Kuusenkynttilät

Jo lokakuun teurastusaikana oli kastettu joulukynttilät, joku kaksihaarainen ja kolmihaarainenkin joukkoon, ja lapsetkin olivat saaneet lopputaleista pistellä pienet ”kurrinsa”, joita sitten voivat näperrellä joulukuuseen, kertoo kansatieteilijä Samuli Paulaharju entisajan kuusenkynttilöistä.

Kynttilöitä sytytetään sotajouluna. SA-kuva

Kotitekoisista talikynttilöistä siirryttiin 1800-luvulla steariinikynttilöihin, kun ranskalainen Michel Chevreul patentoi 1825 steariinin erottelumenetelmän. Kynttilöitä saatiin aluksi Pohjois-Pohjanmaalle mm. Pietarista. Joulukuusen yleistyessä kynttilöitä kiinnitettiin monenlaisin pidikkein aina villalangasta 1870-luvulla yleistyneisiin metallipidikkeisiin. Eläinlääkäri Swanljungin raahelaisessa syntymäkodissa oli 1870-luvulla erityinen jouluristi: 

Joulukynttilöitä varten sidottiin kuusen runkoon ristikkäin vähän matkan päähän toisistaan puupinnoja, joiden päihin näverillä kaivettuihin reikiin kiinnitettiin kynttilät. Pinnat olivat latvapuolella lyhyempiä ja alapuolella pitempiä, niin että pinnojen päissä olevat kynttilät tulivat oksien päiden kohdalle. Vihreiksi maalattujen pinnojen muodostamaa ristikkoa nimitettiin jouluristiksi. Joulukuusen koristamisen toimitti perheen äiti apunaan vanhempia poikia. Valkeat joulukuusen kynttilät olivat pienempiä kuin nykyään ja venäläistä alkuperää. 

Mutta miten kynttilät sai sytytettyä kuusen ylimmiltä oksilta? Ulkomaan tuliaisina tai siirtomaatavarakaupoista muutamiin koteihin ostettiin myös kuusenkynttilöiden sytyttämiseen tarkoitettu jatkovarsi, johon saattoi lisätä paperimassasta valmistettuja kapuloita yhä ylemmille oksille sytytyskynttilällä kurottaen. Saman sytytyslaitteen ontot jatkokappaleet toimivat eräänlaisena puhallusputkena, jolla korkealla kuusessa palavat kynttilät sai sammutettua vaivatta. 

Kiehtovista joulun perinteistä voi lukea lisää kauniisti kuvitetusta ja palkitusta joulukirjata Pohjolan joulu – perinteitä kekristä nuuttiin.

Annanpäivä

“Täällä on tapana poikanulikoilla ja tyttöhulikoilla jonain yleisimpinä nimipäivinä rämmyyttää paistinpannuilla ym. ikäänkuin rumpata, muka herättääkseen nimellisiä. Niin Annanpäivänäkin 9.12. oli taas aika rämpytys”. posteljooni Johan Westerback, Oulun lehti 17.12.1884

Annanpäivää pitivät toiset vuoden pisimpänä yönä ja sanoivat, että Annan silmä on pitkäuninen ja Kyll on yötä yökötellä annanpäivän aikana. Ennen 1600-luvun lopun kalenteriuudistusta päivä olikin lähempänä talvipäivänseisausta. Raahessa oli tapana kiertää aamuvarhaisella kattiloita kalisuttaen kulkueena Annojen ikkunan alla herättelemässä nimipäiväsankareita.

Saloisten kirkon keskiaikainen alttarikaappi. Taustapaneelisssa on kuvattu myös Neitsyt Marian äiti Pyhä Anna. Vanha Saloisten kirkko paloi loppiaisena 1930. Lyypekissä 1430-luvulla valmistetut, korvaamattoman arvokkaat Neitsyt Marian ja Pyhän Olavin alttarikaapit säästyivät palolta, sillä ne olivat tuolloin Helsingissä kirkkonäyttelyssä.

Katolisen ajan alttarikaapit oli koristeltu ulkoa ja sisältä. Juhlapäivinä kaapit avattiin. Saloisten kirkon alttarikaapin veistoksena esitetyllä Marialla on päässään kruunu ja vaatteissa on kalliita väriaineita, kultaa ja sinistä. Vastasyntynyt Jeesus-lapsi on alasti äitinsä sylissä. 

Veistosten lisäksi katolisella ajalla kirkkoihin hankittiin pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä, joiden luona käytiin anomassa, kiittämässä ja uhraamassa. Ortodoksisissa Lintulan ja Valamon luostareissa on jäljellä yli 200 reliikkiä ikoneissa ja reliikkilippaissa aina Neitsyt Marian viitan palasesta Jeesuksen syntymäluolasta irrotettuihin kivensiruihin asti. Valamossa on myös Pyhän Annan pyhäinjäännös vanhassa reliikkilippaassa. 

Pyhän Annan lisäksi Saloisten kirkon veistoskaapin maalauksissa on Suomen suojeluspyhimys piispa Henrik ja Ruotsin suojeluspyhimys Pyhä Erik ja Pyhä Birgitta. Kauniisti koristeltu ja suhteellisen hyvin säilynyt alttarikaappi on valmistettu Saksan Lyypekissä. Lutherin käynnistämä uskonpuhdistus ei tuhonnut pyhimysten kuvia täydellisesti eikä pyyhkinyt pyhää Annaa ihmisten mielistä. Raahessa kansanomainen Annanpäivän perinne on saanut riehakkaan muodon, joka ammentaa voimaa enemmän nimipäivästä kuin pyhästä Annasta. 

