Kielon ja hyasintin tuoksua

Suomalaisen joulun tärkein koristus on metsäkuusi, mutta myös kukat tuovat joulun kotiin. Aikoinaan kukkivien kasvien saaminen keskellä pimeintä talvea oli vaikeaa. Pirteissä kasvien pitämiseen ei juuri ollut mahdollisuutta, mutta varakkaammissa taloissa viileiden salien seinustoilla joulukaktukset ennättivät kukkaan jouluksi, kun huonekasvit alkoivat yleistyä 1800-luvulla. Joulukaktukset on tuotu Eurooppaan Brasiliasta ja ne yleistyivät Saksassa ja Iso-Britanniassa heti 1800-luvun alkupuoliskolla.

Tunnistamaton mies istuu kirjoituspöydän ääressä. Pöydällä on tasetteja ja hyasintti. Nurkassa on huonekuusi ja ikkunalla roikkuu amppelikasvina unelma. Pielisen museon kokoelmat CCBY4.0

Vanhimpana suomalaisena joulukukkana on kuitenkin pidetty hyasinttia, joka kukki helsinkiläisten ihmetykseksi kukkakaupan ikkunassa vuonna 1879. Hyasintteja oli kukitettu keväisin jo vuosia aiemmin. Raahelainen Ina Montin rakasti kukkia kesät talvet ja kasvatti säilyneiden kirjeiden perusteella hyasintteja jo ainakin vuosina 1870-72. Montinin talon pihalla on iso puutarha kukkineen ja lehtimajoineen. Jo lapsena Inaa viehätti sen suunnittelu ja hoito. Talvella hän kohdisti hellyytensä ruukkukasveihin. Alman tehtävänä on olla Inan asiamiehenä Helsingissä. Jo maaliskuussa saa hän lähettää siemenet kesää varten ja lokakuussa hyasintin sipulit, kerrotaan Risto Enarvin kokoamassa sukuhistoriikissa. 

Sipuleita alkoi olla tarjolla myös yksityiskoteihin ja myynnissä oli erityisiä sipulilaseja, joiden käytöstä valistettiin vuonna 1929 Viikko-Sanomissa tähän tapaan: Joulukukkasien aika. Oletteko ajatellut, että nyt alkaa olla vähitellen aika istuttaa sipulikasvit multaan, että ne joutuisivat kukkansa avaamaan jouluksi. Hyasintti on yksi kauneimpia sipulikasveja. Se on merkillinen siitä, että sitä voi kasvattaa myöskin n.s. hyasinttilaseissa. On muistettava, että lasissa on pidettävä puhdasta, kirkasta vettä. Hyasintti kasvattaa juuret veteen ja pärjää sipuliinsa keräämän varaston turvin joulun yli.

Raahen museon Laivapatruunin kodin jouluun kuuluu upea 1800-luvun tyyliin koristeltu joulukuusi.

Silkkiset ja paperiset koristekukat olivat suosittuja joulukuusen koristeita 1800-luvun lopulla. Talvikukkien taustalla oli vanhoja uskomuksia joulun ihmeestä. Jo keskiaikaisissa legendoissa puhuttiin jouluyönä kukkimaan puhjenneista ruusuista ja hedelmäpuista. Ikivanha jouluvirsi 23 On ruusu Iisain vuoren kertoo ihmeellisestä, talvella kukkaan puhkeavasta ruususta, joka symboloi Jeesus-lasta. Myös joulukuusi puhkesi kukkimaan paperikukin, joiden ohjeita oli kotimaisissa ja ulkomaisissa lehdissä. Varoja kun ei ollut kiiltävien kuultopallojen ostoon korvattiin ne paperikoruilla. Ostettiin joitakin arkkeja punaista silkkipaperia, josta laitettiin ruusuja, ja eri värisestä kiiltävästä paperista pitkä ketjuja renkaista, jotka oli liimattu yhteen, kirjoittaa Alina Tamelander raahelaisten paperikukista. Ruusut olivat 1800-luvulla arvostetuimpia kukkia, mutta värillisistä papereista taiteiltiin myös ruusunnuppuja, neilikoita, talviastereita, liljoja, unikoita ja krysanteemeja. 

