Heikun haamu

Umpinaisella sisäpihalla, osoitteessa Brahenkatu 2 on suolamakasiini ja ikivanha karsseri, vankityrmä. Rautaovellinen tila on palaneesta rakennuksesta säilynyt kolkko kellarikerros, jossa paatuneita pahantekijöitä on pidetty vangittuna jo ennen isovihan aikaa. Pihapiirissä kummitteleva hahmo on kuitenkin synkkää kivijalkatyrmää korkeammalla. Harmaa ukko kulkee vaalean, kartanomaisen rakennuksen toisessa kerroksessa, ja sanotaan, että hänet voi nähdä iltaisin ikkunassa. Kesäpukuun pukeutuneen miehen kalpeat kasvot häilyvät, ja silmät tähyävät pihalla kulkevia ihmisiä. Levottoman talon entisen omistajan, laivanvarustaja Henrik Soveliuksen eli Heikun haamu kävelee rakennuksen yläkerrassa ja portaikossa. 

Aino Jacklin-Pyhälä on kertonut, että eräs Lundvallin pariskunta vietti ensimmäisiä yhteisiä vuosiaan Heikun talossa. Pariskunta avioitui 1913. Nuori rouva heräsi joulukuun alkupuolen pimeydessä aamuyöllä. Vintille johtavat portaat alkoivat narista raskaiden askelten painosta. Hitaasti yläkerran ovi aukesi ja jäi avoimeksi. Mitään ei kuulunut sen jälkeen. 

Kun nuoripari kertoi tämän havaintonsa rouva Jacklinille, tämä haki esiin säästämänsä nipun surukortteja. Mustareunaisista korteista todettiin järkyttyneenä, että tuolloin outojen tapahtumien aikaan oli ollut talon entisen isännän, Heikun, kuolinpäivä, 13. joulukuuta. Raskaat askeleet olivat kuolinyön kaikuja.

Laivanvarustaja Fredrik Sovelius vanhemman (1778-1837) rakennuttama talo valmistui 1912. Hänen jälkeensä talon peri hänen poikansa, kauppaporvari Henrik Sovelius (Heikki Sovio). Talon osoite: Brahenkatu 2. August Maximilian Myhrbergiä esittävän veistoksen suunnitteli kuvanveistäjä Evert Porila, se pystytettiin 1931. Museoviraston kuvakokoelmat, CCBY4.0

Ovenkahva

Heikun talossa työskenteli Raahen kulttuuritoimen väkeä 1990-luvulla. Eräs nainen oli iltatöissä, ja hiljaisen talon tunnelma oli painostanut tavanomaista oudommin koko päivän. Äkisti täyspuinen toimisto-ovi paukahti kiinni, niin että töissään ollut nainen hätääntyi. 

Toisena hiljaisena iltana oven kahva liikkui monta kertaa kuin joku olisi pyrkimässä sisään, mutta ketään ei näkynyt. Pimeästä, tyhjästä yläkerroksesta kuuluu laahaavia ääniä. Portaikossa kuuluneet askeleet ja sijoitustaan odottavien taulujen kaatuilun on arveltu olevan merkkejä levottoman Heikun haamusta. 

Raahen matkailuoppaiden mukana pääsee syysiltaisin mielenkiintoiselle kummituskierrokselle Wanhaan Raaheen.

Mitä vanhana erakoituneen Henrikin haamu kaipaa? Pasianssin ja fortepianon ääressä viihtynyt Henrik kolistelee portaissa ja kulkee huoneissa. Nuorena Heikun kerrotaan olleen seurallisempi, ja joskus hän on soittanut iloisia valsseja tanssivien nuorten riemuksi. Kovin hyvänä pelimannina häntä ei pidetty, sillä hän saattoi jättää syyttä suotta soiton kesken. 

Heikku-patruunan ura laivan kapteenina päättyi erikoisella tavalla. Sovion komppanian laivalla purjehtiessaan Heikku soitti fortepianoa kajuutassaan. Oli tapana, että kapteenin on oltava yläkannella eli täkillä laivaa käännettäessä. Kun oltiin menossa lähellä Tanskan rannikkoa, niin kokkipoika ryntäsi sisään keskeyttäen soiton.

– Tulisko kapteeni heti ventaamaan, ku siellä on pränninkejä förin eesä? kokkipoika hätäili.

– Varo sinä vain, ettei plättys pala, minä pellaan vain tämän valssin loppuun, Heikku vastasi hätäilemättä. 

Laiva rysähti karille ja jäi hylyksi. Kun Heikku selvitti asiaa vanhemmalle, vihastuneelle veljelleen ja pyysi uutta laivaa komentoonsa, kuultiin vain Matti-veljen karjunta: 

– Mee saatana ja ota lato Märjännyksestä ja seelaa sillä!

Raahen Rantakatua ja Heikun talo 1890-luvulla. G.Feiringin ottama kuva on Museoviraston kokoelmissa. CCBY 4.0

Fakta: Henrik Sovelius

Henrik Sovelius (1817-1904) oli pienikokoinen, suuremmassa joukossa ihmisarka ja aikalaisten kuvausten mukaan “mamsellimainen”. Vanhemmalla iällä hänellä oli huonosti istuvat tekohampaat, jotka ukko saattoi ottaa keskellä katuakin pois suustaan ja asetella ne takaisin. Innokkaana pasianssin pelaajana hän saattoi ratkaista elämänsä pulmia korteista katsoen.

– Vänta lite så skall jag kasta, saattoi hän tokaista pilke silmäkulmassaan korttipakka kädessään, kun joku kysyi ratkaisua pulmaan. 

Kaupungilla pidettiin pasianssiennustuksiin uskomista pahana. 

Raahen Brahenkadun valkoinen kaupunkitalo oli Henrik Soveliuksen koti, ja korkean porttikongin viereisessä huoneessa oli hänen konttorinsa. Huoneiden kerrotaan olleen tuolloin kolkkoja ja koristeettomia. Säästäväisenä miehenä Henrik kielsi kukkien tuomisen haudalleenkin. Hän kehotti ankarasti merimiesten vaimoja olemaan tuhlaamatta laivalla olevien miestensä palkkarahoja, joita naiset saivat noutaa laivanvarustajalta ennakkoon miesten ollessa merillä vuosia.

