Taskun majan haltia

Taskun pooki

Perämerellä, Raahen edustalla karikkojen suojassa, on Taskun saari. Saaren keltamullattu merimerkki, purjelaivakauden jäänteenä kohoava pooki, näkyy kauas merelle. Korkea puurakennelma on uhmannut aikaa ja varoittanut kulkijoita karikoista jo vuodesta 1853. Sanotaan, että jonkinlainen merenkulkijoiden merkki on saarella ollut jo ennen nykyistäkin pookia. Rakennelman huipulla on puinen merituulten pieksämä risti 19 metrin korkeudessa. 

Pitkän aikaa saaren ainoa rakennus oli matala Taskun sauna. Punainen puurakennus on kalamaja, jossa kalastajat tai hylkeiden pyytäjät saattavat odotella suojassa säiden selkenemistä tai meren antimien tarttumista lähivesiin laskettuihin verkkoihin.

Tasku, sisärakenteita, kuvaaja Harri Nyman, 1999. Museovirasto. CCBY 4.0

Taskun majan haltia

Pitkinä talvi-iltoina ja syysöinä on Taskun saunalla sattunut monta kummallista asiaa. Ympärillä huokailevat kevättalven jäät ja kesäyön aava Perämeri saavat niin yksinäisen kulkijan kuin kalaverkot aamuvarhaisella laskeneen kalastajankin mielikuvituksen liikkeelle. Kerrotaan, että paikan näkymätön isäntä on Taskun majan haltia. Sen oikukkuus on tullut vuosisatojen aikana tutuksi kalastajille ja merenkulkijoille, vaikka vain muutamille kulkijoille haltia on näyttäytynyt. 

Kolmen kalastajan porukka oli eräänä yönä odottamassa kalojen kulkeutumista syksyn siikaverkkoihin ja miehet lämmittivät Taskun saunan yöpymistä varten. Ilta oli tummumassa, ja verkot oli laskettu toiveikkaana. Illan hämärtyessä puheet olivat siirtyneet vanhoihin tarinoihin ja hukkuneisiin kalastajakavereihin. Aikainen herätys oli väsyttänyt kulkijat. Aamuyön pimeiden tuntien aikaan rysähteli pirtissä oudosti, mutta kalastajat jatkoivat uniaan. 

Saunan majan ovi nykäistiin auki ryminällä, niin että oven karmeista lensivät lahonneet säleet. Miehet nousivat säikähtäneinä ylös. Tuuli oli nostanut yön aikana meren rantakiville asti. Rantaan ankkuroitu vene oli hakkautumassa kivikkoa vasten. Taskun saunan haltia herätti miehet pelastamaan paatin. Tuulen laannuttua miehet saivat pelastettua siikaverkotkin, ja tuuli oli ajanut verkkoihin komean saaliin.

Toisinaan saaren ikiaikainen haltia on ollut vihaisella tuulella. Jumalatonta elämää viettäneet ryyppyveikot ovat joutuneet yön selkään, kun haltia on lopettanut korttiköörin remuamisen. Äkkiä Taskun saunan tulisija oli sammunut ja sankka sisätilan pimentänyt savu oli ajanut remujoukon taivasalle. Kerrotaanpa haltian nakanneen vielä viinapullot kivikkoon kulkijoiden perään. Saarelta paenneelle joukolle Taskun haltia on saattanut näyttäytyä siipiään heiluttavana merimetsona, joka kukkoilee rannan tuntumassa omistajan elkein. Vielä nykymaailman melskeissäkin saunan haltia hätyyttää kulkijoita. Vuosikymmenten ajan on rakennuksen eteisen alla ollut koskelon pesä, josta räpiköivä lintu on säikäyttänyt Taskun saunaan pyrkivät kulkijat nöyrälle, kalamajaa kunnioittavalle mielelle.

Lue 100 jännittävää Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinaa Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta ja tutustu myös kirjan fakta-osioihin, historiallisiin tosiseikkoihin tarinoiden taustalla. Tilaa helposti postitse HOLVI-verkkokaupasta.