Vuoden sisällissodan 1918 vangittuja rautatieläisiä Helsingin kaupunginmuseon kokoelmien kuvassa. Kaltereiden vieressä kukkii yllättäen hyasintteja. CCBY4.0

Talvisin varakkaat saattoivat ostaa kasvihuoneista ruukkusyreenejä ja jouluruusuja, jotka lämpimään tuotuina alkoivat kukkia. Hyasinttien, tasettien eli pienten sarjanarsissien, tulppaanien ja eksoottisten kamelioiden kukittaminen onnistui kasvihuoneissa 1800-luvun lopussa, mutta niitäkin näkyi vain kaupunkikodeissa.  

Joulukielojen kasvatusta 1950-luvulla. kuva Erkki Voutilainen, Museovirasto, CCBY4.0

Innokkaimmat viherpeukalot keräsivät syksyllä metsästä kielon juurakoita, jotka lämpimään tuotuna kukkivat lähes lehdettöminä ja toivat tuttua tuoksua joulujuhliin. Kaupallisissa puutarhoissa jääkieloiksi kutsuttujen kukkien hyötäminen vaatii paljon käsityötä, ja niiden suosio väheni vuosien kuluessa suuren työmäärän ja kalleuden vuoksi. Kieloja saattoi nähdä myös talvihäiden hääkimpuissa, ja kieloja näkyy usein vanhoissa joulukorteissa. 

Kielojen kukittaminen talvisaikaan onnistuu myös kotioloissa. Kuvassa syksyllä kukkapenkistä kellariin viemiäni luonnonkieloja kukkaan jouluksi hyödettynä.

Kasvien nopea kuljettaminen on avannut markkinat tuontikasveille. Pakkaselle herkkä joulutähti on kirinyt suosituimpien joulukukkien joukkoon 1960-lähtien. Kuitenkin yhä edelleen Suomen kansalliskukista tehty kielokimppu koristaa presidentin uudenvuoden puheen televisiolähetystä. 

Lue lisää joulun perinteistä palkitusta Pohjolan joulu -kirjasta, jonka komea kuvitus tuo joulutunnelman kotiin. Tilaa itselle tai lahjaksi helposti HOLVI-verkkokaupasta.

Maatiaisamaryllis

Oranssin sävyjä helmikuun pakkaspäivänä.

Joulun jälkeen viherhuoneen viileydessä alkoi näkyä kummia. Pienen maatiaisamaryllisruukun (Hippeastrum rutilium) keskeltä pilkotti kukannuppu, joka venyi tammikuun kalvakassa valossa melkoisen korkeaksi. Helmikuun pakkasten keskelle lehahti oranssipunainen kukkapari.

Maatiaisamaryllis on perinteinen ruukkukasvi, joka ei vaadi varsinaista lepoaikaa ollenkaan joulunajalta tuttujen jalostettujen ja usein kertakäyttöisten amaryllisten tapaan. Kukat ovat ihan mukavan kokoiset, vaikka häviävät joulunpyhien jättiläisille. Siinä varmaankin syy, miksi kasvia ei ole ainakaan minulle tullut koskaan vastaan kukkakaupassa. Perinnekasveista ja kasvitarinoista kiinnostuneena sain kasvinalun rouvalta, jonka suvussa kasvi on ollut tiettävästi jo 1800-luvulla! Juuri tätä sävyä ei useimmiten kukkakaupoissa näy, mutta vähään tyytyväisenä huonekasveja näkyy silloin tällöin ikkunalaudoilla ja vanhimmat voivat olla vuosikymmenten ikäisiä. Maatiaisamarylliksiä eli ”liljoja”, pikkuritarinkukkaa tai talonpoikaisliljaa on viljelty jo 1760-luvulta lähtien. Kasvi on alunperin kotoisin Brasiliasta.Suomessa sitä on ollut tiettävästi erilaisina lajikkeina ainakin 1830-luvulta.