Olipa kerran vuuesa se Annanpäivän aamu.

Annanpäivänä russakatki rommiryypyn saavat. 

Annanpäivän rumpausta Raahessa

Rouva Kiljunenkin 17-vuotisena tyttönä ollessaan ”ulospuki” itsensä vanhaksi ”Kreeta-muoriksi”, pannen päähänsä ruskean bahytin, hartioilleen vanhan ”slafrokin”, silmilleen viheriän harson ja vielä ottaen käsiinsä tavattoman muhvin, suuren kuin kalanelikon. Åkerin Kalle, nuori merimies, taas kiskoi selkäänsä isänsä jauhoiset myllyturkit ja pani päähänsä lakkiresun esiintyen Kreeta-muorin ”Mylläri-Juusona”. Pariskunnan perään liittyi vielä puolitusinaa resuisia, marisevia perillisiä. Muutamat naiset pukeutuivat nuoriksi merimiehiksi, samoin pojat tytöiksi ja akoiksi. Tällaisia ”ulospuettuja”, kaikennäköisiä olioita, muutamat kuin Haaralasta karanneita hautausmaan haltioita, kertyi kadulle joskus satakuntakin, muisteltiin kansatieteilijä Paulaharjulle kaihoisasti 1800-luvun lopun rumpaamista ja erikoisesti metelöivää naamiaissakkia, joka kierteli aamuhämärässä herättämässä nimipäiväsankareita.

Wanha Raahe -kirjasta uusi painos - kuvien yksityiskohdat heräävät eloon |  Raahenseutu.fi

Karnevalistinen joukko kulki pikkukaupungin kapeita katuja metelöiden ja herättäen nimipäiväsankareiden lisäksi muutkin kaupungin asukkaat. Raahelainen konemestari J.V. Jokela (s.1878) kertoo: Jo aikaisin kello neljältä Annanpäivänaamuna kokoontui poikia ja aikamiehiä Katinhännästä, Nätterporista ja Uudenkaupungin nurkilta yhteen joukkoon “Annanpäivän rumpaukseen”. Joukon lisääntyessä yhtenään, niin että rumpauksen alkaessa oli jo poikia satamäärin koolla varustettuna kaikenlaisilla helistimillä ja rämistimillä. Oli siinä aisakelloja, kulkusia, prikoja, pääläreitä… Olipa vielä jollakin revolveriki, joka paukutteli. Ulospujetuitaki näkyi kulkevan kaduilla ja taloissa “kratuleeraamassa”. Näkyipä yksinäinen meripoikakin laulavan Annansa akkunan alla.

Wanha Raahe -kirjassa kuvataan onnittelumetelöintiä. Sitten koko remujoukko asteli jonkun Annan ikkunan alle ja pani soittonsa käymään, jokainen ottaen kojeestaansa niin suuren ja surkean äänen kuin siitä vain lähti. Jotkut vielä huusivat ja melusivat, minkä jaksoivat, joutuipa joukkoon kaupungin koiriakin vimmautuen omasta puolestaan metelöimään. 

Jokelan mukaan “kratuleerattavien” ikkunan alla huudettiin: “Oli kerran vuodessa se Annan päivän aamu, silloinpa ne russakatkin rommiryypyn saivat”, kerjäillen samalla jonkinlaista kestitystä, ehkä viinaryyppyäkin. Meteli oli Jokelan mukaan sellainen, että sivullisia saattoi pelottaa. Hän kertoo, miten eräs alavieskalainen isäntä oli ollut tulossa yöaikaan kaupunkiin hevosellaan ja jäi säikähtyneenä kaupungin portille, kun kuuli kaupungista hurjaa meteliä. Vasta kun sai tietää, että Annanpäivää siellä vain fiirataan lähti hänkin ajelemaan kaupunkiin. 

Raahen Pekkatorilla on joulutunnelmaa.

Olis sitä lystiä kerran vuuesa saanu olla

Samuli Paulaharjun kirjassa kuvataan, että Annanpäivän perinne katkesi 1800-luvulla, kun joulukuun metakkaan kyllästyneet kaupunkilaiset pastori Strömmerin johdolla kielsivät touhun. Osa nimipäiväsankareista, kuten Steniuksen Anna halusi aamulla nukkua rauhassa ja meni yöksi pappilaan. Sana tästä oli kuitenkin kiirinyt rumpaajien joukkoon ja kun remujoukko herätti Annaa pappilan ikkunan alla, pahastui pastori Stömmer ja kielsi lopulta koko rumpauksen. 

Tiettävästi Annan päivää on juhlittu satunnaisesti rumpaamalla Raahen opettajaseminaarin harjoituskoulussa 1950- ja 1960-luvulla opettaja Maija-Liisa Nissilän johdolla, mutta vuosittaiset rumpaajajoukot ilmestyivät Katinhännän kujille takaisin vasta, kun perinteen elvytti Annanpäivän toimikunta. Kotiseutuyhdistys Raahe-seura ry:n julkaisemassa joululehdessä 2004 päätoimittaja Pirkko Utriainen kehoittaa kaikki ottamaan perinteeseen osaa:

Muistuttaisin kaikkia lapsenmielisiä ikään, säätyyn tai sukupuoleen katsomatta Annanpäivästä joulukuussa. Tulkaapa joukolla trumpaamaan vanhaan kaupunkiin katinhäntäläiset hereille. Viime vuonna lähes 40 monenkirjavaa aamuvirkkua erilaisine soittopeleineen mekasti ihan vanhan ajan malliin. Olihan meillä hauskaa. Eikä kukaan herätetyistä heristänyt nyrkkiä, vaan ikkunaverhojen takaa näkyi vain hymyileviä, kylläkin unisia yllättyneen näköisiä kaupunkilaisia. Tämä vanha mukava tapa herätettiin henkiin pari vuotta sitten Annanpäivä-työryhmässä, jossa olen ollut mukana. Eiköhän sovita, että otetaan tänä vuonna uusiksi vielä suuremmalla joukolla?