Säästäväisellä Henrikillä riitti rikkaan suvun rahoja. Kerran mies voitti komean meritaistelua kuvaavan öljymaalauksen Tukholman arpajaisissa. Ruotsin kuningas Oscar II olisi halunnut lunastaa maalauksen itselleen suurella summalla muiden merimaalaustensa joukkoon. – Minä en tarvitse rahaa, mutta Raahe tarvitsee taulun, kerrotaan Henrikin sanoneen kuninkaalle.

Raahen Brahenkatu sumuisena talvi-iltana.

Sisarenpoika sai Heikulta perinnöksi komean kultakellon, mutta kun tämä ei antanut sille lahjoittajan mielestä tarpeeksi arvoa, niin ukko nappasi sen takaisin itselleen ja antoikin tilalle laivan kronometrin. Henrik Sovelius säätiöi rahansa suvun käyttöön ja lahjoitti runsaasti hyväntekeväisyyteen vanhainkodille, lastenkotiin ja Raahen rautatieyhteyden rakentamiseen. Vastoin Heikun ohjeita osa rahoista sijoitettiin Venäjän valtion obligaatioihin, jotka menettivät arvonsa vallankumouksen aikana. Arvopaperit myytiin huonoina vuosina. 

Onko huvennut omaisuus saanut Heikun kummittelemaan entisessä kodissaan, vai mikä painaa rikkaana poikamiehenä eläneen haamun mieltä Brahenkadun komeassa talossa?

Pohjois-Pohjanmaan mielenkiintoista kulttuurihistoriaa ja hiuksia nostattavia kummitusjuttuja löytyy roppakaupalla Aki Pulkkasen Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta.

Louekarin luistelijat

Vapaalla merenjäällä luistelutilaa riittää silmänkantamattomiin, kun sattuu sopiva jää ja kirpeä pakkanen. Sunnuntaita vasten yöllä oli satanut vettä ja kiiltävä jäänpinta oli jäätynyt täydelliseksi luistinradaksi. Halmetsalon Juho lähti kokeilemaan Raahen hevossillan nokasta jään kestävyyttä. Vaikka oli kirkonmenojen aika, niin mukana oli joukko poikia ja aikamiehiäkin, Ahlqvistin renkejä. Porukka luisteli nauraen Iiläiseen ja Louekarin lähistölle. Louekarilla pysähdyttiin ja katseltiin Tauvon takaselkää. Ihan niin kauas ei uskallettaisi lähteä. 

Luistelijoita 1920-luvulta. SLS 1555 Veterinär Bernhard Åströms glasplåtsamling, CCBY4.0

Kun joukolla tähyiltiin merelle päin, niin Preiskarista lähti kävelemään ahdistavan oloinen pitkä musta hahmo ja katosi sitten. Koko luistelijaporukka lähti sanaakaan sanomatta vähän peloissaan kaupunkia kohti. Vapauden tunne ja luistelun riehakkuus olivat yllättäen kadonneet. Jää oli sileää kuin peili, ja sen kestävyys alkoi arveluttaa. Kaupungissa soi kirkonkello jumalanpalvelukseen.

 Kultaseppä Hårdhin oppipoika luisteli kaukana edellä ja rantoja tuntematta luisteli vauhdilla sulaan veneväylän kohdalla ja hukkui jäiseen veteen. Sanottiin vielä pitkään jälkeenpäin, että se Preiskarin edustan musta mies oli enne. Hyytävä hahmo oli tullut poikaa noutamaan.

Luistimet Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista. kuva Esko Toivari, CCBY4.0

Tarina kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta.

Piru tantulin opettajana

– Pannaan purpuri ylös ja liika väki ulos! Raahen olutpruukin salongissa huudettiin kun tanssit saatiin oikein kunnolla käyntiin. 

Raahen entinen merimiesten tanssitupa, olutpruuki on sijainnut nykyisen Raahen lukion vierustalla. Kuvan on ottanut Samuli Paulaharju vuonna 1923. Museovirasto CCBY4.0

Merimiesten tulotanssit olivat pikku kaupungin suuri tapaus. Iso-Kraaselin saaren merimerkki, pooki, oli liputtanut eli flakannut merkiksi, ja kotikaupungin oma laiva saapui satamaan. Kun salongissa piti iltayöstä tanssit lopettaa, saattoi nuoriso mennä varvin pantturilavallekin remuamaan. Meri kantoi tanssijoiden äänet kaupunkiin asti. Joskus päästiin laivan täkillekin tanssimaan. Kerran pappilan piikatyttö tippui monta metriä laivan pimeään ruumaan ja loukkasi kätensä. 

– Jumala rankaisee, tiesivät sanoa vanhat ihmiset. 

Purjelaivoja lastataan Maivaperän satamassa. Kuva Samuli Paulaharju 1924, Museovirasto CCBY4.0

Monenlaisia tansseja tanssittiin, tantuliakin. 

Kerrotaan, että ilta-aikaan tansseista palaavan joukon kyytiin pyrki mukaan nuori ja komea herrasmies. Taakse suittu tukka kiilsi mustana, ja komeissa silmissä viipyili syvälle porautuva katse. Mies hyppäsi kolistellen elokuun hämärässä kyytiin, ja matkaa tehtiin pois kaupungista railakkaassa seurassa.

– No, mihinkäs asti herra matkustaa? kysyi ohjaksissa ollut renkipoika harvasanaiselta kulkijalta. 

– Tuonne menen Saloisten kylälle opettamaan nuorille tantulia, sanoi herrasmies ja viittasi pysäyttämään lähimmän talon kohdalla. 

Jalat kopsuivat hiekkatiehen, ja kun tarkemmin katsottiin perään, niin toinen jalka oli hevosen jalka. 

Se olikin piru, joka meni opettamaan saloistelaisille tantulia.

Saloisten kirkko ja kellotapuli kuvattuna 1870-luvulla. Museovirasto CCBY4.0

Kansantarina on kirjasta Gunilla ja kummat kertmukset, johon koottuna Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinoita eri aikakausilta.

Maatiaisamaryllis

Oranssin sävyjä helmikuun pakkaspäivänä.