Minulla maatiaisamaryllis alkoi välittömästi tehdä sivusipuleita ja luulin, että kukintaa saa odottaa vuosia. Kasvi ei tykkää suorasta paahteesta ja ilmeisesti viherhuoneen viileys on tuntunut mukavalta. Kasvikirjat väittävät sen pitävän pienestä ruukusta, jossa multa saa aina välillä kuivahtaa. Ruukku saa kasvaa sipuleita ihan täyteen, jolloin kukkiakin voi tulla kolmesti vuodessa ja runsaasti. Minä haluan kuitenkin saada uusia alkuja ikkunalaudoille ja mullanvaihto taitaakin olla kukinnan jälkeen edessä. Muistettava on, että sipulia ei saa laittaa syvälle multaan, jotta eivät mätäne jos on niin huoleton kastelija kuin minä.

Tällä kertaa siis kaksi kukkaa, jotka olivat ”selät vastakkain”, kuten kuuluukin. Mitähän ruotsinkielisten seutujen nimitys ´Adam och Eva´ tai ´gubben och gumman´ oikein meinaa, kun pariskunta mököttää toisista poispäin? Ja mitä se kertoo kasviharrastajien parisuhteista? 🙂 Eipä mökötetä, kun päivä pitenee ja kevät tulee!

Aasinsilta amarylliksestä Aatamiin. Yllä olevassa kuvassa on uskomattomin kuvaus ensimmäisestä luomakunnan kruunusta ja kylkiluustaan komean oranssein vaatetuksin. Raahen museon kirkkosalin veistoksen ihmiset ovat huomanneet olevansa alasti syntiinlankeemuksen jälkeen. Mikael Baltin veistoksiin kannattaa käydä tutustumassa vaikka kivalla virtuaalivierailulla Raahen museossa.

Lumikuningatar

Ulkona kimaltavat tammikuun hanget ja sormissa nipistelee pakkanen, mutta viherhuoneen viileydessä avautuivat valkoiset kukat, joita olen odottanut hartaasti. Lumikuningatar-orkidea (Coelogyne cristata) yllätti kukinnallaan!

Viherhuoneen viileydestä normaalisti nauttiva orkidea on nostettu ihailtavaksi olohuoneen piirongin päälle.

Lumikuningatar on ehkä ensimmäinen suuri orkidea, jota kasvatettiin suomalaiskodeissa 1800-luvulla. Kasvi oli paikoin jo melkoisen yleinen ainakin säätyläisten viileissä saleissa, joissa palmut, huonekuuset ja muut välimeren kasvit nauttivat talviajasta. Lumikuningatar on tosin isoista salin komistuksista poiketen toista maata, Himalajan rinteiden kasvatti. Sen sopiva talvilämpötila on 10-15 astetta, mutta kasvi kestää paljon viileämmässäkin, kuivana jopa pientä pakkasta. Kylmä- ja kuivakausi virittää kukinnan.

Muistan mummuni puhuneen sukumme piikatytöstä, joka raahelaisperheen huushollissa kallaaseja järjestäessään sai poltella viileänä pidetyssä salissa sikaria, jotta holotna ja asumattoman huoneen tuntu saatiin ennen juhlia huoneesta hävitettyä. Samainen piikatyttö tosin sai hiljaisuudessa hoidettuna Fellmannin puistikkokadulta oman asunnon itselle ja isättömänä syntyneelle lapselleen, joten kuumatkin paikat on joskus herrasväen perheessä palvellessa sukutarinan mukaan olleet.

Viileitä olosuhteita on melko vaikeaa järjestää nykyasunnoissa, mutta entisajan lämmittämättöminä pidettyjen salien ikkunoilla oli viherkasveilla hyvä olla, vaikka talven pimeys verotti monen muistelon mukaan silloinkin viherpeukaloiden kokoelmia. Nyt apuun ovat ehättäneet hyvät led-lamput.