Päivä on pesässään Annan päivän ja tuomaanpäivän välisen ajan, jos silloin aurinko vähänkin paistaa, tulee hyvä viljavuosi ja poutakesä. Vihanti

Lue lisää kiehtovista jouluperinteistä Aki Pulkkasen Pohjolan Joulu – perinteitä kekristä nuuttiin -kirjasta.

Taskun majan haltia

Taskun pooki

Perämerellä, Raahen edustalla karikkojen suojassa, on Taskun saari. Saaren keltamullattu merimerkki, purjelaivakauden jäänteenä kohoava pooki, näkyy kauas merelle. Korkea puurakennelma on uhmannut aikaa ja varoittanut kulkijoita karikoista jo vuodesta 1853. Sanotaan, että jonkinlainen merenkulkijoiden merkki on saarella ollut jo ennen nykyistäkin pookia. Rakennelman huipulla on puinen merituulten pieksämä risti 19 metrin korkeudessa. 

Pitkän aikaa saaren ainoa rakennus oli matala Taskun sauna. Punainen puurakennus on kalamaja, jossa kalastajat tai hylkeiden pyytäjät saattavat odotella suojassa säiden selkenemistä tai meren antimien tarttumista lähivesiin laskettuihin verkkoihin.

Tasku, sisärakenteita, kuvaaja Harri Nyman, 1999. Museovirasto. CCBY 4.0

Taskun majan haltia

Pitkinä talvi-iltoina ja syysöinä on Taskun saunalla sattunut monta kummallista asiaa. Ympärillä huokailevat kevättalven jäät ja kesäyön aava Perämeri saavat niin yksinäisen kulkijan kuin kalaverkot aamuvarhaisella laskeneen kalastajankin mielikuvituksen liikkeelle. Kerrotaan, että paikan näkymätön isäntä on Taskun majan haltia. Sen oikukkuus on tullut vuosisatojen aikana tutuksi kalastajille ja merenkulkijoille, vaikka vain muutamille kulkijoille haltia on näyttäytynyt. 

Kolmen kalastajan porukka oli eräänä yönä odottamassa kalojen kulkeutumista syksyn siikaverkkoihin ja miehet lämmittivät Taskun saunan yöpymistä varten. Ilta oli tummumassa, ja verkot oli laskettu toiveikkaana. Illan hämärtyessä puheet olivat siirtyneet vanhoihin tarinoihin ja hukkuneisiin kalastajakavereihin. Aikainen herätys oli väsyttänyt kulkijat. Aamuyön pimeiden tuntien aikaan rysähteli pirtissä oudosti, mutta kalastajat jatkoivat uniaan. 

Saunan majan ovi nykäistiin auki ryminällä, niin että oven karmeista lensivät lahonneet säleet. Miehet nousivat säikähtäneinä ylös. Tuuli oli nostanut yön aikana meren rantakiville asti. Rantaan ankkuroitu vene oli hakkautumassa kivikkoa vasten. Taskun saunan haltia herätti miehet pelastamaan paatin. Tuulen laannuttua miehet saivat pelastettua siikaverkotkin, ja tuuli oli ajanut verkkoihin komean saaliin.

Toisinaan saaren ikiaikainen haltia on ollut vihaisella tuulella. Jumalatonta elämää viettäneet ryyppyveikot ovat joutuneet yön selkään, kun haltia on lopettanut korttiköörin remuamisen. Äkkiä Taskun saunan tulisija oli sammunut ja sankka sisätilan pimentänyt savu oli ajanut remujoukon taivasalle. Kerrotaanpa haltian nakanneen vielä viinapullot kivikkoon kulkijoiden perään. Saarelta paenneelle joukolle Taskun haltia on saattanut näyttäytyä siipiään heiluttavana merimetsona, joka kukkoilee rannan tuntumassa omistajan elkein. Vielä nykymaailman melskeissäkin saunan haltia hätyyttää kulkijoita. Vuosikymmenten ajan on rakennuksen eteisen alla ollut koskelon pesä, josta räpiköivä lintu on säikäyttänyt Taskun saunaan pyrkivät kulkijat nöyrälle, kalamajaa kunnioittavalle mielelle.

Lue 100 jännittävää Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinaa Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta ja tutustu myös kirjan fakta-osioihin, historiallisiin tosiseikkoihin tarinoiden taustalla. Tilaa helposti postitse HOLVI-verkkokaupasta.

