajuutassaan. Oli tapana, että kapteenin on oltava yläkannella eli täkillä laivaa käännettäessä. Kun oltiin menossa lähellä Tanskan rannikkoa, niin kokkipoika ryntäsi sisään keskeyttäen soiton.

– Tulisko kapteeni heti ventaamaan, ku siellä on pränninkejä förin eesä? kokkipoika hätäili.

– Varo sinä vain, ettei plättys pala, minä pellaan vain tämän valssin loppuun, Heikku vastasi hätäilemättä. 

Laiva rysähti karille ja jäi hylyksi. Kun Heikku selvitti asiaa vanhemmalle, vihastuneelle veljelleen ja pyysi uutta laivaa komentoonsa, kuultiin vain Matti-veljen karjunta: 

– Mee saatana ja ota lato Märjännyksestä ja seelaa sillä!

Raahen Rantakatua ja Heikun talo 1890-luvulla. G.Feiringin ottama kuva on Museoviraston kokoelmissa. CCBY 4.0

Fakta: Henrik Sovelius

Henrik Sovelius (1817-1904) oli pienikokoinen, suuremmassa joukossa ihmisarka ja aikalaisten kuvausten mukaan “mamsellimainen”. Vanhemmalla iällä hänellä oli huonosti istuvat tekohampaat, jotka ukko saattoi ottaa keskellä katuakin pois suustaan ja asetella ne takaisin. Innokkaana pasianssin pelaajana hän saattoi ratkaista elämänsä pulmia korteista katsoen.

– Vänta lite så skall jag kasta, saattoi hän tokaista pilke silmäkulmassaan korttipakka kädessään, kun joku kysyi ratkaisua pulmaan. 

Kaupungilla pidettiin pasianssiennustuksiin uskomista pahana. 

Raahen Brahenkadun valkoinen kaupunkitalo oli Henrik Soveliuksen koti, ja korkean porttikongin viereisessä huoneessa oli hänen konttorinsa. Huoneiden kerrotaan olleen tuolloin kolkkoja ja koristeettomia. Säästäväisenä miehenä Henrik kielsi kukkien tuomisen haudalleenkin. Hän kehotti ankarasti merimiesten vaimoja olemaan tuhlaamatta laivalla olevien miestensä palkkarahoja, joita naiset saivat noutaa laivanvarustajalta ennakkoon miesten ollessa merillä vuosia.

Säästäväisellä Henrikillä riitti rikkaan suvun rahoja. Kerran mies voitti komean meritaistelua kuvaavan öljymaalauksen Tukholman arpajaisissa. Ruotsin kuningas Oscar II olisi halunnut lunastaa maalauksen itselleen suurella summalla muiden merimaalaustensa joukkoon. – Minä en tarvitse rahaa, mutta Raahe tarvitsee taulun, kerrotaan Henrikin sanoneen kuninkaalle.

Raahen Brahenkatu sumuisena talvi-iltana.

Sisarenpoika sai Heikulta perinnöksi komean kultakellon, mutta kun tämä ei antanut sille lahjoittajan mielestä tarpeeksi arvoa, niin ukko nappasi sen takaisin itselleen ja antoikin tilalle laivan kronometrin. Henrik Sovelius säätiöi rahansa suvun käyttöön ja lahjoitti runsaasti hyväntekeväisyyteen vanhainkodille, lastenkotiin ja Raahen rautatieyhteyden rakentamiseen. Vastoin Heikun ohjeita osa rahoista sijoitettiin Venäjän valtion obligaatioihin, jotka menettivät arvonsa vallankumouksen aikana. Arvopaperit myytiin huonoina vuosina. 

Onko huvennut omaisuus saanut Heikun kummittelemaan entisessä kodissaan, vai mikä painaa rikkaana poikamiehenä eläneen haamun mieltä Brahenkadun komeassa talossa?

Pohjois-Pohjanmaan mielenkiintoista kulttuurihistoriaa ja hiuksia nostattavia kummitusjuttuja löytyy roppakaupalla Aki Pulkkasen Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta.

Louekarin luistelijat

Vapaalla merenjäällä luistelutilaa riittää silmänkantamattomiin, kun sattuu sopiva jää ja kirpeä pakkanen. Sunnuntaita vasten yöllä oli satanut vettä ja kiiltävä jäänpinta oli jäätynyt täydelliseksi luistinradaksi. Halmetsalon Juho lähti kokeilemaan Raahen hevossillan nokasta jään kestävyyttä. Vaikka oli kirkonmenojen aika, niin mukana oli joukko poikia ja aikamiehiäkin, Ahlqvistin renkejä. Porukka luisteli nauraen Iiläiseen ja Louekarin lähistölle. Louekarilla pysähdyttiin ja katseltiin Tauvon takaselkää. Ihan niin kauas ei uskallettaisi lähteä. 