Joulun jälkeen viherhuoneen viileydessä alkoi näkyä kummia. Pienen maatiaisamaryllisruukun (Hippeastrum rutilium) keskeltä pilkotti kukannuppu, joka venyi tammikuun kalvakassa valossa melkoisen korkeaksi. Helmikuun pakkasten keskelle lehahti oranssipunainen kukkapari.

Maatiaisamaryllis on perinteinen ruukkukasvi, joka ei vaadi varsinaista lepoaikaa ollenkaan joulunajalta tuttujen jalostettujen ja usein kertakäyttöisten amaryllisten tapaan. Kukat ovat ihan mukavan kokoiset, vaikka häviävät joulunpyhien jättiläisille. Siinä varmaankin syy, miksi kasvia ei ole ainakaan minulle tullut koskaan vastaan kukkakaupassa. Perinnekasveista ja kasvitarinoista kiinnostuneena sain kasvinalun rouvalta, jonka suvussa kasvi on ollut tiettävästi jo 1800-luvulla! Juuri tätä sävyä ei useimmiten kukkakaupoissa näy, mutta vähään tyytyväisenä huonekasveja näkyy silloin tällöin ikkunalaudoilla ja vanhimmat voivat olla vuosikymmenten ikäisiä. Maatiaisamarylliksiä eli ”liljoja”, pikkuritarinkukkaa tai talonpoikaisliljaa on viljelty jo 1760-luvulta lähtien. Kasvi on alunperin kotoisin Brasiliasta.Suomessa sitä on ollut tiettävästi erilaisina lajikkeina ainakin 1830-luvulta.

Minulla maatiaisamaryllis alkoi välittömästi tehdä sivusipuleita ja luulin, että kukintaa saa odottaa vuosia. Kasvi ei tykkää suorasta paahteesta ja ilmeisesti viherhuoneen viileys on tuntunut mukavalta. Kasvikirjat väittävät sen pitävän pienestä ruukusta, jossa multa saa aina välillä kuivahtaa. Ruukku saa kasvaa sipuleita ihan täyteen, jolloin kukkiakin voi tulla kolmesti vuodessa ja runsaasti. Minä haluan kuitenkin saada uusia alkuja ikkunalaudoille ja mullanvaihto taitaakin olla kukinnan jälkeen edessä. Muistettava on, että sipulia ei saa laittaa syvälle multaan, jotta eivät mätäne jos on niin huoleton kastelija kuin minä.

Tällä kertaa siis kaksi kukkaa, jotka olivat ”selät vastakkain”, kuten kuuluukin. Mitähän ruotsinkielisten seutujen nimitys ´Adam och Eva´ tai ´gubben och gumman´ oikein meinaa, kun pariskunta mököttää toisista poispäin? Ja mitä se kertoo kasviharrastajien parisuhteista? 🙂 Eipä mökötetä, kun päivä pitenee ja kevät tulee!

Aasinsilta amarylliksestä Aatamiin. Yllä olevassa kuvassa on uskomattomin kuvaus ensimmäisestä luomakunnan kruunusta ja kylkiluustaan komean oranssein vaatetuksin. Raahen museon kirkkosalin veistoksen ihmiset ovat huomanneet olevansa alasti syntiinlankeemuksen jälkeen. Mikael Baltin veistoksiin kannattaa käydä tutustumassa vaikka kivalla virtuaalivierailulla Raahen museossa.

Lumikuningatar

Ulkona kimaltavat tammikuun hanget ja sormissa nipistelee pakkanen, mutta viherhuoneen viileydessä avautuivat valkoiset kukat, joita olen odottanut hartaasti. Lumikuningatar-orkidea (Coelogyne cristata) yllätti kukinnallaan!

Viherhuoneen viileydestä normaalisti nauttiva orkidea on nostettu ihailtavaksi olohuoneen piirongin päälle.

Lumikuningatar on ehkä ensimmäinen suuri orkidea, jota kasvatettiin suomalaiskodeissa 1800-luvulla. Kasvi oli paikoin jo melkoisen yleinen ainakin säätyläisten viileissä saleissa, joissa palmut, huonekuuset ja muut välimeren kasvit nauttivat talviajasta. Lumikuningatar on tosin isoista salin komistuksista poiketen toista maata, Himalajan rinteiden kasvatti. Sen sopiva talvilämpötila on 10-15 astetta, mutta kasvi kestää paljon viileämmässäkin, kuivana jopa pientä pakkasta. Kylmä- ja kuivakausi virittää kukinnan.

Muistan mummuni puhuneen sukumme piikatytöstä, joka raahelaisperheen huushollissa kallaaseja järjestäessään sai poltella viileänä pidetyssä salissa sikaria, jotta holotna ja asumattoman huoneen tuntu saatiin ennen juhlia huoneesta hävitettyä. Samainen piikatyttö tosin sai hiljaisuudessa hoidettuna Fellmannin puistikkokadulta oman asunnon itselle ja isättömänä syntyneelle lapselleen, joten kuumatkin paikat on joskus herrasväen perheessä palvellessa sukutarinan mukaan olleet.

Viileitä olosuhteita on melko vaikeaa järjestää nykyasunnoissa, mutta entisajan lämmittämättöminä pidettyjen salien ikkunoilla oli viherkasveilla hyvä olla, vaikka talven pimeys verotti monen muistelon mukaan silloinkin viherpeukaloiden kokoelmia. Nyt apuun ovat ehättäneet hyvät led-lamput.

Raahelaisen laivanvarustaja Soveliuksen suuri sali kansantieteilijä Samuli Paulaharjun kuvaamana vuonna 1923. Museoviraston kuvakokoelma. CCBY4.0

Minun Lumikuningatar-orkidea saapui aikoinaan briteistä postimatkastaan nuutuneena ja se on viettänyt pohjoisen elämänsä viherhuoneessa kirkkaan kasvivalon loisteessa. Syksyn päivät kasvi sai olla sumutuksen varassa kuivahtaen, kuten kaverinsa joulukaktus. Viileys ja kuivuus sai kuin saikin sen aloittamaan kukkavanan kasvatuksen ja lisäsin kosteytta hieman. Kukinnan jälkeen se saa jälleen kuivahtaa ja kesällä siirtyä lannoitukseen ja reippaaseen sadevesikasteluun.