Raahen edustalle Taskun saareen pystytettiin tunnusmajakka ilmeisesti melko pian kaupungin perustamisen jälkeen 1600-luvun puolenvälin tienoilla. Varhaisten merimerkkien ulkonäöstä ei ole tietoja. Nykyinen pooki rakennettiin vuonna 1853. Sen suunnitteli vasta perustetun (1849) Pohjanlahden merenkulkupiirin päällikkö Albin Stjerncreutz. Pooki johdatti merenkulkijat Raahen kaupunkiin pohjoisesta johtavalle väylälle. Taskun pookilta purjehdittiin Iso-Kraaselin pookille, jonka luona sijatsi Raahen luotsiasema. Iso-Kraaselin ja Taskun lisäksi Raahen edustalla oli myös Kumpeleen pooki, joka on tuhoutunut tulipalossa. Ajan kuluessa Taskun tunnusmajakan merenkulullinen merkitys on vähentynyt. Merenkulkulaitos luovutti rakennuksen Raahen kaupungin omistukseen ja ylläpitoon vuonna 1983. Taskun 16,5 metriä korkea puupooki on perustettu matalalle moreenikumpareelle. Kirkontornia muistuttava rakennus on pohjajakaavaltaan neliön muotoinen (sivu n. 5 m). Runko-osan seinät taittuva puolivälissä viistosti sisäänpäin. Vesikatto on pieni pyramidikatto, jossa on huippukoristeena valkoiseksi maalattu risti. Katon alapuolella on neljä pientä tuuletusaukkoa. Rakennuksen julkisivut muodostuvat tasapitkistä (4) pystylaudoitetuista vyöhykkeistä. Julkisivut ovat keltaiset. Tornin itäseinässä on muutaman metrin korkeudella kiinni naulattu oviaukko. Rakennus on ajankuluessa on painunut hieman vinoon. Lähde: Finna

Mestauskivi

Mestauskivi

Kotiseutu-lehdessä kerrotaan 1910 Siikajoen ja Lumijoen välisen taipaleen mestauspaikasta. Tien vieressä, puolivälissä taipaletta, on erikoinen kivi. Kivessä on kolme koloa, niin kuin olisi siihen päällä ja molemmilla nyrkeillä puskettu kuopat.

 ”Näky Olkijoella 1798” E. D. Clarke: Travels in various Countries of Europe, Asia and Africa, 1810–1819.

Tutkimusmatkailija Clarke kohtasi syyskesällä 1798 hurjan näyn Raahen lähellä Olkijoella ja kuvasi sitä yllä olevassa piirroksessa, sekä matkapäiväkirjassaan: Juuri ennenkuin saavuimme Olkijoelle (Oljocki) näimme metsässä, tätä varten peratulla aukeamalla kolmen pyörän nenässä erään rikollisen suomalaisen ruhjotun ruumiin; hän oli juovuksissaan kirveellä katkaissut pään eräältä naiselta. Hänen päänsä oli asetettu yhdelle pyörälle, oikea kätensä toiselle ja ruumis, joka oli kansan tavan mukaan puettuna valkoiseen puseroon keltaisella vyöhiköllä, lepäsi kolmannella, keskimmäisellä, toisten kahden välissä. Hengenasioista tuomittujen rangaistus vaatii Ruotsissa oikean käden katkaisemisen ennenkuin rikollinen mestataan. Pysähdyimme vähäksi aikaa piirustaaksemme tuon kaamean näyn. Keskellä synkkää ja yksinäistä korpea, jossa vallitsi kuolon hiljaisuus, oli se totisesti näky, joka puhui kammottavaa kieltä. Ihmisolennon ruumis siten alttiiksi annettuna lintujen saaliiksi yleisen maantien varrella, ei voi olla vaikuttamatta jokaisen ohikulkijan mieleen; ja kansan keskuudessa se ehdottomasti tekee mieleenpainuvan ja hyödyllisen vaikutuksen. Itse rikoksen suunnattomuus vaikuttaa kuitenkin säälintunteeseen, jonka rangaistuksen varoittava laatu synnyttää.

Ei ihme, että mestauspaikkojen muistot ovat säilyneet meidän päiviin asti ja paikoihin liittyy monia kummitustarinoita:

Kerran olivat muutamat nuoret miehet pelanneet korttia kiven vieressä, lähellä entistä mestauspaikkaa. Äkkiä metsästä oli alkanut kuulua hirvittävää huutoa ja ryminää, aivan kuin kokonainen armeijajoukko olisi siellä mestausta suorittamassa. Sanotaan, että mestauspaikat ovat niin läpeensä ihmisverellä kasteltuja, ettei niissä kasva kuin katajikkoa. 


Mestauskirves Vankilamuseon kokoelmissa. Saantitietojen mukaan mestauskirves on peräisin Mikkelistä, mutta kirveen alkuperäispaikkakunnasta ei ole varmaa tietoa. Kuolemanrangaistuksen käyttö rauhan oloissa päättyi Suomessa vuonna 1825. Kansallismuseo, CCBY4.0

Myös Muhoksen Teerikankaalla on ollut mestauspaikka, jonka lähimetsissä voi nähdä rauhattoman miehen. Sanotaan, että mies on syyttömänä tuomittu ja vaeltaa muun “tyhjän väen” kanssa levottomana. Kerran utajärveläinen mies oli kyydittänyt matkustajaa mestauspaikan ohi. 

– Katsopa tien laidalle vasemman kainalosi alitse, oli mies houkutellut kuskin penkiltä. 

Kun kyydissä ollut mies katsoi tien vierelle kainalonsa alta, näkyi tien laidalla levotonta väkeä mustanaan ja mestauspaikan menneitä kauheuksia.

Lue lisää: Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Kapteeni Himangan haamu

Täyen kuun aikana on melkein aina pohojatuuli. Pohojanmerellä oon monesti nähny, ku alakukuusta sinne joutuu, niin ei pääse Englantiin, ennen ku joutuu täyenkuun aika. Sillon tullee pohojatuuli, ja se työntää etteenpäin laivaa. 

kapteeni Himanka, 1923
Purjelaivoja lastataan Maivaperän satamassa, Samuli Paulaharju, 1924, Kansatieteen kuvakokoelma, CCBY4.0

Raahen kirkkoa vastapäätä, Cortenkadun varrella, on komean keltainen kapteeni Himangan talo. Entinen asukas on kertonut, että portin puoleisissa huoneissa kulkee aave siirrellen ja kolisuttaen puuhellan renkaita. Metallin kalske ja kirskunta saattavat herättää nukkujat yöaikaan. Kun huoneeseen menee, niin koskaan ei ketään näy. Kolinan ja painavat askeleet saattaa yöllä kuulla selvästi. Irti nostetut hellan renkaat ovat merkkinä huoneen oudoista tapahtumista. Kuka kapteeni Himangan talon kolisuttaja on, vai kolisuttaako hellan renkaita itse kapteeni?