Raahelaisen laivanvarustaja Soveliuksen suuri sali kansantieteilijä Samuli Paulaharjun kuvaamana vuonna 1923. Museoviraston kuvakokoelma. CCBY4.0

Minun Lumikuningatar-orkidea saapui aikoinaan briteistä postimatkastaan nuutuneena ja se on viettänyt pohjoisen elämänsä viherhuoneessa kirkkaan kasvivalon loisteessa. Syksyn päivät kasvi sai olla sumutuksen varassa kuivahtaen, kuten kaverinsa joulukaktus. Viileys ja kuivuus sai kuin saikin sen aloittamaan kukkavanan kasvatuksen ja lisäsin kosteytta hieman. Kukinnan jälkeen se saa jälleen kuivahtaa ja kesällä siirtyä lannoitukseen ja reippaaseen sadevesikasteluun.

Lumihangenvalkoiset kukat ovat eksoottiset ja kestävät viileässä viherhuoneessa kauan.

Voisiko lumikuningatar -nimen taustalla olla valkoisen värin lisäksi myös hyväksi havaittu hoitotapa? Viileään aikaan lumikuningatar tykkää kuulemma jopa lumesta ruukussaan! Joissakin englanninkielisissä hoito-ohjeissa kehoitetaan tuulettamaan kasvin lehtiä ja huonetilaa Himalajan tuulia simuloiden. Joka tapauksessa kohtalaisen kestävä kasvi selviää pyöreiden vesivarastojensa, bulbien turvin kuivuudesta pitkän aikaa pelkällä suihkupullosumutuksella ja jos vihreät bulbit alkavat rypistyä, voi kastelua ja sumutusta lisätä.

Hvitträskin kukkahuone ALfred Nybom,Museoviraston kuvakokoelma. CCBY4.0

Kasvitarinat kiehtovat. Kukkien kulkureitit ja kansainvälinen kulttuurihistoria on mielenkiintoista. Miten herkkä kasvi on 1820-luvulla tapahtuneen ”löytymisensä” jälkeen levinnyt myös suomalaisiin koteihin? Erityistä lumikuningattaressa on varmasti erikoinen kukinta-aika tammi-helmikuu, jolloin kukkia ei normaalisti huonekasveissa vielä juurikaan näy.

Helsingin Talvipuutarhan lumikuningatarseinämä on näkemisen arvoinen helmikuussa. Viime vuonna piipahdin paikalla ja kukinta oli juuri alkamassa, vaikkakin vaatimattomammin kuin monena muuna vuonna. Lumikuningatar on kranttu jakamisen suhteen ja keskeyttää kukkimisen häirittynä. Kasvustoja on kuitenkin aikaajoin jaettava ja uusittava.

Talvipuutarhan lumikuningatarseinämä
Venäläisten pommien tuhoja Kallion kaupunginosassa. Kustaankatu 3 palaa. SA-kuva-arkisto

Useissa eri lähetissä kerrotaan, että 1970-luvulla helsinkiläisrouva lahjoitti Helsingin Talvipuutarhalle vanhan lumikuningattarensa, johon liittyi mielenkiintoinen sukutarina. Paetessaan talvisodan pommituksia maaseudulle, oli rouva laittanut oman lumikuningattaren kotinsa turvaan uuniin (joidenkin lähteiden mukaan uunin taakse). Perheen palattua kevättalvella kotiin viikkojen jälkeen, olivat talon kaikki ikkunat rikki, mutta hämmästyksekseen rouva löysi lumikuningattaren kukkimassa hävityksen keskellä!

Vuosikymmeniä myöhemmin rouva lahjoitti kukkansa Talvipuutarhalle, jossa sitä on jaettu useaksi yksilöksi. Kylmänkestävä ja varsimukuloidensa eli pseudobulbiensa avulla kastelemattakin selviävä kasvi on sitkeä kaunotar. Mitä muita kasvitarinoita Suomesta löytyykään?