Lumihangenvalkoiset kukat ovat eksoottiset ja kestävät viileässä viherhuoneessa kauan.

Voisiko lumikuningatar -nimen taustalla olla valkoisen värin lisäksi myös hyväksi havaittu hoitotapa? Viileään aikaan lumikuningatar tykkää kuulemma jopa lumesta ruukussaan! Joissakin englanninkielisissä hoito-ohjeissa kehoitetaan tuulettamaan kasvin lehtiä ja huonetilaa Himalajan tuulia simuloiden. Joka tapauksessa kohtalaisen kestävä kasvi selviää pyöreiden vesivarastojensa, bulbien turvin kuivuudesta pitkän aikaa pelkällä suihkupullosumutuksella ja jos vihreät bulbit alkavat rypistyä, voi kastelua ja sumutusta lisätä.

Hvitträskin kukkahuone ALfred Nybom,Museoviraston kuvakokoelma. CCBY4.0

Kasvitarinat kiehtovat. Kukkien kulkureitit ja kansainvälinen kulttuurihistoria on mielenkiintoista. Miten herkkä kasvi on 1820-luvulla tapahtuneen ”löytymisensä” jälkeen levinnyt myös suomalaisiin koteihin? Erityistä lumikuningattaressa on varmasti erikoinen kukinta-aika tammi-helmikuu, jolloin kukkia ei normaalisti huonekasveissa vielä juurikaan näy.

Helsingin Talvipuutarhan lumikuningatarseinämä on näkemisen arvoinen helmikuussa. Viime vuonna piipahdin paikalla ja kukinta oli juuri alkamassa, vaikkakin vaatimattomammin kuin monena muuna vuonna. Lumikuningatar on kranttu jakamisen suhteen ja keskeyttää kukkimisen häirittynä. Kasvustoja on kuitenkin aikaajoin jaettava ja uusittava.

Talvipuutarhan lumikuningatarseinämä
Venäläisten pommien tuhoja Kallion kaupunginosassa. Kustaankatu 3 palaa. SA-kuva-arkisto

Useissa eri lähetissä kerrotaan, että 1970-luvulla helsinkiläisrouva lahjoitti Helsingin Talvipuutarhalle vanhan lumikuningattarensa, johon liittyi mielenkiintoinen sukutarina. Paetessaan talvisodan pommituksia maaseudulle, oli rouva laittanut oman lumikuningattaren kotinsa turvaan uuniin (joidenkin lähteiden mukaan uunin taakse). Perheen palattua kevättalvella kotiin viikkojen jälkeen, olivat talon kaikki ikkunat rikki, mutta hämmästyksekseen rouva löysi lumikuningattaren kukkimassa hävityksen keskellä!

Vuosikymmeniä myöhemmin rouva lahjoitti kukkansa Talvipuutarhalle, jossa sitä on jaettu useaksi yksilöksi. Kylmänkestävä ja varsimukuloidensa eli pseudobulbiensa avulla kastelemattakin selviävä kasvi on sitkeä kaunotar. Mitä muita kasvitarinoita Suomesta löytyykään?

Helsinkiläiset jonottavat Rautatieasemalla matkustaakseen pommituksilta turvaan maaseudulle 1939. Museoviraston kuvakokoelma,CCBY4.0

Eri lähteiden mukaan orkidea tuoksuu yöaikaan, mutta viileässä viherhuoneessa en ole vielä yön pölyttäjiä houkuttelevaa tuoksua tavoittanut omasta kasvistani. Kukinnan jälkeen kasvi saa hengähtää kuivempana ja kesän tullen se saa totutella Pohjois-Pohjanmaan merelliseen ulkoilmaan ja puolivarjoiseen paikkaan Pohjantähtiruusun alla, jossa luvassa on runsaasti lannoitusta ja simuloitua ”monsuunisadetta”. Lumikuningatar on monien orkideojen tapaan epifyytti eli kasvaa sammalissa puiden rungoilla, joten nykyisestä ruukustaan kasvi saa siirtyä laakeampaan astiaan sammalensekaiseen orkideamultaan, jos hennon häiritä. Kesällä kasvi saa viettää kesälomaa bulbeineen pitkälle syksyyn ja valmistautua jälleen seuraavan talven ihmeeseen, valkoiseen kevättalven kukintaan.

Kuusenkynttilät

Jo lokakuun teurastusaikana oli kastettu joulukynttilät, joku kaksihaarainen ja kolmihaarainenkin joukkoon, ja lapsetkin olivat saaneet lopputaleista pistellä pienet ”kurrinsa”, joita sitten voivat näperrellä joulukuuseen, kertoo kansatieteilijä Samuli Paulaharju entisajan kuusenkynttilöistä.

Kynttilöitä sytytetään sotajouluna. SA-kuva

Kotitekoisista talikynttilöistä siirryttiin 1800-luvulla steariinikynttilöihin, kun ranskalainen Michel Chevreul patentoi 1825 steariinin erottelumenetelmän. Kynttilöitä saatiin aluksi Pohjois-Pohjanmaalle mm. Pietarista. Joulukuusen yleistyessä kynttilöitä kiinnitettiin monenlaisin pidikkein aina villalangasta 1870-luvulla yleistyneisiin metallipidikkeisiin. Eläinlääkäri Swanljungin raahelaisessa syntymäkodissa oli 1870-luvulla erityinen jouluristi: 

Joulukynttilöitä varten sidottiin kuusen runkoon ristikkäin vähän matkan päähän toisistaan puupinnoja, joiden päihin näverillä kaivettuihin reikiin kiinnitettiin kynttilät. Pinnat olivat latvapuolella lyhyempiä ja alapuolella pitempiä, niin että pinnojen päissä olevat kynttilät tulivat oksien päiden kohdalle. Vihreiksi maalattujen pinnojen muodostamaa ristikkoa nimitettiin jouluristiksi. Joulukuusen koristamisen toimitti perheen äiti apunaan vanhempia poikia. Valkeat joulukuusen kynttilät olivat pienempiä kuin nykyään ja venäläistä alkuperää. 