Luistelijoita 1920-luvulta. SLS 1555 Veterinär Bernhard Åströms glasplåtsamling, CCBY4.0

Kun joukolla tähyiltiin merelle päin, niin Preiskarista lähti kävelemään ahdistavan oloinen pitkä musta hahmo ja katosi sitten. Koko luistelijaporukka lähti sanaakaan sanomatta vähän peloissaan kaupunkia kohti. Vapauden tunne ja luistelun riehakkuus olivat yllättäen kadonneet. Jää oli sileää kuin peili, ja sen kestävyys alkoi arveluttaa. Kaupungissa soi kirkonkello jumalanpalvelukseen.

 Kultaseppä Hårdhin oppipoika luisteli kaukana edellä ja rantoja tuntematta luisteli vauhdilla sulaan veneväylän kohdalla ja hukkui jäiseen veteen. Sanottiin vielä pitkään jälkeenpäin, että se Preiskarin edustan musta mies oli enne. Hyytävä hahmo oli tullut poikaa noutamaan.

Luistimet Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista. kuva Esko Toivari, CCBY4.0

Tarina kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta.

Piru tantulin opettajana

– Pannaan purpuri ylös ja liika väki ulos! Raahen olutpruukin salongissa huudettiin kun tanssit saatiin oikein kunnolla käyntiin. 

Raahen entinen merimiesten tanssitupa, olutpruuki on sijainnut nykyisen Raahen lukion vierustalla. Kuvan on ottanut Samuli Paulaharju vuonna 1923. Museovirasto CCBY4.0

Merimiesten tulotanssit olivat pikku kaupungin suuri tapaus. Iso-Kraaselin saaren merimerkki, pooki, oli liputtanut eli flakannut merkiksi, ja kotikaupungin oma laiva saapui satamaan. Kun salongissa piti iltayöstä tanssit lopettaa, saattoi nuoriso mennä varvin pantturilavallekin remuamaan. Meri kantoi tanssijoiden äänet kaupunkiin asti. Joskus päästiin laivan täkillekin tanssimaan. Kerran pappilan piikatyttö tippui monta metriä laivan pimeään ruumaan ja loukkasi kätensä. 

– Jumala rankaisee, tiesivät sanoa vanhat ihmiset. 

Purjelaivoja lastataan Maivaperän satamassa. Kuva Samuli Paulaharju 1924, Museovirasto CCBY4.0

Monenlaisia tansseja tanssittiin, tantuliakin. 

Kerrotaan, että ilta-aikaan tansseista palaavan joukon kyytiin pyrki mukaan nuori ja komea herrasmies. Taakse suittu tukka kiilsi mustana, ja komeissa silmissä viipyili syvälle porautuva katse. Mies hyppäsi kolistellen elokuun hämärässä kyytiin, ja matkaa tehtiin pois kaupungista railakkaassa seurassa.

– No, mihinkäs asti herra matkustaa? kysyi ohjaksissa ollut renkipoika harvasanaiselta kulkijalta. 

– Tuonne menen Saloisten kylälle opettamaan nuorille tantulia, sanoi herrasmies ja viittasi pysäyttämään lähimmän talon kohdalla. 

Jalat kopsuivat hiekkatiehen, ja kun tarkemmin katsottiin perään, niin toinen jalka oli hevosen jalka. 

Se olikin piru, joka meni opettamaan saloistelaisille tantulia.

Saloisten kirkko ja kellotapuli kuvattuna 1870-luvulla. Museovirasto CCBY4.0

Kansantarina on kirjasta Gunilla ja kummat kertmukset, johon koottuna Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinoita eri aikakausilta.

Siikajoen pappilan harmaja täti

“Se joka ei usko Harmajaan tätiin, kysyköön kirkkoherra Telkiltä lupaa yöpyä tädin huoneessa, kehottaa rovasti Seppo.” Paikallislehti Raahelainen 8.3.1974

Ruustinna Salmisen vieraaksi tuli kirkon suntion miniä. Naiset istuivat pappilan kahvipöytään. Pappilan puhelin soi, ja ruustinna poistui keskeytystä pahoitellen toiseen huoneeseen puhumaan. Kun ruustinna palasi huoneeseen, hän näki hämmentyneen rouvan sanattomana. Pikkuleivät ja pullat olivat levällään pöydällä ja lattialla. – Kuka tuo harmaa nainen oli? järkyttynyt rouva sanoi lopulta kahvipöydässä istuen ja osoitti huoneen toiselle ovelle. 

Ruustinna ei sanonut mitään, vaikka arvasi, että tihutyö oli pappilan harmaan haamun tekosia, hymähti vain ja alkoi kerätä lattialle tippuneita kahvileipiä.