Helsinkiläiset jonottavat Rautatieasemalla matkustaakseen pommituksilta turvaan maaseudulle 1939. Museoviraston kuvakokoelma,CCBY4.0

Eri lähteiden mukaan orkidea tuoksuu yöaikaan, mutta viileässä viherhuoneessa en ole vielä yön pölyttäjiä houkuttelevaa tuoksua tavoittanut omasta kasvistani. Kukinnan jälkeen kasvi saa hengähtää kuivempana ja kesän tullen se saa totutella Pohjois-Pohjanmaan merelliseen ulkoilmaan ja puolivarjoiseen paikkaan Pohjantähtiruusun alla, jossa luvassa on runsaasti lannoitusta ja simuloitua ”monsuunisadetta”. Lumikuningatar on monien orkideojen tapaan epifyytti eli kasvaa sammalissa puiden rungoilla, joten nykyisestä ruukustaan kasvi saa siirtyä laakeampaan astiaan sammalensekaiseen orkideamultaan, jos hennon häiritä. Kesällä kasvi saa viettää kesälomaa bulbeineen pitkälle syksyyn ja valmistautua jälleen seuraavan talven ihmeeseen, valkoiseen kevättalven kukintaan.

Aspegrenin puutarhassa

Kotimaan matkailua korona-aikaan. Käännettiin nokka kohti Pietarsaarta, jonka Rosenlund – Aspegrenin puutarha vetää puoleensa magneetin tavoin joka vuosi. Rovasti Gabriel Aspegren rakennutti Rosenlundin 1700-luvulla ja puutarha on Suomen vanhimpia pappilapuutarhoja. Erityisen hienoa minusta on se, että puutarhan hoidossa on omilla kasvipalstoillaan mukana viljelyyn hurahtaneet harrastajat tuomassa yhteisöllistä fiilistä, joka välittyy meille turisteillekin.

Apteekkipuutarhojen ohella pappiloilla oli suuri merkitys maamme kulttuurihistoriassa. Viljanviljelyn, karjanhoidon, metsästyksen ja kalastuksen rinnalle haluttiin nostaa valistus- ja hyötyajattelun hengessä uusia viljelylajeja ja -menetelmiä. Perunoiden ja omenoiden viljely levisi moniin pitäjiin 1700-luvulla valistuksen aikana, jolloin pappiloista tuli myös mahdollisimman omavaraisia ja puutarhakulttuurin sanansaattajia. Siemeniä, mukuloita ja kasvien alkuja annettiin seurakuntalaisillekin. Aspegren taisi olla Pohjois-Suomen ensimmäisiä omenanviljelijöitä.

Moitteettomia mallipihoja tarvittiin esimerkeiksi ja kasvipankeiksi pienille paikkakunnille. Pappiloiden puutarhat olivat hyödyn lisäksi samalla kuin paratiisin puutarhoja, ajan hengen mukaisia luonnonkaipuun paikkoja. Jo papin poika luonnontieteilijä Linné puhui puutarhoista korostaen niiden hyvinvointia parantavaa vaikutusta, joten hyvä täällä oli raskaan koronakevään jälkeen ladata akkuja näin turistina.

Puutarhassa oli jo rovasti Aspegrenin aikaan 1700-luvulla harvinaisia pikkupuita, ruusuja ja keskellä tyylikäs 12-kulmainen huvimaja. Kasvihuoneet ja kasvilavat pidensivät viljelykautta. Pohjoisilta tuulilta suojasi muuri, jossa oli paanukatto. Ruutanalammikoista toinen on kivetty reunuksiltaan.

Kolottaako hammasta tai jomottaako päätä? Puutarhassa kasvaa käytön mukaan ryhmiteltyjä kasveja esim. 1700-luvulla käytettyjä lääkekasveja, jolloin oli tärkeää ylläpitää omaa kotiapteekkia.