Mutta miten kynttilät sai sytytettyä kuusen ylimmiltä oksilta? Ulkomaan tuliaisina tai siirtomaatavarakaupoista muutamiin koteihin ostettiin myös kuusenkynttilöiden sytyttämiseen tarkoitettu jatkovarsi, johon saattoi lisätä paperimassasta valmistettuja kapuloita yhä ylemmille oksille sytytyskynttilällä kurottaen. Saman sytytyslaitteen ontot jatkokappaleet toimivat eräänlaisena puhallusputkena, jolla korkealla kuusessa palavat kynttilät sai sammutettua vaivatta. 

Kiehtovista joulun perinteistä voi lukea lisää kauniisti kuvitetusta ja palkitusta joulukirjata Pohjolan joulu – perinteitä kekristä nuuttiin.

Annanpäivä

“Täällä on tapana poikanulikoilla ja tyttöhulikoilla jonain yleisimpinä nimipäivinä rämmyyttää paistinpannuilla ym. ikäänkuin rumpata, muka herättääkseen nimellisiä. Niin Annanpäivänäkin 9.12. oli taas aika rämpytys”. posteljooni Johan Westerback, Oulun lehti 17.12.1884

Annanpäivää pitivät toiset vuoden pisimpänä yönä ja sanoivat, että Annan silmä on pitkäuninen ja Kyll on yötä yökötellä annanpäivän aikana. Ennen 1600-luvun lopun kalenteriuudistusta päivä olikin lähempänä talvipäivänseisausta. Raahessa oli tapana kiertää aamuvarhaisella kattiloita kalisuttaen kulkueena Annojen ikkunan alla herättelemässä nimipäiväsankareita.

Saloisten kirkon keskiaikainen alttarikaappi. Taustapaneelisssa on kuvattu myös Neitsyt Marian äiti Pyhä Anna. Vanha Saloisten kirkko paloi loppiaisena 1930. Lyypekissä 1430-luvulla valmistetut, korvaamattoman arvokkaat Neitsyt Marian ja Pyhän Olavin alttarikaapit säästyivät palolta, sillä ne olivat tuolloin Helsingissä kirkkonäyttelyssä.

Katolisen ajan alttarikaapit oli koristeltu ulkoa ja sisältä. Juhlapäivinä kaapit avattiin. Saloisten kirkon alttarikaapin veistoksena esitetyllä Marialla on päässään kruunu ja vaatteissa on kalliita väriaineita, kultaa ja sinistä. Vastasyntynyt Jeesus-lapsi on alasti äitinsä sylissä. 

Veistosten lisäksi katolisella ajalla kirkkoihin hankittiin pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä, joiden luona käytiin anomassa, kiittämässä ja uhraamassa. Ortodoksisissa Lintulan ja Valamon luostareissa on jäljellä yli 200 reliikkiä ikoneissa ja reliikkilippaissa aina Neitsyt Marian viitan palasesta Jeesuksen syntymäluolasta irrotettuihin kivensiruihin asti. Valamossa on myös Pyhän Annan pyhäinjäännös vanhassa reliikkilippaassa. 

Pyhän Annan lisäksi Saloisten kirkon veistoskaapin maalauksissa on Suomen suojeluspyhimys piispa Henrik ja Ruotsin suojeluspyhimys Pyhä Erik ja Pyhä Birgitta. Kauniisti koristeltu ja suhteellisen hyvin säilynyt alttarikaappi on valmistettu Saksan Lyypekissä. Lutherin käynnistämä uskonpuhdistus ei tuhonnut pyhimysten kuvia täydellisesti eikä pyyhkinyt pyhää Annaa ihmisten mielistä. Raahessa kansanomainen Annanpäivän perinne on saanut riehakkaan muodon, joka ammentaa voimaa enemmän nimipäivästä kuin pyhästä Annasta. 

Olipa kerran vuuesa se Annanpäivän aamu.

Annanpäivänä russakatki rommiryypyn saavat. 

Annanpäivän rumpausta Raahessa

Rouva Kiljunenkin 17-vuotisena tyttönä ollessaan ”ulospuki” itsensä vanhaksi ”Kreeta-muoriksi”, pannen päähänsä ruskean bahytin, hartioilleen vanhan ”slafrokin”, silmilleen viheriän harson ja vielä ottaen käsiinsä tavattoman muhvin, suuren kuin kalanelikon. Åkerin Kalle, nuori merimies, taas kiskoi selkäänsä isänsä jauhoiset myllyturkit ja pani päähänsä lakkiresun esiintyen Kreeta-muorin ”Mylläri-Juusona”. Pariskunnan perään liittyi vielä puolitusinaa resuisia, marisevia perillisiä. Muutamat naiset pukeutuivat nuoriksi merimiehiksi, samoin pojat tytöiksi ja akoiksi. Tällaisia ”ulospuettuja”, kaikennäköisiä olioita, muutamat kuin Haaralasta karanneita hautausmaan haltioita, kertyi kadulle joskus satakuntakin, muisteltiin kansatieteilijä Paulaharjulle kaihoisasti 1800-luvun lopun rumpaamista ja erikoisesti metelöivää naamiaissakkia, joka kierteli aamuhämärässä herättämässä nimipäiväsankareita.

Wanha Raahe -kirjasta uusi painos - kuvien yksityiskohdat heräävät eloon |  Raahenseutu.fi

Karnevalistinen joukko kulki pikkukaupungin kapeita katuja metelöiden ja herättäen nimipäiväsankareiden lisäksi muutkin kaupungin asukkaat. Raahelainen konemestari J.V. Jokela (s.1878) kertoo: Jo aikaisin kello neljältä Annanpäivänaamuna kokoontui poikia ja aikamiehiä Katinhännästä, Nätterporista ja Uudenkaupungin nurkilta yhteen joukkoon “Annanpäivän rumpaukseen”. Joukon lisääntyessä yhtenään, niin että rumpauksen alkaessa oli jo poikia satamäärin koolla varustettuna kaikenlaisilla helistimillä ja rämistimillä. Oli siinä aisakelloja, kulkusia, prikoja, pääläreitä… Olipa vielä jollakin revolveriki, joka paukutteli. Ulospujetuitaki näkyi kulkevan kaduilla ja taloissa “kratuleeraamassa”. Näkyipä yksinäinen meripoikakin laulavan Annansa akkunan alla.

