Isoviha, aarteita ja aarnivalkeita

Pyhäjoen Pirttikoskelta löytynyt rahakätkö. Maanviljelijä löysi kätkön peltotöissä Alahaka -nimisellä pellolla kesäkuussa 1963. Pelto oli edellisenä vuonna käännetty traktorilla luonnonniitystä pelloksi ja kätkö löytyi aivan pellon pinnasta. Aura osui ensin yhteen tinapulloon ja sen vieressä oli toinen, pienempi pullo. Isossa pullossa neljä hopearahaa oli suojattu kangaskappaleella. Yhteensä rahoja oli pulloissa 55 kappaletta (joista kokoelmiin on lunastettu 54). Rahat olivat 2 ja 1 markan, sekä 5,4, 2, ja yhden äyrin arvoisia hopearahoja Kaarle XI:n ja Kaarle XII:n ajalta. Vanhin raha on vuodelta 1665 ja nuorin vuodelta 1712. Rahojen lisäksi kätköön kuuluu myös hopeasormus. Museovirasto, CCBY4.0

Valitusta kuusikossa

Muhoksen Poikajoki kohisee koskissa ja mutkittelee rotkomaisessa maastossa synkkien metsien läpi. Lähitienoilla on Pakosaunanmaaksi kutsuttu paikka, jossa on voinut nähdä piilopirtin jäänteitä ja sammaloituneet kiukaan rauniot muistona kauheasta vainoajasta. Lähellä on muitakin piilotelleiden ihmisten asumusten jäänteitä. Nimistössä on säilynyt myös Sikiösaunansuoksi sanottu alue, jonka kauheudet ovat jo unohtuneet.

Kerran oli metsästäjäporukka asettunut Pakosaunanmaan raunioiden lähelle yöpymään, mutta kokeneilla kulkijoilla ei nukkumisesta tullut mitään. Metsien syvyyksistä kuului levotonta valitusta ja ryskettä. Kaukainen koiranhaukku kuului varoittavana kaukametsistä niin kuin isovihan piilottelijoita vainuavien koirien äänet aikoinaan. Valituksen yltyessä oli metsästäjien kerättävä reppunsa ja lähdettävä ryskettä pakoon. Nuotiokin jäi sammuttamatta Pakosaunanmaan maastoihin, kun miesjoukko jätti reissunsa kesken.

Päätön mies 

Isonvihan aikaisia venäläisiä sotilaita on unohdetuissa haudoissa useissa eri paikoissa. Leposijoihin saattaa viitata enää vain perimätietona säilynyt paikannimi. Ryssäkankaaksi nimitetyssä paikassa saattaa öisin nähdä isonvihan aikaisten sotilaiden kulkevan levottomana metsätiellä. Joukon ääni kuuluu ensin kauempaa, ja kun hahmot erottaa hämärässä, yksi sotilaista hakkaa kainalossa kantamaansa huutavaa päätään. 

Lampaita maantiellä Yppärissä, 1924. Samuli Paulaharju. Museovirasto. CCBY4.0

Vihan vainioilla

Yppärissä, syksyisen valtatie 8:n penkalla näkyy auton valoissa vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutunut hevosmies. Hahmo ylittää tien ja katoaa metsään. Autoilija jarruttaa rajusti säikähtäneenä. Ulosajo tieltä tai kolari on taas hiuskarvan varassa!

Isonvihan surmapaikkojen synkkien tapahtumien muistot jättivät autiotilojen liepeille pelon ilmapiirin. Pyhäjoella kulkevilla teillä saattaa pimeän aikaan kuulla valittavan väkijoukon ääniä. Jo aikoinaan hevosmiehet sanoivat, että Pyhäjoen Yppärissä Paltusmäen kohdalla hevoset vaistoavat jotain, mitä tavallinen kulkija ei voi nähdä. Säyseiksi tiedetyt ruunat käyttäytyvät kummallisesti ja saattoivat pysähtyä, niin että vasta kovan käskemisen jälkeen lähtivät jatkamaan korskuen matkaansa. 

