Isoviha, aarteita ja aarnivalkeita

Pyhäjoen Pirttikoskelta löytynyt rahakätkö. Maanviljelijä löysi kätkön peltotöissä Alahaka -nimisellä pellolla kesäkuussa 1963. Pelto oli edellisenä vuonna käännetty traktorilla luonnonniitystä pelloksi ja kätkö löytyi aivan pellon pinnasta. Aura osui ensin yhteen tinapulloon ja sen vieressä oli toinen, pienempi pullo. Isossa pullossa neljä hopearahaa oli suojattu kangaskappaleella. Yhteensä rahoja oli pulloissa 55 kappaletta (joista kokoelmiin on lunastettu 54). Rahat olivat 2 ja 1 markan, sekä 5,4, 2, ja yhden äyrin arvoisia hopearahoja Kaarle XI:n ja Kaarle XII:n ajalta. Vanhin raha on vuodelta 1665 ja nuorin vuodelta 1712. Rahojen lisäksi kätköön kuuluu myös hopeasormus. Museovirasto, CCBY4.0

Valitusta kuusikossa

Muhoksen Poikajoki kohisee koskissa ja mutkittelee rotkomaisessa maastossa synkkien metsien läpi. Lähitienoilla on Pakosaunanmaaksi kutsuttu paikka, jossa on voinut nähdä piilopirtin jäänteitä ja sammaloituneet kiukaan rauniot muistona kauheasta vainoajasta. Lähellä on muitakin piilotelleiden ihmisten asumusten jäänteitä. Nimistössä on säilynyt myös Sikiösaunansuoksi sanottu alue, jonka kauheudet ovat jo unohtuneet.

Kerran oli metsästäjäporukka asettunut Pakosaunanmaan raunioiden lähelle yöpymään, mutta kokeneilla kulkijoilla ei nukkumisesta tullut mitään. Metsien syvyyksistä kuului levotonta valitusta ja ryskettä. Kaukainen koiranhaukku kuului varoittavana kaukametsistä niin kuin isovihan piilottelijoita vainuavien koirien äänet aikoinaan. Valituksen yltyessä oli metsästäjien kerättävä reppunsa ja lähdettävä ryskettä pakoon. Nuotiokin jäi sammuttamatta Pakosaunanmaan maastoihin, kun miesjoukko jätti reissunsa kesken.

Päätön mies 

Isonvihan aikaisia venäläisiä sotilaita on unohdetuissa haudoissa useissa eri paikoissa. Leposijoihin saattaa viitata enää vain perimätietona säilynyt paikannimi. Ryssäkankaaksi nimitetyssä paikassa saattaa öisin nähdä isonvihan aikaisten sotilaiden kulkevan levottomana metsätiellä. Joukon ääni kuuluu ensin kauempaa, ja kun hahmot erottaa hämärässä, yksi sotilaista hakkaa kainalossa kantamaansa huutavaa päätään. 

Lampaita maantiellä Yppärissä, 1924. Samuli Paulaharju. Museovirasto. CCBY4.0

Vihan vainioilla

Yppärissä, syksyisen valtatie 8:n penkalla näkyy auton valoissa vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutunut hevosmies. Hahmo ylittää tien ja katoaa metsään. Autoilija jarruttaa rajusti säikähtäneenä. Ulosajo tieltä tai kolari on taas hiuskarvan varassa!

Isonvihan surmapaikkojen synkkien tapahtumien muistot jättivät autiotilojen liepeille pelon ilmapiirin. Pyhäjoella kulkevilla teillä saattaa pimeän aikaan kuulla valittavan väkijoukon ääniä. Jo aikoinaan hevosmiehet sanoivat, että Pyhäjoen Yppärissä Paltusmäen kohdalla hevoset vaistoavat jotain, mitä tavallinen kulkija ei voi nähdä. Säyseiksi tiedetyt ruunat käyttäytyvät kummallisesti ja saattoivat pysähtyä, niin että vasta kovan käskemisen jälkeen lähtivät jatkamaan korskuen matkaansa. 