Johan Himanka (1858-1927) oli kookas ja harmaapartainen mies. Vuosien merillä olo oli jättänyt vankkaan mieheen jälkensä. Miehen ääni oli voimakas, ja sen voi kuvitella kantaneen myrskyn kohinan yli, kun purjelaivassa joutui karjumaan käskyjä. Kerrotaan, että ollessaan 1902 raumalaisella Altai-parkilla kapteenina Himanka oli lähtenyt Englannin Newportista brikettilastissa etelää kohti. Purjelaivan matka oli pysähtynyt myrskyssä koralliriutalle Madagaskarin Tamataveen. Luotsi oli laivassa, mutta alus oli tuhon oma hakkautuessaan koralliriuttaa vasten. Laivan lokikirja kertoo, että lasti saatiin pelastettua proomuihin ja hylky myytiin. 

Vanhoina päivinä Himanka kertoi totena juttua alkuasukkaista, jotka olivat tulleet hänen luokseen ja pyytäneet jäämään Madagaskarin saaren keisariksi. Kapteeni oli huvittuneena kieltäytynyt. Kun Raahen merituuli oikein riepotti Cortenkadun kulmauksia, saattoi Himanka harmitella viimeisinä vuosinaan, että olisi sittenkin pitänyt jäädä Madagaskarin keisariksi.

Fregatti Altai. Alus profiilissa, taustalla oikealla Hongkongin rannikkoa sekä purjealuksia, djonkki. Purjelaivassa liehuu venäjän kauppalippu, nimiviiri ALTAI näkyy peilikirjaimin. Miehistön lukumäärä 9, osittain työnteossa. Kukka-aiheinen, veistetty kehys. Åbo Akademin merihistoriallinen kokoelma, CCBY4.0

Kun Raahen vanha kirkko paloi heinäkuun yönä 1908, kaikki raahelaiset olivat ämpäriketjuissa sammutustöissä ja katsomassa kuumottavaa tulimerta. Ikiaikainen, korkea kirkontorni humahti palavaan kirkkosaliin lennättäen kipinöitä niin, että viereinen alkeiskoulukin paloi. Kirkontornin messinkinen kukko tippui rytäkässä korkeudesta kapteeni Himangan talon pihalle. 

Vain yksi oli yöllisestä katastrofista poissa: vanha rumpali ja palovartija Hackmanin Matti nukkui sikeästi kirkon läheisessä talossa. Hänen kerrotaan aamulla hieraisseen silmiä monta kertaa mentyään aamulla pihamaalle. Vaikka Matti kuinka tähyili kellonaikaa kirkontornista, niin ei näkynyt koko kirkkoa. Yön palohälytys oli ohi ja meteli lakannut. Vanhasta kirkosta oli jäljellä vain savuavat rauniot. Palaneen kirkontornin suuri kukko odotti nokeentuneena kapteeni Himankaa pihamaalla.

Kapteeni Himangan kuoltua talon myöhempi asukas on kertonut, että rakennuksen huoneissa kävelee joku yöaikaan. Kerran nukkumassa ollessaan eräs asukkaista oli hätkähtänyt hereille tunteeseen, että sängyn vieressä seisoi joku. Uskaltamatta avata silmiään hän oli yrittänyt hengittää rauhallisesti ja maata hievahtamatta peittojen kätköissä. Painavat mutta hiljaiset askeleet olivat kävelleet verkkaisesti sängyn päätyyn, ja nukkujan yläpuolelta kasvoilla oli tuntunut ylle kumartuneen, kutsumattoman yövieraan rauhallinen hengitys. On vaikea kuvailla tuntua toisen henkilön läsnäolosta, mutta sängyllä nukkuva ei uskaltanut avata silmiään. Muutamien verkkaisten askelten jälkeen hetki oli ohi. Kävikö kapteeni Himanka omassa kodissaan katsomassa yöpuulle asettautunutta?

Raahen 1912 valmistunut kirkko. Matkailun edistämiskeskuksen historiallinen kuvakokoelma,1931 CCBY4.0

Kultaisen sydämen salaisuuksia

Kerroin tässä blogissa keväällä yli kaksisataa vuotta vanhan sydänkorun historiasta Jenny Paulaharjun kirjoittamaa 1930-luvun lehtijuttua siteeraten. Elimme kesällä jännittäviä hetkiä vanhaa korua tarkastellen. Nyt kesällä 2020 yli 200 vuotta vanha koru on esillä Raahen Kruununmakasiinimuseossa ja Raahe-seura ry:n tilaama uusi hopeakoru on julkistettu!

Kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdon Raahen sydän on modernisoitu versio yli kaksisataa vuotta vanhasta kultakorusta.

Tilasimme Raahe-seuran johtokunnan voimin kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdolta modernisoidun version yli 200 vuotta vanhasta Flemingin sydämestä ja lopputulos on upea. Hopeakoru osoittautui suosituksi lahjaksi. Korua voi tiedustella kotiseutuyhdistyksen yhteyslomakkeella. Korun julkaisu tapahtui virtuaalisten Pekanpäivien aikaan, jolloin Raahen museon kokoelma-amanuenssi kertoi suorassa lähetyksessä Suomen sodan tapahtumista Raahen ympäristössä ja kertasi Flemingin sydämen historiaa aina vuodesta 1809.