Kansatieteilijä Samuli Paulaharju kertoo vanhoista parannuskeinoista Wanha Raahe -kirjassa: Vilutautiin oli tohtori Staudinger määrännyt hartioille kämmenen kokoisen pussin, joka sisälsi kanverttia, ja kun ”keuhkokuume” vaivasi, piti hautoa ihoa ”kameelikukka”- (chamomilla, jota kasvoi merensaarilla) ja etikkavedellä. Yskään olivat Raahen rouvat tuoneet Ruotsista hyvän ”reseptin”. Sen mukaan muokattiin annos neljästä munaruskuaisesta, neljästä luodista vastakirnuttua voita, kahdesta jungfrullisesta hunajaa ja kahdesta luodista inkivääriä, ja sai tätä annosta ottaa mielin määrin. Kolotus vaivasi varsinkin vanhoja merenkävijöitä. Siihen saatiin hyvä apu ”Juthströmin kolotusvoiteesta”, jota valmisti värjäri Juthströmin sisar. Mutta vielä parempi apu tuli, kun vanhat Leufstadiukset kävivät kysymässä neuvoa kuuluisalta parantajalta, Bäckilta, ja antoivat sitten oppinsa muillekin. Ensin piti ”smörjätä” kolottavia jäseniä voiteella, johon oli sekoitettu jungfru katajaöljyä ja puoli jungfrua ammoniakkia; sitten piti ryypätä puoli kuppia konjakkia ja ottaa ankara männynhakokylpy, niin että koko ruumis tuli pihkaan. Tämä pihka piti mennä nukkumaan pois ja sen jälkeen täytyi hieroa jäsenensä kahteentoista kertaan koirantalilla, johon oli hiukan sekoitettu lavendeliöljyä. Silloin kolotus katosi. Vatsatautiin taas Veisselin rouva määräsi pellavansiemeniä, ja kuumaa sekä kylmää vettä vuoroon.

Jos ruumiillisia vaivoja ei ole, niin henkiseen laatuun löytyy Aspegrenin puutarhasta myös raamatullinen yrttitarha. Raamatullisessa yrttitarhassa viljellään mm. viikunaa sekä tuttujakin yrttejä kuten tilliä ja minttua. Jos muu ei paranna stressiä, niin kauniiden ruusujen tuoksu.

Jumala sanoi: “Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmiä, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaisia siemeniä”. Ja niin tapahtui. Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka kantoivat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä. Jumala näki, että niin oli hyvä. Raamattu 1. Moos. 1:11-12

212 yötä jouluun on

Kellarin kätköissä talvensa viettäneet hyasintit puhkesivat kukkaan. Kun sulkee silmät ja haistaa, niin on humauksessa joulun tuoksuissa. Hollantilaiset pitävät kuulemma hyasinttia enemmänkin kevätkukkana. Kevät on ehkä täällä Pohjois-Pohjanmaalla meren rannalla vähän myöhässä, mutta ilo kukista on sitäkin suurempi.

Esikoinen innostui leipomaan piparkakkuja, joita sitten syötiin puhtaaksi pestyllä terassilla iltapalaksi. Jouluun on vielä 212 yötä ja kesälomaan vain viisi!

Hyasintteja pidetään melkeimpä vanhimpina joulukukkina. Ensimmäinen tiedetty jouluhyasintti kukki helsinkiläisten ihmetykseksi kukkakaupan ikkunassa vuonna 1879. Aika myöhään. Hyasintteja oli kyllä kukitettu keväisin jo vuosia aiemmin.