Wanha Raahe -kirjassa kuvataan onnittelumetelöintiä. Sitten koko remujoukko asteli jonkun Annan ikkunan alle ja pani soittonsa käymään, jokainen ottaen kojeestaansa niin suuren ja surkean äänen kuin siitä vain lähti. Jotkut vielä huusivat ja melusivat, minkä jaksoivat, joutuipa joukkoon kaupungin koiriakin vimmautuen omasta puolestaan metelöimään. 

Jokelan mukaan “kratuleerattavien” ikkunan alla huudettiin: “Oli kerran vuodessa se Annan päivän aamu, silloinpa ne russakatkin rommiryypyn saivat”, kerjäillen samalla jonkinlaista kestitystä, ehkä viinaryyppyäkin. Meteli oli Jokelan mukaan sellainen, että sivullisia saattoi pelottaa. Hän kertoo, miten eräs alavieskalainen isäntä oli ollut tulossa yöaikaan kaupunkiin hevosellaan ja jäi säikähtyneenä kaupungin portille, kun kuuli kaupungista hurjaa meteliä. Vasta kun sai tietää, että Annanpäivää siellä vain fiirataan lähti hänkin ajelemaan kaupunkiin. 

Raahen Pekkatorilla on joulutunnelmaa.

Olis sitä lystiä kerran vuuesa saanu olla

Samuli Paulaharjun kirjassa kuvataan, että Annanpäivän perinne katkesi 1800-luvulla, kun joulukuun metakkaan kyllästyneet kaupunkilaiset pastori Strömmerin johdolla kielsivät touhun. Osa nimipäiväsankareista, kuten Steniuksen Anna halusi aamulla nukkua rauhassa ja meni yöksi pappilaan. Sana tästä oli kuitenkin kiirinyt rumpaajien joukkoon ja kun remujoukko herätti Annaa pappilan ikkunan alla, pahastui pastori Stömmer ja kielsi lopulta koko rumpauksen. 

Tiettävästi Annan päivää on juhlittu satunnaisesti rumpaamalla Raahen opettajaseminaarin harjoituskoulussa 1950- ja 1960-luvulla opettaja Maija-Liisa Nissilän johdolla, mutta vuosittaiset rumpaajajoukot ilmestyivät Katinhännän kujille takaisin vasta, kun perinteen elvytti Annanpäivän toimikunta. Kotiseutuyhdistys Raahe-seura ry:n julkaisemassa joululehdessä 2004 päätoimittaja Pirkko Utriainen kehoittaa kaikki ottamaan perinteeseen osaa:

Muistuttaisin kaikkia lapsenmielisiä ikään, säätyyn tai sukupuoleen katsomatta Annanpäivästä joulukuussa. Tulkaapa joukolla trumpaamaan vanhaan kaupunkiin katinhäntäläiset hereille. Viime vuonna lähes 40 monenkirjavaa aamuvirkkua erilaisine soittopeleineen mekasti ihan vanhan ajan malliin. Olihan meillä hauskaa. Eikä kukaan herätetyistä heristänyt nyrkkiä, vaan ikkunaverhojen takaa näkyi vain hymyileviä, kylläkin unisia yllättyneen näköisiä kaupunkilaisia. Tämä vanha mukava tapa herätettiin henkiin pari vuotta sitten Annanpäivä-työryhmässä, jossa olen ollut mukana. Eiköhän sovita, että otetaan tänä vuonna uusiksi vielä suuremmalla joukolla?

Päivä on pesässään Annan päivän ja tuomaanpäivän välisen ajan, jos silloin aurinko vähänkin paistaa, tulee hyvä viljavuosi ja poutakesä. Vihanti

Lue lisää kiehtovista jouluperinteistä Aki Pulkkasen Pohjolan Joulu – perinteitä kekristä nuuttiin -kirjasta.

Taskun majan haltia

Taskun pooki

Perämerellä, Raahen edustalla karikkojen suojassa, on Taskun saari. Saaren keltamullattu merimerkki, purjelaivakauden jäänteenä kohoava pooki, näkyy kauas merelle. Korkea puurakennelma on uhmannut aikaa ja varoittanut kulkijoita karikoista jo vuodesta 1853. Sanotaan, että jonkinlainen merenkulkijoiden merkki on saarella ollut jo ennen nykyistäkin pookia. Rakennelman huipulla on puinen merituulten pieksämä risti 19 metrin korkeudessa. 

Pitkän aikaa saaren ainoa rakennus oli matala Taskun sauna. Punainen puurakennus on kalamaja, jossa kalastajat tai hylkeiden pyytäjät saattavat odotella suojassa säiden selkenemistä tai meren antimien tarttumista lähivesiin laskettuihin verkkoihin.

Tasku, sisärakenteita, kuvaaja Harri Nyman, 1999. Museovirasto. CCBY 4.0

Taskun majan haltia

Pitkinä talvi-iltoina ja syysöinä on Taskun saunalla sattunut monta kummallista asiaa. Ympärillä huokailevat kevättalven jäät ja kesäyön aava Perämeri saavat niin yksinäisen kulkijan kuin kalaverkot aamuvarhaisella laskeneen kalastajankin mielikuvituksen liikkeelle. Kerrotaan, että paikan näkymätön isäntä on Taskun majan haltia. Sen oikukkuus on tullut vuosisatojen aikana tutuksi kalastajille ja merenkulkijoille, vaikka vain muutamille kulkijoille haltia on näyttäytynyt. 

Kolmen kalastajan porukka oli eräänä yönä odottamassa kalojen kulkeutumista syksyn siikaverkkoihin ja miehet lämmittivät Taskun saunan yöpymistä varten. Ilta oli tummumassa, ja verkot oli laskettu toiveikkaana. Illan hämärtyessä puheet olivat siirtyneet vanhoihin tarinoihin ja hukkuneisiin kalastajakavereihin. Aikainen herätys oli väsyttänyt kulkijat. Aamuyön pimeiden tuntien aikaan rysähteli pirtissä oudosti, mutta kalastajat jatkoivat uniaan. 