Juusonmäen Kummalan talossa kerrotaan kummittevan. Asuinrakennusten lähistöllä ja talon pihamaalla on nähty tulenlieskoja. Liekehtivä valo on kuin pimeydessä kipunoiva soihtu. Jo 1800-luvun lopulla on kerrottu loimottavista näkymistä. Näyttää kuin talo olisi tulessa, mutta lähemmäksi tullessa tulipalon aavistus on ollut harhaa. Ihmismielen pohjalla kummittelevat sukupolvien takaiset isovihan kauhut. 

Paikkakunnalla puhutaan myös yleisesti, että Pyhäjoen Paltusmäen ja Juusonmäen välisellä tiellä sattuu tavallista enemmän kolareita. Tie olikin niillä main niin mutkikas, että tiedetään saksalaisten autokolonnien kolaroineen mutkissa jatkosodan aikaan . Oikaistu valtatie kahdeksan halkaisee nykyään Paltusmäen kahtia, ja mäki on tietöiden ja soranoton yhteydessä madaltunut. 

Ovatko Paltusmäen kolarit erikoisten näkymien aiheuttamia äkkijarrutuksia vai muisto ajalta, kun tie oli Paltusmäen kohdalla paljon mutkikkaampi? Ovatko ihmisten mielissä Pyhäjoellakin raivonneen isovihan kauhut?

Jumala pelkääväinen leskivaimo Anna Jakobin tytär Rautio, joka oli syndynyt 15.12.1700 ja kuoli 5.2.1772 sääsi vähän ennen autuaallista eroansa maailmasta 500 Taal. yhtä kuin kup. t. tähän kynttiläkruunuun Jumalalle kunniaksi ja Hänen huonekunnallens Kaunistukseksi. Tämä valettiin Tokholmisa v. 1776.

Pyhäjoen kirkossa on vanha kynttiläkruunu, joka siihen kaiverretun tekstin ja perimätiedon mukaan on hankittu kovia kokeneen leskiemännän Anna Jaakontytär Raution antamilla rahoilla. Pyhäjoen Eteläkylän ihmisistä jäi isonvihan jäljiltä henkiin vain kahdeksan. Viholliset ottivat hengiltä nuoren Annan vanhemmat ja yhteensä 15 omaista. Kiduttamalla haluttiin saada selville piilopirttien paikat ja kätketyt arvoesineet. Viholliset piiskasivat Annaa rautapiiskoin ripustettuaan hänet kattoon. Ehkä tyttöä luultiin jo kuolleeksi, kun hän päätyi riiheen piilottelemaan ruumiiden alle. Kun yö pimeni, järkyttynyt ja henkihieveriin pahoinpidelty Anna oli päässyt raahautumaan pakoon. Tyttö suuntasi merenrantaan, josta saattoi olla paras pakomahdollisuus. Hänen onnistui päästä veneeseen jonkin toisen pakolaisjoukon mukaan ja lopulta turvaan Ruotsiin. Vanhoilla päivillään hän halusi muistaa kotikirkkoa kiitokseksi pelastumisestaan. Kynttiläkruunu kantaa muistoa Anna Jaakontytär Raution elämästä.

Plooturahakätkö Iljalan talon mailta Hailuodon Ojakylässä. Vuonna 1880 löytynyt kätkö sisälsi neljä kahden taalerin rahaa vuosilta 1682, 1711 ja 1712, kolme yhden taalerin rahaa vuodelta 1710 sekä 1/2 taaleria vuodelta 1710. Museovirasto, CCBY4.0

Autiokankaan kummitukset

Vihannissa on useita metsiä, joihin ei tarinoiden mukaan kannata öisin mennä. Autiokankaaksi kutsutussa paikassa on perimätiedon mukaan ollut raahelaisten piilopirtti isonvihan aikaan. Pahaksi onneksi piilopaikka paljastui ja vihollinen pönkäsi oven kiinni ja poltti tuvan asukkaineen maan tasalle. Kangas jäi autioksi ja sai nykyisen nimensä. Myöhemmin lähiseuduilla kulki taalainflikoiksi kutsuttuja kulkukauppiaita, jotka yllättäen kuolivat, ja heidät haudattiin Autiokankaan maille. Rauhattomien kulkukauppiaiden tavaroita on löytynyt oudolla tavalla pitkin synkkää kangasta, ja puhutaan, että metsätienoilla kummittelee pirtissä paistuneiden ihmisten haamuja.