Lähetyksen jälkeen jalokivitutkija ja antiikin tuntija Ilse Gröndahl-Ahlqvist lupautui tutkimaan korun tarkemmin, sillä vanha perintökoru saapui näyttelyn vitriiniin aivan Pekanpäivien alla ja sitä ei oltu koskaan aiemmin näytetty asiantuntijalle. Keräännyimme jännittyneenä pienellä joukolla Raahen Kruununmakasiinin tiloihin kuulemaan Ilsen havointoja arvokorusta, jonka kytkös Raaheen syntyi Suomen sodan taisteluissa Pyhäjoen Yppärilän ja Viirteen suunnalla olleissa taisteluissa 16.4.1808.

Yli kaksisataa vuotta vanhan korun pinnasta löytyi tarkasti tutkittaessa hampaanjäljet!

Oli kiehtovaa katsoa ammattilaisen arviointityötä. Mitat, paino, materiaali. Jo korun kuvaa katsoessa kokenut asiantuntija pystyi päättelemään korun historiasta paljon, mutta lähietäisyydeltä katsoessa siinä erottuivat mm. hampaanjäljet eli riipus oli joskus ollut käyttäjällään suussakin! Korun litteä kiinnityslenkki paljasti, että kultaseppä ei ole pyöreämpää kultalankaa käyttävä venäläinen ja korun leimoja katsoessa epäilys vahvistyy. Koru on Tukholmasta!

Flemingin sydän on vuodelta 1809 ja sen on valmistanut tukholmalainen kultaseppämestari Carl Gustaf Friberg.

Korun leima paljasti salaisuutensa ja C.3 vahvisti kaksisataa vuotta vanhan sukutarinan Suomen sodan ajoilta. Korun on valmistanut vuonna 1809 kultaseppämestari Carl Gustaf Friberg. Ainutlaatuinen Flemingin sydän on kolmas koru, joka tekijältä tiedetään. Tarinan mukaan korun medaljonkiin oli kätketty Flemingin lesken hiuskiehkura. Aivan kuin tämä näkyisi vielä Samuli Paulaharjun kokoelmiin kuuluvassa valokuvassa 1930-luvulta, joka sysäsi koko koruprosessin liikkeelle, mutta hiussuortuva on ajan kuluessa kadonnut.

Korun kultaus on 18 karaatin keltakultaa ja päällä on hienokultaus. Sydämenmuodon lisäksi koru on Ilsen mukaan myös amforamainen, tyypillinen tuoksupullon muoto. Tarinassa kerrottu hajuvesikin on kauan sitten kadonnut.

Kiitokset Ilselle asiantuntijalausunnosta! Flemingin sydämen tarina ja sen pohjalta tehty Raahen sydän -hopeakoru sykkivät kotiseuturakkautta.

Jenny Paulahrjun kirjoittama lehtijuttu 1930-luvulta. Lehtijutun voit lukea edellisestä blogikirjoituksestani.

lähde: Sari Jaatinen, Sydänjuuret ulottuvat Tukholmaan, Raahen Seutu 10.7.2020

212 yötä jouluun on

Kellarin kätköissä talvensa viettäneet hyasintit puhkesivat kukkaan. Kun sulkee silmät ja haistaa, niin on humauksessa joulun tuoksuissa. Hollantilaiset pitävät kuulemma hyasinttia enemmänkin kevätkukkana. Kevät on ehkä täällä Pohjois-Pohjanmaalla meren rannalla vähän myöhässä, mutta ilo kukista on sitäkin suurempi.

Esikoinen innostui leipomaan piparkakkuja, joita sitten syötiin puhtaaksi pestyllä terassilla iltapalaksi. Jouluun on vielä 212 yötä ja kesälomaan vain viisi!

Hyasintteja pidetään melkeimpä vanhimpina joulukukkina. Ensimmäinen tiedetty jouluhyasintti kukki helsinkiläisten ihmetykseksi kukkakaupan ikkunassa vuonna 1879. Aika myöhään. Hyasintteja oli kyllä kukitettu keväisin jo vuosia aiemmin.

Pohjolan joulu -kirjaa kirjoittaessani löysin mielenkiintoisen kasvimuiston. Raahelainen Ina Montin rakasti kukkia kesät talvet ja kasvatti säilyneiden kirjeiden perusteella hyasintteja jo ainakin vuosina 1870-72: Montinin talon pihalla on iso puutarha kukkineen ja lehtimajoineen. Jo lapsena Inaa viehätti sen suunnittelu ja hoito. Talvella hän kohdisti hellyytensä ruukkukasveihin. Alman tehtävänä on olla Inan asiamiehenä Helsingissä. Jo maaliskuussa saa hän lähettää siemenet kesää varten ja lokakuussa hyasintin sipulit, kerrotaan Risto Enarvin kokoamassa sukuhistoriikissa. 

Minä löysin hyasintin sipulit paikallisesta marketista syksyllä. Tuntui varmimmalta istuttaa hyasintit purkkiin ja viedä pakkaselta piiloon kellariin, jossa lämpötila hipoo nollalukemia.