Saunan majan ovi nykäistiin auki ryminällä, niin että oven karmeista lensivät lahonneet säleet. Miehet nousivat säikähtäneinä ylös. Tuuli oli nostanut yön aikana meren rantakiville asti. Rantaan ankkuroitu vene oli hakkautumassa kivikkoa vasten. Taskun saunan haltia herätti miehet pelastamaan paatin. Tuulen laannuttua miehet saivat pelastettua siikaverkotkin, ja tuuli oli ajanut verkkoihin komean saaliin.

Toisinaan saaren ikiaikainen haltia on ollut vihaisella tuulella. Jumalatonta elämää viettäneet ryyppyveikot ovat joutuneet yön selkään, kun haltia on lopettanut korttiköörin remuamisen. Äkkiä Taskun saunan tulisija oli sammunut ja sankka sisätilan pimentänyt savu oli ajanut remujoukon taivasalle. Kerrotaanpa haltian nakanneen vielä viinapullot kivikkoon kulkijoiden perään. Saarelta paenneelle joukolle Taskun haltia on saattanut näyttäytyä siipiään heiluttavana merimetsona, joka kukkoilee rannan tuntumassa omistajan elkein. Vielä nykymaailman melskeissäkin saunan haltia hätyyttää kulkijoita. Vuosikymmenten ajan on rakennuksen eteisen alla ollut koskelon pesä, josta räpiköivä lintu on säikäyttänyt Taskun saunaan pyrkivät kulkijat nöyrälle, kalamajaa kunnioittavalle mielelle.

Lue 100 jännittävää Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinaa Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta ja tutustu myös kirjan fakta-osioihin, historiallisiin tosiseikkoihin tarinoiden taustalla. Tilaa helposti postitse HOLVI-verkkokaupasta.

Raahen edustalle Taskun saareen pystytettiin tunnusmajakka ilmeisesti melko pian kaupungin perustamisen jälkeen 1600-luvun puolenvälin tienoilla. Varhaisten merimerkkien ulkonäöstä ei ole tietoja. Nykyinen pooki rakennettiin vuonna 1853. Sen suunnitteli vasta perustetun (1849) Pohjanlahden merenkulkupiirin päällikkö Albin Stjerncreutz. Pooki johdatti merenkulkijat Raahen kaupunkiin pohjoisesta johtavalle väylälle. Taskun pookilta purjehdittiin Iso-Kraaselin pookille, jonka luona sijatsi Raahen luotsiasema. Iso-Kraaselin ja Taskun lisäksi Raahen edustalla oli myös Kumpeleen pooki, joka on tuhoutunut tulipalossa. Ajan kuluessa Taskun tunnusmajakan merenkulullinen merkitys on vähentynyt. Merenkulkulaitos luovutti rakennuksen Raahen kaupungin omistukseen ja ylläpitoon vuonna 1983. Taskun 16,5 metriä korkea puupooki on perustettu matalalle moreenikumpareelle. Kirkontornia muistuttava rakennus on pohjajakaavaltaan neliön muotoinen (sivu n. 5 m). Runko-osan seinät taittuva puolivälissä viistosti sisäänpäin. Vesikatto on pieni pyramidikatto, jossa on huippukoristeena valkoiseksi maalattu risti. Katon alapuolella on neljä pientä tuuletusaukkoa. Rakennuksen julkisivut muodostuvat tasapitkistä (4) pystylaudoitetuista vyöhykkeistä. Julkisivut ovat keltaiset. Tornin itäseinässä on muutaman metrin korkeudella kiinni naulattu oviaukko. Rakennus on ajankuluessa on painunut hieman vinoon. Lähde: Finna

Mestauskivi

Mestauskivi

Kotiseutu-lehdessä kerrotaan 1910 Siikajoen ja Lumijoen välisen taipaleen mestauspaikasta. Tien vieressä, puolivälissä taipaletta, on erikoinen kivi. Kivessä on kolme koloa, niin kuin olisi siihen päällä ja molemmilla nyrkeillä puskettu kuopat.

 ”Näky Olkijoella 1798” E. D. Clarke: Travels in various Countries of Europe, Asia and Africa, 1810–1819.

Tutkimusmatkailija Clarke kohtasi syyskesällä 1798 hurjan näyn Raahen lähellä Olkijoella ja kuvasi sitä yllä olevassa piirroksessa, sekä matkapäiväkirjassaan: Juuri ennenkuin saavuimme Olkijoelle (Oljocki) näimme metsässä, tätä varten peratulla aukeamalla kolmen pyörän nenässä erään rikollisen suomalaisen ruhjotun ruumiin; hän oli juovuksissaan kirveellä katkaissut pään eräältä naiselta. Hänen päänsä oli asetettu yhdelle pyörälle, oikea kätensä toiselle ja ruumis, joka oli kansan tavan mukaan puettuna valkoiseen puseroon keltaisella vyöhiköllä, lepäsi kolmannella, keskimmäisellä, toisten kahden välissä. Hengenasioista tuomittujen rangaistus vaatii Ruotsissa oikean käden katkaisemisen ennenkuin rikollinen mestataan. Pysähdyimme vähäksi aikaa piirustaaksemme tuon kaamean näyn. Keskellä synkkää ja yksinäistä korpea, jossa vallitsi kuolon hiljaisuus, oli se totisesti näky, joka puhui kammottavaa kieltä. Ihmisolennon ruumis siten alttiiksi annettuna lintujen saaliiksi yleisen maantien varrella, ei voi olla vaikuttamatta jokaisen ohikulkijan mieleen; ja kansan keskuudessa se ehdottomasti tekee mieleenpainuvan ja hyödyllisen vaikutuksen. Itse rikoksen suunnattomuus vaikuttaa kuitenkin säälintunteeseen, jonka rangaistuksen varoittava laatu synnyttää.

Ei ihme, että mestauspaikkojen muistot ovat säilyneet meidän päiviin asti ja paikoihin liittyy monia kummitustarinoita:

Kerran olivat muutamat nuoret miehet pelanneet korttia kiven vieressä, lähellä entistä mestauspaikkaa. Äkkiä metsästä oli alkanut kuulua hirvittävää huutoa ja ryminää, aivan kuin kokonainen armeijajoukko olisi siellä mestausta suorittamassa. Sanotaan, että mestauspaikat ovat niin läpeensä ihmisverellä kasteltuja, ettei niissä kasva kuin katajikkoa. 