Albert Edelfelt, luonnoskirjasta 1871-73, Kansallisgalleria, CCO

Fakta: Isoviha 1713–1721

Paikannimet Kalmanlahti, Paistinkangas, Vihannin Piilokangas ja Muhosten Pakosaunanmaa ovat muistoina kauhuista kolmensadan vuoden takaa. Vaikka oudot paikannimet säilyvät, seutuihin liittyvät synkät muistot ja tarinat ehkä ovat jo unohtuneet. Venäjän miehitysaika Suomessa sai nimen isoviha. Aika koetteli Pohjois-Pohjanmaata kovalla kädellä. Lähiseutujen surulliset paikannimet kertovat menneiden sukupolvien synkästä historiasta, ja tositapahtumat ovat antaneet aiheen useisiin kummitustarinoihin, joissa vihaa ja väkivaltaa kokeneet ihmiset eivät saa rauhaa.

Suomi oli isonvihan aikaan osa Ruotsin 1600-luvulla laajentunutta suurvaltaa. Vahvojen hallitsijoiden valloitukset toivat Ruotsille paljon vihollisia, ja 1700-luvulla koitti takaisinmaksun aika. Suuri Pohjan sota alkoi, kun Tanska, Saksi, Puola ja Venäjä solmivat sopimuksen vallata aiemmissa sodissa Ruotsille menettämiään alueita. Poikkeukselliset sääolot ja järkyttävät katovuodet 1600-luvulla olivat johtaneet nälänhätään ja riehuviin tauteihin. Ruotsin taistelut olivat aluksi voitokkaita, mutta 1709 käydyn Pultavan taistelun tappioiden jälkeen Venäjän miehittämisvaihe, isoviha alkoi Suomessa. Rutto riehui 1710 Turussa ja Helsingissä tappaen kolmasosan väestöstä, eivätkä maaseudun ihmisetkään olleet turvassa. 

Kun 1714 Napuen taisteluksi kutsuttu hyytävä helmikuinen yhteenotto Kyrönjoen rannalla ja Merijärvenkin syksyinen kahakka oli hävitty, valtasivat venäläiset perääntyvältä Ruotsi-Suomen armeijalta Pohjois-Suomen alueet. Venäläisillä oli tavoitteena koko rannikon autioittaminen. Talot tyhjentyivät veritekojen, paenneiden ihmisten, vangeiksi ja “ryssänrengeiksi” vietyjen lasten jäljiltä. Yppärissä teljettiin 1716 Nissilän taloon 120 ihmistä, jotka nuijittiin kuoliaaksi. 

Albert Edelfelt, Poltettu kylä -harjoitelma, 1878-79, Kansallisgalleria, CCO

Venäjän sotataktiikkaan kuului Suomen rannikkoseudun asutuksen hävittäminen, mikä johti ankarimpiin siviilitappioihin juuri Pohjois-Pohjanmaalla. Tsaari käski tuhota asutuksen kymmenen peninkulman syvyydeltä puskurivyöhykkeeksi Ruotsia vastaan. Suurin yksittäinen veriteko tapahtui Hailuodossa murhaperjantaina 29.9.1714, kun 200 kasakkaa tappoi yhdessä yössä kirveellä noin 800 henkeä. Esimerkiksi Raahen väkiluku oli isovihan aikaan vain kaksinumeroinen, kun porvaristo pakeni Ruotsiin ja köyhempi väki sisämaiden piilopirtteihin. Ihmiset piilottivat arvoesineitä turvaan, ja sotilaat kiduttivat kiinni saatuja piilopaikkojen paljastamiseksi. Tositapahtumia värittävät tarinat kätketyistä aarteista ja surmapaikkojen levottomista kummituksista saivat alkunsa ja pysyivät mielissä sukupolvesta toiseen.

Lue lisää perinteisiä kummitustarinoita ja faktaa tarinoiden taustalta Aki Pulkkasen Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta -kirjasta.

Vihannin korttikööri

Vihannin hautausmaan laidassa on iso laakakivi. Kylän nuoriso oli joskus kiven luona viettänyt iltaa, ja pojat olivat aloittaneet korttipelin. Ilta oli jo pitkällä, ja pelissä iso rahasumma, kun äkisti hautausmaan hämärästä oli noussut suuri mies. 

– Ikävä on maan alla maata ja oottaa tuomiopäivää, mörisi verkkaisesti liikkuva vainaja toruen nuorisoporukkaa. 

Silloin oli korttisakki juossut paikalta niin lujaa kuin mahdollista. 

Interiör af en Torfkoja. WID BRAHESTAD Turpas-mökki |sisusta| RAAHEN LIKELTÄ. Piirtäjä: R. Åkerblom 1876, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. CCBY4.0

Vihantilaisten markkinamatka

Vihantilainen tarinoiden kerääjä ja kotiseutumies Matti Junttila on kirjoittanut talteen jutun pelottavasta markkinareissusta. Myllylän isäntä ja emäntä olivat tulossa Raahen markkinoilta hevoskärryillä. Matkan jo ollessa pitkällä iltamyöhällä metsän puolelle ilmestyi pitkään palttooseen pukeutunut mies, joka ei puhunut mitään, vaikka kulkijat yhdessä koettivat puhutella. Mies oli kärryjen kohdalla. Mykkä hahmo kulki vieressä, vaikka välillä ajettiin lujempaakin. Tumma hahmo ei vastannut mitään, vaikka hermostunut isäntä yritti laskea leikkiäkin välillä itseään ja emäntää rauhoitellen. 

Markkinamatkan edetessä alkoi jo hahmon hiljaisuus hirvittää, ja isäntä ajoi täyttä vauhtia emännän ulistessa peloissaan. Vasta Vihannin kirkon tornin jo näkyessä hahmo hävisi pimeyteen. 

– Se oli se Kuppilan tansseissa tapettu mies, emäntä uskalsi lopulta sanoa vakavana, kun markkinamatka päättyi kotipihaan. 

Aiemmin oli kyläläinen kuollut tanssipaikan kahakassa ja ilmestyi nyt markkinamatkalta palaavien elävien seuraan.

Annanpäivä

“Täällä on tapana poikanulikoilla ja tyttöhulikoilla jonain yleisimpinä nimipäivinä rämmyyttää paistinpannuilla ym. ikäänkuin rumpata, muka herättääkseen nimellisiä. Niin Annanpäivänäkin 9.12. oli taas aika rämpytys”. posteljooni Johan Westerback, Oulun lehti 17.12.1884

Annanpäivää pitivät toiset vuoden pisimpänä yönä ja sanoivat, että Annan silmä on pitkäuninen ja Kyll on yötä yökötellä annanpäivän aikana. Ennen 1600-luvun lopun kalenteriuudistusta päivä olikin lähempänä talvipäivänseisausta. Raahessa oli tapana kiertää aamuvarhaisella kattiloita kalisuttaen kulkueena Annojen ikkunan alla herättelemässä nimipäiväsankareita.

Saloisten kirkon keskiaikainen alttarikaappi. Taustapaneelisssa on kuvattu myös Neitsyt Marian äiti Pyhä Anna. Vanha Saloisten kirkko paloi loppiaisena 1930. Lyypekissä 1430-luvulla valmistetut, korvaamattoman arvokkaat Neitsyt Marian ja Pyhän Olavin alttarikaapit säästyivät palolta, sillä ne olivat tuolloin Helsingissä kirkkonäyttelyssä.