Aikoinaan ja vielä nykyäänkin joskus näkee myynnissä erityisiä hyasinteille tarkoitettuja sipulilaseja, joiden käytöstä valistettiin vuonna 1929 Viikko-Sanomissa tähän tapaan: Joulukukkasien aika. Oletteko ajatellut, että nyt alkaa olla vähitellen aika istuttaa sipulikasvit multaan, että ne joutuisivat kukkansa avaamaan jouluksi. Hyasintti on yksi kauneimpia sipulikasveja. Se on merkillinen siitä, että sitä voi kasvattaa myöskin n.s. hyasinttilaseissa. On muistettava, että lasissa on pidettävä puhdasta, kirkasta vettä. Hyasintti kasvattaa juuret veteen ja pärjää sipuliinsa keräämän varaston turvin joulun yli.

Mahtavat hyasinttimeret näin keväällä 2019 reissullani Hollantiin. Parinkymmenen kilometerin päässä Amsterdamista sijaitseva Keukenhof oli reissun pääkohde ja väriloistossa ei tarvinnut pettyä. Huhtikuun alussa erityisesti varhaisimmat tulppaanit, hyasintit ja narsissit olivat parhaimmillaan. Puiston viimeisen päälle tehdyt istutukset ja tasaiset nurmikot mykistivät ja viereinen vaaleanpunaisena kukkiva hyasinttipelto oli uskomaton. Hyasinttien mahtava koko hämmästytti, kun läheisimmät muistikuvat hyasinteista meille suomalaisille ovat joulukuun kalvakassa valossa tinapaperikääreessä kököttävät kukkaparat.

Keukenhofissa vierähti koko päivä aamuvarhaisesta iltapäivään. Väreistä ei saanut tarpeekseen, vaan uudelleen on sinne päästävä, jotta pääsee näkemään vielä myöhäisemmän kevään kasvipaljouden.

Kultainen sydän

Kesällä 2019 löysin Oulun maakunta-arkiston kokoelmista mustavalkoisen kuvan sydänkorusta, joka johdatti mielenkiintoiselle tutkimusretkelle. Raahe-seuran johtokunta innostui yli kaksisataa vuotta vanhan korun jäljittämiseen ja päätimme samalla teettää korusta modernin version kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdolla. Vanha koru löytyikin monen käänteen jälkeen upeasti säilyneenä. Kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdon suunnittelema hopeakoru Raahen sydän tavoittaa mielestäni vanhan korun ja tarinan hengen modernilla ja nykyaikaan sopivalla tavalla. Vanha koru tulee esille pienoisnäyttelyyn Raahen Kruununmakasiinimuseoon, kun poikkeusolot ja korona-aika hellittää.

Kultainen sydän – Jenny Paulaharjun kirjoittama lehtiartikkeli 1930-luvulta Kansan kuvalehdessä:

Himmeä, raskas, kultainen sydän lepää samettisella alustallaan vanhan mahonkisen lipaston suojissa. Lipasto kätkee lavendelille ja kuivatuille ruusuille tuoksuvissa laatikoissaan ja komeroissaan koko rikkauden vanhan suvun perhemuistoja pikkuruisesta, kullalla kirjaillusta tykkimyssystä, kastemyssystä, silkillä kirjailluista morsiussukkanauhoista kimalteleviin koruihin ja läikkyviin hopeoihin asti.

Kunniasijan tässä muistojen kokoelmassa säilyttää kuitenkin aina Flemingin ”kultainen sydän”, kolmen hienon kultavitjan kannattama koriste, jonka sisässä piilee vaalea, pehmeä hiuskiehkura. Koskettaessa sydämestä kohoavaa kirkasta kultaista liekkiä, huomaakin sen olevan taidokkaan tulpan, jota avattaessa on lemahtanut vaalean tukan kantajan lempihajuveden tuoksu. Mutta nyt on tuoksu jo aikoja sitten haihtunut ilmaan, sillä kultainen sydän on vanha, ja ne henkilöt, joiden tarina siihen liittyy, ovat jo aikoja olleet poissa elävien mailta.

Mutta Raahen vanhalla hautausmaalla, kirkon vieressä kohoaa punertavakivinen paasi, antaen tietoja sen miehen kuolemasta, jonka nimeä kultainen sydän kantaa. Patsaan kauniisti hakattu kirjoitus kertoo, että kiven alle on kätketty Turun jalkaväkirykmentin everstiluutnantti ja ritari, vapaaherra Herman Fleming, syntynyt toukokuun 12 p:nä 1763, haavoittunut Pyhäjoen taistelussa huhtikuun 16 p:nä 1808 ja kuollut Raahessa saman kuun 20 p:nä. Kiven on hellä puoliso haudalle asettanut.

Pääsiäislauantaina huhtikuun 18 p:nä 1808 oli Pyhäjoen Yppärissä ja Viirteessä käyty verisiä kahakoita suomalaisten jälkijoukkojen ja Kulneffin etujoukkojen välillä. Suomalaisia oli kaatunut ja haavoittunut 14 upseeria ja 156 sotilasta, monen vielä joutuessa ryssien vangiksi. Täällä oli eversti Herman Fleming, Louhisaaren kuuluisain herrojen jälkeläinen, myös johtanut joukkojaan ja tullut vaikeasti haavoitetuksi. Eräs taistelun menoa kuvaileva kirje kertoo, että sama kuula, joka heitti Kustaa Mauri Armfeltin pojan, nuoren upseeri Glairfeltin hevosen selästä, katkaisi Flemingiltä säären. Samana iltana peräytyivät joukot jo Klingsporin käskystä Raahen kaupunkiin, jonka asukkaat ottivat auliisti uupuneet ja haavoittuneet taistelijat hoiviinsa.