Juusonmäen Kummalan talossa kerrotaan kummittevan. Asuinrakennusten lähistöllä ja talon pihamaalla on nähty tulenlieskoja. Liekehtivä valo on kuin pimeydessä kipunoiva soihtu. Jo 1800-luvun lopulla on kerrottu loimottavista näkymistä. Näyttää kuin talo olisi tulessa, mutta lähemmäksi tullessa tulipalon aavistus on ollut harhaa. Ihmismielen pohjalla kummittelevat sukupolvien takaiset isovihan kauhut. 

Paikkakunnalla puhutaan myös yleisesti, että Pyhäjoen Paltusmäen ja Juusonmäen välisellä tiellä sattuu tavallista enemmän kolareita. Tie olikin niillä main niin mutkikas, että tiedetään saksalaisten autokolonnien kolaroineen mutkissa jatkosodan aikaan . Oikaistu valtatie kahdeksan halkaisee nykyään Paltusmäen kahtia, ja mäki on tietöiden ja soranoton yhteydessä madaltunut. 

Ovatko Paltusmäen kolarit erikoisten näkymien aiheuttamia äkkijarrutuksia vai muisto ajalta, kun tie oli Paltusmäen kohdalla paljon mutkikkaampi? Ovatko ihmisten mielissä Pyhäjoellakin raivonneen isovihan kauhut?

Jumala pelkääväinen leskivaimo Anna Jakobin tytär Rautio, joka oli syndynyt 15.12.1700 ja kuoli 5.2.1772 sääsi vähän ennen autuaallista eroansa maailmasta 500 Taal. yhtä kuin kup. t. tähän kynttiläkruunuun Jumalalle kunniaksi ja Hänen huonekunnallens Kaunistukseksi. Tämä valettiin Tokholmisa v. 1776.

Pyhäjoen kirkossa on vanha kynttiläkruunu, joka siihen kaiverretun tekstin ja perimätiedon mukaan on hankittu kovia kokeneen leskiemännän Anna Jaakontytär Raution antamilla rahoilla. Pyhäjoen Eteläkylän ihmisistä jäi isonvihan jäljiltä henkiin vain kahdeksan. Viholliset ottivat hengiltä nuoren Annan vanhemmat ja yhteensä 15 omaista. Kiduttamalla haluttiin saada selville piilopirttien paikat ja kätketyt arvoesineet. Viholliset piiskasivat Annaa rautapiiskoin ripustettuaan hänet kattoon. Ehkä tyttöä luultiin jo kuolleeksi, kun hän päätyi riiheen piilottelemaan ruumiiden alle. Kun yö pimeni, järkyttynyt ja henkihieveriin pahoinpidelty Anna oli päässyt raahautumaan pakoon. Tyttö suuntasi merenrantaan, josta saattoi olla paras pakomahdollisuus. Hänen onnistui päästä veneeseen jonkin toisen pakolaisjoukon mukaan ja lopulta turvaan Ruotsiin. Vanhoilla päivillään hän halusi muistaa kotikirkkoa kiitokseksi pelastumisestaan. Kynttiläkruunu kantaa muistoa Anna Jaakontytär Raution elämästä.

Plooturahakätkö Iljalan talon mailta Hailuodon Ojakylässä. Vuonna 1880 löytynyt kätkö sisälsi neljä kahden taalerin rahaa vuosilta 1682, 1711 ja 1712, kolme yhden taalerin rahaa vuodelta 1710 sekä 1/2 taaleria vuodelta 1710. Museovirasto, CCBY4.0

Autiokankaan kummitukset

Vihannissa on useita metsiä, joihin ei tarinoiden mukaan kannata öisin mennä. Autiokankaaksi kutsutussa paikassa on perimätiedon mukaan ollut raahelaisten piilopirtti isonvihan aikaan. Pahaksi onneksi piilopaikka paljastui ja vihollinen pönkäsi oven kiinni ja poltti tuvan asukkaineen maan tasalle. Kangas jäi autioksi ja sai nykyisen nimensä. Myöhemmin lähiseuduilla kulki taalainflikoiksi kutsuttuja kulkukauppiaita, jotka yllättäen kuolivat, ja heidät haudattiin Autiokankaan maille. Rauhattomien kulkukauppiaiden tavaroita on löytynyt oudolla tavalla pitkin synkkää kangasta, ja puhutaan, että metsätienoilla kummittelee pirtissä paistuneiden ihmisten haamuja.