Mestauskirves Vankilamuseon kokoelmissa. Saantitietojen mukaan mestauskirves on peräisin Mikkelistä, mutta kirveen alkuperäispaikkakunnasta ei ole varmaa tietoa. Kuolemanrangaistuksen käyttö rauhan oloissa päättyi Suomessa vuonna 1825. Kansallismuseo, CCBY4.0

Myös Muhoksen Teerikankaalla on ollut mestauspaikka, jonka lähimetsissä voi nähdä rauhattoman miehen. Sanotaan, että mies on syyttömänä tuomittu ja vaeltaa muun “tyhjän väen” kanssa levottomana. Kerran utajärveläinen mies oli kyydittänyt matkustajaa mestauspaikan ohi. 

– Katsopa tien laidalle vasemman kainalosi alitse, oli mies houkutellut kuskin penkiltä. 

Kun kyydissä ollut mies katsoi tien vierelle kainalonsa alta, näkyi tien laidalla levotonta väkeä mustanaan ja mestauspaikan menneitä kauheuksia.

Lue lisää: Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Kapteeni Himangan haamu

Täyen kuun aikana on melkein aina pohojatuuli. Pohojanmerellä oon monesti nähny, ku alakukuusta sinne joutuu, niin ei pääse Englantiin, ennen ku joutuu täyenkuun aika. Sillon tullee pohojatuuli, ja se työntää etteenpäin laivaa. 

kapteeni Himanka, 1923
Purjelaivoja lastataan Maivaperän satamassa, Samuli Paulaharju, 1924, Kansatieteen kuvakokoelma, CCBY4.0

Raahen kirkkoa vastapäätä, Cortenkadun varrella, on komean keltainen kapteeni Himangan talo. Entinen asukas on kertonut, että portin puoleisissa huoneissa kulkee aave siirrellen ja kolisuttaen puuhellan renkaita. Metallin kalske ja kirskunta saattavat herättää nukkujat yöaikaan. Kun huoneeseen menee, niin koskaan ei ketään näy. Kolinan ja painavat askeleet saattaa yöllä kuulla selvästi. Irti nostetut hellan renkaat ovat merkkinä huoneen oudoista tapahtumista. Kuka kapteeni Himangan talon kolisuttaja on, vai kolisuttaako hellan renkaita itse kapteeni?

Johan Himanka (1858-1927) oli kookas ja harmaapartainen mies. Vuosien merillä olo oli jättänyt vankkaan mieheen jälkensä. Miehen ääni oli voimakas, ja sen voi kuvitella kantaneen myrskyn kohinan yli, kun purjelaivassa joutui karjumaan käskyjä. Kerrotaan, että ollessaan 1902 raumalaisella Altai-parkilla kapteenina Himanka oli lähtenyt Englannin Newportista brikettilastissa etelää kohti. Purjelaivan matka oli pysähtynyt myrskyssä koralliriutalle Madagaskarin Tamataveen. Luotsi oli laivassa, mutta alus oli tuhon oma hakkautuessaan koralliriuttaa vasten. Laivan lokikirja kertoo, että lasti saatiin pelastettua proomuihin ja hylky myytiin. 

Vanhoina päivinä Himanka kertoi totena juttua alkuasukkaista, jotka olivat tulleet hänen luokseen ja pyytäneet jäämään Madagaskarin saaren keisariksi. Kapteeni oli huvittuneena kieltäytynyt. Kun Raahen merituuli oikein riepotti Cortenkadun kulmauksia, saattoi Himanka harmitella viimeisinä vuosinaan, että olisi sittenkin pitänyt jäädä Madagaskarin keisariksi.

Fregatti Altai. Alus profiilissa, taustalla oikealla Hongkongin rannikkoa sekä purjealuksia, djonkki. Purjelaivassa liehuu venäjän kauppalippu, nimiviiri ALTAI näkyy peilikirjaimin. Miehistön lukumäärä 9, osittain työnteossa. Kukka-aiheinen, veistetty kehys. Åbo Akademin merihistoriallinen kokoelma, CCBY4.0

Kun Raahen vanha kirkko paloi heinäkuun yönä 1908, kaikki raahelaiset olivat ämpäriketjuissa sammutustöissä ja katsomassa kuumottavaa tulimerta. Ikiaikainen, korkea kirkontorni humahti palavaan kirkkosaliin lennättäen kipinöitä niin, että viereinen alkeiskoulukin paloi. Kirkontornin messinkinen kukko tippui rytäkässä korkeudesta kapteeni Himangan talon pihalle. 

Vain yksi oli yöllisestä katastrofista poissa: vanha rumpali ja palovartija Hackmanin Matti nukkui sikeästi kirkon läheisessä talossa. Hänen kerrotaan aamulla hieraisseen silmiä monta kertaa mentyään aamulla pihamaalle. Vaikka Matti kuinka tähyili kellonaikaa kirkontornista, niin ei näkynyt koko kirkkoa. Yön palohälytys oli ohi ja meteli lakannut. Vanhasta kirkosta oli jäljellä vain savuavat rauniot. Palaneen kirkontornin suuri kukko odotti nokeentuneena kapteeni Himankaa pihamaalla.

Kapteeni Himangan kuoltua talon myöhempi asukas on kertonut, että rakennuksen huoneissa kävelee joku yöaikaan. Kerran nukkumassa ollessaan eräs asukkaista oli hätkähtänyt hereille tunteeseen, että sängyn vieressä seisoi joku. Uskaltamatta avata silmiään hän oli yrittänyt hengittää rauhallisesti ja maata hievahtamatta peittojen kätköissä. Painavat mutta hiljaiset askeleet olivat kävelleet verkkaisesti sängyn päätyyn, ja nukkujan yläpuolelta kasvoilla oli tuntunut ylle kumartuneen, kutsumattoman yövieraan rauhallinen hengitys. On vaikea kuvailla tuntua toisen henkilön läsnäolosta, mutta sängyllä nukkuva ei uskaltanut avata silmiään. Muutamien verkkaisten askelten jälkeen hetki oli ohi. Kävikö kapteeni Himanka omassa kodissaan katsomassa yöpuulle asettautunutta?

Raahen 1912 valmistunut kirkko. Matkailun edistämiskeskuksen historiallinen kuvakokoelma,1931 CCBY4.0