Pohjolan joulu -kirjaa kirjoittaessani löysin mielenkiintoisen kasvimuiston. Raahelainen Ina Montin rakasti kukkia kesät talvet ja kasvatti säilyneiden kirjeiden perusteella hyasintteja jo ainakin vuosina 1870-72: Montinin talon pihalla on iso puutarha kukkineen ja lehtimajoineen. Jo lapsena Inaa viehätti sen suunnittelu ja hoito. Talvella hän kohdisti hellyytensä ruukkukasveihin. Alman tehtävänä on olla Inan asiamiehenä Helsingissä. Jo maaliskuussa saa hän lähettää siemenet kesää varten ja lokakuussa hyasintin sipulit, kerrotaan Risto Enarvin kokoamassa sukuhistoriikissa. 

Minä löysin hyasintin sipulit paikallisesta marketista syksyllä. Tuntui varmimmalta istuttaa hyasintit purkkiin ja viedä pakkaselta piiloon kellariin, jossa lämpötila hipoo nollalukemia.

Aikoinaan ja vielä nykyäänkin joskus näkee myynnissä erityisiä hyasinteille tarkoitettuja sipulilaseja, joiden käytöstä valistettiin vuonna 1929 Viikko-Sanomissa tähän tapaan: Joulukukkasien aika. Oletteko ajatellut, että nyt alkaa olla vähitellen aika istuttaa sipulikasvit multaan, että ne joutuisivat kukkansa avaamaan jouluksi. Hyasintti on yksi kauneimpia sipulikasveja. Se on merkillinen siitä, että sitä voi kasvattaa myöskin n.s. hyasinttilaseissa. On muistettava, että lasissa on pidettävä puhdasta, kirkasta vettä. Hyasintti kasvattaa juuret veteen ja pärjää sipuliinsa keräämän varaston turvin joulun yli.

Mahtavat hyasinttimeret näin keväällä 2019 reissullani Hollantiin. Parinkymmenen kilometerin päässä Amsterdamista sijaitseva Keukenhof oli reissun pääkohde ja väriloistossa ei tarvinnut pettyä. Huhtikuun alussa erityisesti varhaisimmat tulppaanit, hyasintit ja narsissit olivat parhaimmillaan. Puiston viimeisen päälle tehdyt istutukset ja tasaiset nurmikot mykistivät ja viereinen vaaleanpunaisena kukkiva hyasinttipelto oli uskomaton. Hyasinttien mahtava koko hämmästytti, kun läheisimmät muistikuvat hyasinteista meille suomalaisille ovat joulukuun kalvakassa valossa tinapaperikääreessä kököttävät kukkaparat.

Keukenhofissa vierähti koko päivä aamuvarhaisesta iltapäivään. Väreistä ei saanut tarpeekseen, vaan uudelleen on sinne päästävä, jotta pääsee näkemään vielä myöhäisemmän kevään kasvipaljouden.

Hiirenkorvia hiljalleen

Kevätaurinko paistaa koronasta huolimatta. Päiväkävelyllä kerättiin lasten kanssa oksia maljakkoon perinteisten hiirenkorvien ja vihreän toivossa. Mukaan tarttui muutamia omenapuun (Huvitus ja Makamik), syreenin, vaahteran ja koivun oksia, jotka vajaassa viikossa alkoivat vihertää. Omenankukat ovat nupulla ja kevät mielessä.

Omenapuunoksat aloittavat kukinnan maljakossa.

Pattijoen puutarhalta ostin komean orkideanoksan ruokapöydän koristeeksi. Valkoisen kympidium orkidean kukka on eksoottisen juhlava ja sitä korostaa kimppuun sidotut mustikanvarvut. Lasten kanssa on ollut yllättävän hauskaa seurata mustikanvarpujen vihertäviä lehtialkuja ja viikossa varpuihin ilmestyivät myös kukat.

Oli hauska huomata, miten vaatimattoman valkoiset mustikankukat huomasivat pröystäilevän orkidean punertavat keskustat ja sävyttivät omat kukkansa tismalleen samaan väriin. Täällä merenrantametsiköissä mustikankukkia taidetaan nähdä vasta toukokuun loppupuolella. Pohjanlahden pintaa peittää vielä rannassa paksu jää ja sillä urheilevat pilkkiukot.