Albert Edelfelt, luonnoskirjasta 1871-73, Kansallisgalleria, CCO

Fakta: Isoviha 1713–1721

Paikannimet Kalmanlahti, Paistinkangas, Vihannin Piilokangas ja Muhosten Pakosaunanmaa ovat muistoina kauhuista kolmensadan vuoden takaa. Vaikka oudot paikannimet säilyvät, seutuihin liittyvät synkät muistot ja tarinat ehkä ovat jo unohtuneet. Venäjän miehitysaika Suomessa sai nimen isoviha. Aika koetteli Pohjois-Pohjanmaata kovalla kädellä. Lähiseutujen surulliset paikannimet kertovat menneiden sukupolvien synkästä historiasta, ja tositapahtumat ovat antaneet aiheen useisiin kummitustarinoihin, joissa vihaa ja väkivaltaa kokeneet ihmiset eivät saa rauhaa.

Suomi oli isonvihan aikaan osa Ruotsin 1600-luvulla laajentunutta suurvaltaa. Vahvojen hallitsijoiden valloitukset toivat Ruotsille paljon vihollisia, ja 1700-luvulla koitti takaisinmaksun aika. Suuri Pohjan sota alkoi, kun Tanska, Saksi, Puola ja Venäjä solmivat sopimuksen vallata aiemmissa sodissa Ruotsille menettämiään alueita. Poikkeukselliset sääolot ja järkyttävät katovuodet 1600-luvulla olivat johtaneet nälänhätään ja riehuviin tauteihin. Ruotsin taistelut olivat aluksi voitokkaita, mutta 1709 käydyn Pultavan taistelun tappioiden jälkeen Venäjän miehittämisvaihe, isoviha alkoi Suomessa. Rutto riehui 1710 Turussa ja Helsingissä tappaen kolmasosan väestöstä, eivätkä maaseudun ihmisetkään olleet turvassa. 

Kun 1714 Napuen taisteluksi kutsuttu hyytävä helmikuinen yhteenotto Kyrönjoen rannalla ja Merijärvenkin syksyinen kahakka oli hävitty, valtasivat venäläiset perääntyvältä Ruotsi-Suomen armeijalta Pohjois-Suomen alueet. Venäläisillä oli tavoitteena koko rannikon autioittaminen. Talot tyhjentyivät veritekojen, paenneiden ihmisten, vangeiksi ja “ryssänrengeiksi” vietyjen lasten jäljiltä. Yppärissä teljettiin 1716 Nissilän taloon 120 ihmistä, jotka nuijittiin kuoliaaksi. 

Albert Edelfelt, Poltettu kylä -harjoitelma, 1878-79, Kansallisgalleria, CCO

Venäjän sotataktiikkaan kuului Suomen rannikkoseudun asutuksen hävittäminen, mikä johti ankarimpiin siviilitappioihin juuri Pohjois-Pohjanmaalla. Tsaari käski tuhota asutuksen kymmenen peninkulman syvyydeltä puskurivyöhykkeeksi Ruotsia vastaan. Suurin yksittäinen veriteko tapahtui Hailuodossa murhaperjantaina 29.9.1714, kun 200 kasakkaa tappoi yhdessä yössä kirveellä noin 800 henkeä. Esimerkiksi Raahen väkiluku oli isovihan aikaan vain kaksinumeroinen, kun porvaristo pakeni Ruotsiin ja köyhempi väki sisämaiden piilopirtteihin. Ihmiset piilottivat arvoesineitä turvaan, ja sotilaat kiduttivat kiinni saatuja piilopaikkojen paljastamiseksi. Tositapahtumia värittävät tarinat kätketyistä aarteista ja surmapaikkojen levottomista kummituksista saivat alkunsa ja pysyivät mielissä sukupolvesta toiseen.

Lue lisää perinteisiä kummitustarinoita ja faktaa tarinoiden taustalta Aki Pulkkasen Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta -kirjasta.