Niin joutui eversti Fleming myös erääseen tämän pienen rantakaupungin parhaimmista ja varakkaimmista kodeista hoidettavaksi. Isäntänä oli tässä komeassa talossa, Isontorin laidassa, kauppias ja raatimies Mikael Montin ja emäntänä hänen rakastettava ja toimellinen puolisonsa, Elisabet Frieman. Huolimatta hyvästä hoidosta, jota ystävällinen isäntäväki sekä taitava tohtori Hjertman koettivat haavoittuneelle antaa, kuoli tämä jo neljäntenä päivänä taistelun jälkeen.

Eversti Flemingin puoliso, Karunan kartanon omistajan laamanni Gezelius-Olivecreutzin tytär, Margaretha Helena, lienee asettunut lapsineen sodanajaksi Tukholmaan. Kesti kauan ennenkuin surullinen kuolemanviesti näinä rauhattomina aikoina ehti kaukaisesta Raahesta merentakaiseen pääkaupunkiin, eikä ollut sieltä odotettavissa omaisia kaatuneen haudalle. Mutta lämmin raahelaiskoti huolehti mitä parhaiten kunniakkaan vieraansa haudan lepoon vanhan kauniin kirkkonsa siunattuun maahan.

Mutta kesän tullen, vesien auettua, lähti Mikael Montin laivallaan tavanmukaiselle kauppamatkalleen Tukholmaan, vieden samalla vainajan leskelle ei ainoastaan poismenneen viimeiset tervehdykset, vaan myöskin joukon kultadukaatteja, jotka Fleming oli ommellut takkinsa kauluksen sisään. Oli vainaja kertonut Montinille niitä siellä säilyttäneensä, jotta olisi niistä jotakin apua, jos olisi ryssäin vangiksi joutunut.

Syystä tai toisesta jäi Mikael Montin sitten koko talveksi Tukholmaan, vieraillen usein vapaaherratar Flemingin kodissa. Sinne hänet oli kutsuttu jouluiltaakin viettämään. Ja kun lahjojen jakelu alkoi, astui sisään Flemingin vanhin tytär, kymmenvuotias Johanna Sofia, kantaen kaukaiselle vieraalle, isän viime hetkien todistajalle, hopeisella tarjottimella kultaisen sydämen. Se annettiin rakkaan vainajan hyväntekijöille unohtumattomaksi muistoksi, ja oli sen sisään kätketty antajan hiuskiehkura sekä muuan pisara hänen hienon hienoa parfyymiään.

Rakkaana kallisarvoisena perintömuistona on Flemingin kultainen sydän sitten kulkenut Mikael Montinin jälkeläisillä. Ensimmäisenä kantoi sitä Mikael Montinin puoliso, Elisabeth, liikkuessaan parhaissa Raahen juhlissa. Häneltä joutui kaunis koru heidän vanhimmalle tyttärelleen Carinille, joka oli naimisissa kauppias Fredrik Branderin kanssa. Ja Branderin suvun hoidossa Flemingin kultainen sydän yhäkin on.

Kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdon suunnittelema Raahen sydän hopeariipusta myy kotiseutuyhdistys Raahe-seura ry. Sitä on valmistettu 100 kpl rajoitettu erä kultaisen sydämen tarinan muistoksi. Korusta saa lisätietoja ja sen voi tilata Raahe-seura ry:n kotisivujen yhteyslomakkeella.

Parkkilaiva Hermeksen nainen

raahelainen kummitusjuttu kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset

Suurten purjelaivojen keulakuvana oli aikoinaan puinen naishahmo, jonka väitettiin suojelevan laivaa maailman merillä. Kauppalaivoissa seilaavien merimiesten pestit saattoivat olla vuosien pituisia, ja kotiväkeen pidettiin yhteyttä satamiin jätetyillä kirjeillä. Saattoivatpa viestit lähteä myös merillä kohdatun laivan matkaan, mutta melko hidasta tiedonkulku oli.

Parkkilaiva Hermes oli ollut matkalla merillä niin pitkään, että kotiväki oli ollut kauan jo huolissaan aina rahansa riskeerannutta laivanvarustajaa myöten. Merimiesten perheissä surtiin jo, koska pelättiin pahinta, sillä viestiä ei ollut kuulunut valtameriltä kuukausiin.

Parkki Hermes oli kovassa myrskyssä Englannin rannikolla, ja raahelainen merimies Johan Petter Winter oli komennettu ruoriin. Laiva keinui kovassa aallokossa yön pimeydessä. Yhtäkkiä Winter näki laivan kannella häilyvän naisen suuressa krinoliinihameessaan. Merivesi löi aaltoja laivan kannelle, mutta nainen nojasi mastoa vasten hiljaisena pärskeiden keskellä. Winter ei voinut kuin keskittyä ruorin pitämiseen. Hän ihmetteli ilmestyneen naishahmon huolestunutta, hiljaista olemusta ja tuulessa heiluvaa vaatetusta. Aikansa outoa ilmestystä tuijotettuaan hän sai huudettua tuulessa kaverille, että tämä kävisi hakemassa naisen suojaan.

– Laivassa on tuntematon nainen! Hakekaa kapteeni paikalle!

Silloin naishahmo lähti kävelemään maston luota keulaa kohti ja hävisi aaltojen roiskeeseen. 

Myrskyssä laivaa tarkastettiin ja tummiin aaltoihin tähyiltiin. Kun aamulla tutkittiin laivaa vielä päivänvalossa, merimies Winter näki naisen ilmestymispaikalla isomaston kohdalla hankauman. Laivan tärkein masto oli kärsinyt myrskyssä niin paljon, että sitä pitäisi pian tukea ja korjata, muutoin se ei enää kauan kestäisi. Pääteltiin, että suuriin hameisiin pukeutunut naishahmo oli käynyt varoittamassa murtuvasta mastosta.