Kirkkoherran työhön kuuluu paljon paperitöitä, ja pappilan asiakirjat olivat kovassa käytössä. Pappilassa jo aiemmin vieraillut suntion miniä joutui hakemaan virkatodistuksen tai jonkin muun paperin kirkkoherralta. Kahvittelemaan nainen ei enää halunnut, ja edellinen vierailu oli vielä pelottavana tuoreessa muistissa. Ympärilleen pälyillen nainen odotti asiansa hoitamista. Kun kirkkoherra kirjoitti työpöytänsä ääressä, näki nainen, että harmaa hahmo selasi kirkonkirjoja yliluonnollisella vauhdilla taustalla. Hahmo otti paksun niteen toisensa jälkeen ja niiden ylle kumartuneena käänteli sivuja. Suntion miniä nappasi tarvitsemansa todistuksen ja juoksi ulos ihmettelevän kirkkoherran katsoessa perään.

Vanha postikortti Museoviraston kokoelmista. Punakeltainen lippu on ehdotus Suomen lipuksi 1860-luvulta. CCBY4.0

Siikajoen vanhan pappilan harmaasta naisesta ovat kertoneet useat talossa asuneet ruustinnat ja piispankamarin yövieraat. Kulmahuone on herättänyt vuosisadan ajan kunnioitusta. Siellä ei mielellään ole oltu yöllä. Siikajoen rovasti muistelee usean vieraan poistuneen huoneesta kesken yön. Kirjailija ja pappi Arvi Järventaus yritti aikoinaan nukkua huoneessa, mutta poistui kesken yön latoon, kun harmaa hahmo oli istunut hänen sängyllään. Jopa pappeinkokouksen aikaan oli yöpyjillä ollut jännitystä ilmassa, eikä viimeiseksi jäävää valojensammuttajaa meinannut löytyä hengenmiesten joukosta. Hämärän aikaan hiljainen ja harmaa nainen voi kertomusten mukaan ilmestyä vanhan talon ikkunaan, ja hänen kuullaan kulkevan huoneissa. 

– Aamulla kuuden aikaan me kaikki heräsimme äänekkäisiin askeliin, ja aivan kuin joku olisi kuiskinut, eräs pappilassa asunut nainen on kertonut. 

Siikajoen pappilan salin seinässä on tykinkuula muistona Suomen sodan taisteluista.

– Vaaleatukkainen ja täysin harmaaseen pukuun pukeutunut nainen kulki perässäni huoneesta toiseen. Vaihdoin aina huonetta ja pönkäsin ovet, mutta harmaa hahmo vain seurasi, eräs ruustinna kertoo aiheesta kirjoitetussa lehtijutussa, jossa kuvailee harmaasta hahmosta näkemäänsä unta. – Lopulta jouduin loukkuun huoneen nurkkaan kakluunin luo ja hahmo astui huoneeseen. Hän jäi seisomaan ovelle ja sanoi varoituksen: “Älä kiinnitä mieltäsi tämän maailman tavaraan niin kuin minä olen tehnyt. Minä en saa rauhaa missään.” 

Nainen leningissään lumisohjoisella pihalla. Kuvauspaikka Raahe. Museovirasto, CCBY4.0

Pappilan harmaan hahmon alkuperästä on monia arvailuja. Puhutaan myös, että nainen on ollut pappilassa aikoinaan piikana ja synnyttänyt salaa lapsen. Vastasyntynyt on haudattu kaikessa hiljaisuudessa kirkkomaan lähistölle nimeämättömään hautaan. Kerrotaan, että piikatyttö etsii pappilan kirkonkirjoista rauhattomana lapsen nimeä, mutta ei koskaan sitä löydä. Puhutaan myös pappilaan suurina nälkävuosina apua hakemaan tulleesta naisesta, joka ei avusta huolimatta ollut selvinnyt koettelemuksista ja etsii matkan varrelle kuolleita lapsiaan.

Ritning på Caracters Byggning å Siikajoki Kyrkkoherde Boställe, 1900-luvun alkupuolelta. Historian kuvakokoelma. CCBY4.0

Mikä harmaan rouvan saa tuijottamaan ikkunasta ja kulkemaan levottomana? Hautausmaalle johtavaa koivukujaa tai lapsensa hautaa ikkunasta tuijottava nainen vaeltaa ehkä Siikajoen pappilassa loputtomiin, koska lapsi kuoli ilman kastetta ja nimeä. 

Harmaa neiti on paikallisten hyvin tuntema kummitustarina, jota on kerrottu jo 1918 sisällissodan aikaan, kun pappilasta huolehti Salmisen perhe. Ruustinna Salminen tottui harmaaseen hahmoon, niin ettei kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Kun pappilaan syntyi kaksoset, hahmo nähtiin usein kumartuneena itkevien lasten kehdon ylle. Kun ruustinna Salminen soitti pianoa salissa, istui harmaa tätihahmo rauhallisesti kuuntelemassa. 

Lue lisää Siikajoen pappilan harmaasta tädistä ja muista Pohjois-Pohjanmaan kummituksista Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta.