Vaivaisukon velkaraha

Parikymmentä vuotta sitten ajelin silloisen tyttöystäväni kanssa melko päämäärättömästi ympäri kesäistä Pohjanmaata Ultra Brata autostereoissa luukuttaen. Taisi olla niin, että Kalajoen edustalla, idyllisessä Maakallan saaressa vietettiin hellepäivää ja nähtiin sen retken ensimmäinen vaivaisukko pienen kappelin seinustalla. Meren myrskytuulia ja porottavaa aurinkoa uhmannut ukko näytti upealta. Sen kummempia ajattelematta otin siitä valokuvan.

Tärkeämpää nuorten rakastuneiden kesäreissussa taisi olla yhdessäolo kuin nähtävyydet, mutta kesäöinä vanha Toyota kaarsi jostain syystä usein kyläpahasten kirkkojen kulmille ja melko monesta paikassa meitä tervehti vaivaisukko kirkon tapulin seinälle naulattuna. Valokuvia räpsittiin ohimennen. Eri vaivaisukkoja nähtiin reissussa lopulta 22kpl!

Yllätys oli iso, kun tutut puuveistokset tulivatkin sitten seuraavana vuonna vastaan Helsingin Arkkitehtuurimuseossa vaivaisukkonäyttelyssä. Vaivaisukkobongausta ja muita hulluja päähänpistoja kestävästä tyttöystävästäkin tuli sitten pitkäaikaisempi matkakumppani, kihlattu ja lopulta vaimo.

Kirjassani Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta on yksi vaivaisukkoihin liittyvä kummitusjuttu:

Entisaikaan maataloissa eli monta sukupolvea samassa pirtissä. Joskus oli ahdasta ja eripuraa, toisinaan asiat sujuivat hyvin. Erääseen taloon tuli nuori emäntä, joka ei pitänyt talon vanhaa muoria enää missään arvossa, vaikka vanhus osallistui talon töihin voimiensa mukaan. 

– Jos tuo muori tuosta pian kuolee, niin pistän minä kokonaiset viisi markkaa äijänleukaan, nuori emäntä manasi tarkoittaen kirkon tapulin laidalla seisovaa vaivaisukkoa. 

Ei mennyt kauan, kun muori kaatui portaissa pihamaan kivikkoon ja kuoli. Talon vanha emäntä saatettiin hautausmaalle kellotapulin kautta vaivaisukon ohitse. 

Hautajaisten iltana nuori emäntä meni nukkumaan, mutta ei saanut unta. Tuvan nurkan hämärästä, vanhan emännän penkin luota kuului voimistuva ääni, joka sähisi loputtomiin. 

– Vie se raha äijänleukaan. Vie se raha äijänleukaan!

Säikähtänyt nuori emäntä kiskaisi vaatteet päälleen ja lähti pimeään yöhön raha mukanaan. Vasta kirkolla, kun raha oli kilahtanut vaivaisukon aukosta sisälle, loppui ääni. Vaivaisukon velkaraha oli maksettu, ja yö hiljeni ympärillä. 

FAKTA: Vaivaisukot

Kirkkojen tapuleiden ja ovenpielien seinustoilla seisoo erityisesti Pohjanmaalla säätä uhmaten noin 140 vaivaisukkoa, joista suurin osa on 1800-luvulta. Jokainen pitäjä velvoitettiin 1600-luvulla pitämään huolta omista vaivaisistaan keinolla tai toisella. Raahen museoon talletettua kauniskasvoista vaivaistukkia on arveltu Hauhon vaivaisukon ohella Suomen vanhimmaksi. Sateet ja auringon paahde ovat kuluttaneet Raahen vaivaistukkiin kaiverretun kirjoituksen lähes näkymättömiin, mutta veistoksen on arveltu olevan 1600-luvulta. 

Vaivaisukkojen tehtävänä oli toimia köyhien ja sairaiden auttajina. Nykyisin vaivaisukot keräävät rahaa seurakunnan hyväntekeväisyystyöhön. Vaivaisukot ovat osin onttoja. Rinnan pellillä vahvistetusta aukosta voi kirkkokansa tiputtaa rahan vaivaisukon rahasäilöön. Moni ukoista on joutunut aikojen kuluessa ryöstön tai ilkivallan kohteeksi. Aikoinaan uhritukeiksi sanottuja lahjoituslippaita on ollut myös teiden varsilla. Suomen sodan jälkeen vaivaisukkojen määrä lisääntyi erityisesti Pohjanmaalla, ja puuveistoksista moni kuvaakin jalkansa tai kätensä menettänyttä sotainvalidia. Ihmishahmoisena lahjoituslipas on herättänyt kirkkokansassa myötätuntoa, mutta mykkä kuviin ja veistoksiin tottumaton kulkija on saattanut kokea käsi ojossa rahaa anovan vaivaisukon pelottavan vaativanakin.