Katolisen ajan alttarikaapit oli koristeltu ulkoa ja sisältä. Juhlapäivinä kaapit avattiin. Saloisten kirkon alttarikaapin veistoksena esitetyllä Marialla on päässään kruunu ja vaatteissa on kalliita väriaineita, kultaa ja sinistä. Vastasyntynyt Jeesus-lapsi on alasti äitinsä sylissä. 

Veistosten lisäksi katolisella ajalla kirkkoihin hankittiin pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä, joiden luona käytiin anomassa, kiittämässä ja uhraamassa. Ortodoksisissa Lintulan ja Valamon luostareissa on jäljellä yli 200 reliikkiä ikoneissa ja reliikkilippaissa aina Neitsyt Marian viitan palasesta Jeesuksen syntymäluolasta irrotettuihin kivensiruihin asti. Valamossa on myös Pyhän Annan pyhäinjäännös vanhassa reliikkilippaassa. 

Pyhän Annan lisäksi Saloisten kirkon veistoskaapin maalauksissa on Suomen suojeluspyhimys piispa Henrik ja Ruotsin suojeluspyhimys Pyhä Erik ja Pyhä Birgitta. Kauniisti koristeltu ja suhteellisen hyvin säilynyt alttarikaappi on valmistettu Saksan Lyypekissä. Lutherin käynnistämä uskonpuhdistus ei tuhonnut pyhimysten kuvia täydellisesti eikä pyyhkinyt pyhää Annaa ihmisten mielistä. Raahessa kansanomainen Annanpäivän perinne on saanut riehakkaan muodon, joka ammentaa voimaa enemmän nimipäivästä kuin pyhästä Annasta. 

Olipa kerran vuuesa se Annanpäivän aamu.

Annanpäivänä russakatki rommiryypyn saavat. 

Annanpäivän rumpausta Raahessa

Rouva Kiljunenkin 17-vuotisena tyttönä ollessaan ”ulospuki” itsensä vanhaksi ”Kreeta-muoriksi”, pannen päähänsä ruskean bahytin, hartioilleen vanhan ”slafrokin”, silmilleen viheriän harson ja vielä ottaen käsiinsä tavattoman muhvin, suuren kuin kalanelikon. Åkerin Kalle, nuori merimies, taas kiskoi selkäänsä isänsä jauhoiset myllyturkit ja pani päähänsä lakkiresun esiintyen Kreeta-muorin ”Mylläri-Juusona”. Pariskunnan perään liittyi vielä puolitusinaa resuisia, marisevia perillisiä. Muutamat naiset pukeutuivat nuoriksi merimiehiksi, samoin pojat tytöiksi ja akoiksi. Tällaisia ”ulospuettuja”, kaikennäköisiä olioita, muutamat kuin Haaralasta karanneita hautausmaan haltioita, kertyi kadulle joskus satakuntakin, muisteltiin kansatieteilijä Paulaharjulle kaihoisasti 1800-luvun lopun rumpaamista ja erikoisesti metelöivää naamiaissakkia, joka kierteli aamuhämärässä herättämässä nimipäiväsankareita.

Wanha Raahe -kirjasta uusi painos - kuvien yksityiskohdat heräävät eloon |  Raahenseutu.fi

Karnevalistinen joukko kulki pikkukaupungin kapeita katuja metelöiden ja herättäen nimipäiväsankareiden lisäksi muutkin kaupungin asukkaat. Raahelainen konemestari J.V. Jokela (s.1878) kertoo: Jo aikaisin kello neljältä Annanpäivänaamuna kokoontui poikia ja aikamiehiä Katinhännästä, Nätterporista ja Uudenkaupungin nurkilta yhteen joukkoon “Annanpäivän rumpaukseen”. Joukon lisääntyessä yhtenään, niin että rumpauksen alkaessa oli jo poikia satamäärin koolla varustettuna kaikenlaisilla helistimillä ja rämistimillä. Oli siinä aisakelloja, kulkusia, prikoja, pääläreitä… Olipa vielä jollakin revolveriki, joka paukutteli. Ulospujetuitaki näkyi kulkevan kaduilla ja taloissa “kratuleeraamassa”. Näkyipä yksinäinen meripoikakin laulavan Annansa akkunan alla.

Wanha Raahe -kirjassa kuvataan onnittelumetelöintiä. Sitten koko remujoukko asteli jonkun Annan ikkunan alle ja pani soittonsa käymään, jokainen ottaen kojeestaansa niin suuren ja surkean äänen kuin siitä vain lähti. Jotkut vielä huusivat ja melusivat, minkä jaksoivat, joutuipa joukkoon kaupungin koiriakin vimmautuen omasta puolestaan metelöimään. 

Jokelan mukaan “kratuleerattavien” ikkunan alla huudettiin: “Oli kerran vuodessa se Annan päivän aamu, silloinpa ne russakatkin rommiryypyn saivat”, kerjäillen samalla jonkinlaista kestitystä, ehkä viinaryyppyäkin. Meteli oli Jokelan mukaan sellainen, että sivullisia saattoi pelottaa. Hän kertoo, miten eräs alavieskalainen isäntä oli ollut tulossa yöaikaan kaupunkiin hevosellaan ja jäi säikähtyneenä kaupungin portille, kun kuuli kaupungista hurjaa meteliä. Vasta kun sai tietää, että Annanpäivää siellä vain fiirataan lähti hänkin ajelemaan kaupunkiin. 

Raahen Pekkatorilla on joulutunnelmaa.

Olis sitä lystiä kerran vuuesa saanu olla

Samuli Paulaharjun kirjassa kuvataan, että Annanpäivän perinne katkesi 1800-luvulla, kun joulukuun metakkaan kyllästyneet kaupunkilaiset pastori Strömmerin johdolla kielsivät touhun. Osa nimipäiväsankareista, kuten Steniuksen Anna halusi aamulla nukkua rauhassa ja meni yöksi pappilaan. Sana tästä oli kuitenkin kiirinyt rumpaajien joukkoon ja kun remujoukko herätti Annaa pappilan ikkunan alla, pahastui pastori Stömmer ja kielsi lopulta koko rumpauksen. 

Tiettävästi Annan päivää on juhlittu satunnaisesti rumpaamalla Raahen opettajaseminaarin harjoituskoulussa 1950- ja 1960-luvulla opettaja Maija-Liisa Nissilän johdolla, mutta vuosittaiset rumpaajajoukot ilmestyivät Katinhännän kujille takaisin vasta, kun perinteen elvytti Annanpäivän toimikunta. Kotiseutuyhdistys Raahe-seura ry:n julkaisemassa joululehdessä 2004 päätoimittaja Pirkko Utriainen kehoittaa kaikki ottamaan perinteeseen osaa:

Muistuttaisin kaikkia lapsenmielisiä ikään, säätyyn tai sukupuoleen katsomatta Annanpäivästä joulukuussa. Tulkaapa joukolla trumpaamaan vanhaan kaupunkiin katinhäntäläiset hereille. Viime vuonna lähes 40 monenkirjavaa aamuvirkkua erilaisine soittopeleineen mekasti ihan vanhan ajan malliin. Olihan meillä hauskaa. Eikä kukaan herätetyistä heristänyt nyrkkiä, vaan ikkunaverhojen takaa näkyi vain hymyileviä, kylläkin unisia yllättyneen näköisiä kaupunkilaisia. Tämä vanha mukava tapa herätettiin henkiin pari vuotta sitten Annanpäivä-työryhmässä, jossa olen ollut mukana. Eiköhän sovita, että otetaan tänä vuonna uusiksi vielä suuremmalla joukolla?

Päivä on pesässään Annan päivän ja tuomaanpäivän välisen ajan, jos silloin aurinko vähänkin paistaa, tulee hyvä viljavuosi ja poutakesä. Vihanti

Lue lisää kiehtovista jouluperinteistä Aki Pulkkasen Pohjolan Joulu – perinteitä kekristä nuuttiin -kirjasta.