Raahen edustalle Taskun saareen pystytettiin tunnusmajakka ilmeisesti melko pian kaupungin perustamisen jälkeen 1600-luvun puolenvälin tienoilla. Varhaisten merimerkkien ulkonäöstä ei ole tietoja. Nykyinen pooki rakennettiin vuonna 1853. Sen suunnitteli vasta perustetun (1849) Pohjanlahden merenkulkupiirin päällikkö Albin Stjerncreutz. Pooki johdatti merenkulkijat Raahen kaupunkiin pohjoisesta johtavalle väylälle. Taskun pookilta purjehdittiin Iso-Kraaselin pookille, jonka luona sijatsi Raahen luotsiasema. Iso-Kraaselin ja Taskun lisäksi Raahen edustalla oli myös Kumpeleen pooki, joka on tuhoutunut tulipalossa. Ajan kuluessa Taskun tunnusmajakan merenkulullinen merkitys on vähentynyt. Merenkulkulaitos luovutti rakennuksen Raahen kaupungin omistukseen ja ylläpitoon vuonna 1983. Taskun 16,5 metriä korkea puupooki on perustettu matalalle moreenikumpareelle. Kirkontornia muistuttava rakennus on pohjajakaavaltaan neliön muotoinen (sivu n. 5 m). Runko-osan seinät taittuva puolivälissä viistosti sisäänpäin. Vesikatto on pieni pyramidikatto, jossa on huippukoristeena valkoiseksi maalattu risti. Katon alapuolella on neljä pientä tuuletusaukkoa. Rakennuksen julkisivut muodostuvat tasapitkistä (4) pystylaudoitetuista vyöhykkeistä. Julkisivut ovat keltaiset. Tornin itäseinässä on muutaman metrin korkeudella kiinni naulattu oviaukko. Rakennus on ajankuluessa on painunut hieman vinoon. Lähde: Finna

Mestauskivi

Mestauskivi

Kotiseutu-lehdessä kerrotaan 1910 Siikajoen ja Lumijoen välisen taipaleen mestauspaikasta. Tien vieressä, puolivälissä taipaletta, on erikoinen kivi. Kivessä on kolme koloa, niin kuin olisi siihen päällä ja molemmilla nyrkeillä puskettu kuopat.

 ”Näky Olkijoella 1798” E. D. Clarke: Travels in various Countries of Europe, Asia and Africa, 1810–1819.

Tutkimusmatkailija Clarke kohtasi syyskesällä 1798 hurjan näyn Raahen lähellä Olkijoella ja kuvasi sitä yllä olevassa piirroksessa, sekä matkapäiväkirjassaan: Juuri ennenkuin saavuimme Olkijoelle (Oljocki) näimme metsässä, tätä varten peratulla aukeamalla kolmen pyörän nenässä erään rikollisen suomalaisen ruhjotun ruumiin; hän oli juovuksissaan kirveellä katkaissut pään eräältä naiselta. Hänen päänsä oli asetettu yhdelle pyörälle, oikea kätensä toiselle ja ruumis, joka oli kansan tavan mukaan puettuna valkoiseen puseroon keltaisella vyöhiköllä, lepäsi kolmannella, keskimmäisellä, toisten kahden välissä. Hengenasioista tuomittujen rangaistus vaatii Ruotsissa oikean käden katkaisemisen ennenkuin rikollinen mestataan. Pysähdyimme vähäksi aikaa piirustaaksemme tuon kaamean näyn. Keskellä synkkää ja yksinäistä korpea, jossa vallitsi kuolon hiljaisuus, oli se totisesti näky, joka puhui kammottavaa kieltä. Ihmisolennon ruumis siten alttiiksi annettuna lintujen saaliiksi yleisen maantien varrella, ei voi olla vaikuttamatta jokaisen ohikulkijan mieleen; ja kansan keskuudessa se ehdottomasti tekee mieleenpainuvan ja hyödyllisen vaikutuksen. Itse rikoksen suunnattomuus vaikuttaa kuitenkin säälintunteeseen, jonka rangaistuksen varoittava laatu synnyttää.

Ei ihme, että mestauspaikkojen muistot ovat säilyneet meidän päiviin asti ja paikoihin liittyy monia kummitustarinoita:

Kerran olivat muutamat nuoret miehet pelanneet korttia kiven vieressä, lähellä entistä mestauspaikkaa. Äkkiä metsästä oli alkanut kuulua hirvittävää huutoa ja ryminää, aivan kuin kokonainen armeijajoukko olisi siellä mestausta suorittamassa. Sanotaan, että mestauspaikat ovat niin läpeensä ihmisverellä kasteltuja, ettei niissä kasva kuin katajikkoa. 


Mestauskirves Vankilamuseon kokoelmissa. Saantitietojen mukaan mestauskirves on peräisin Mikkelistä, mutta kirveen alkuperäispaikkakunnasta ei ole varmaa tietoa. Kuolemanrangaistuksen käyttö rauhan oloissa päättyi Suomessa vuonna 1825. Kansallismuseo, CCBY4.0

Myös Muhoksen Teerikankaalla on ollut mestauspaikka, jonka lähimetsissä voi nähdä rauhattoman miehen. Sanotaan, että mies on syyttömänä tuomittu ja vaeltaa muun “tyhjän väen” kanssa levottomana. Kerran utajärveläinen mies oli kyydittänyt matkustajaa mestauspaikan ohi. 

– Katsopa tien laidalle vasemman kainalosi alitse, oli mies houkutellut kuskin penkiltä. 

Kun kyydissä ollut mies katsoi tien vierelle kainalonsa alta, näkyi tien laidalla levotonta väkeä mustanaan ja mestauspaikan menneitä kauheuksia.

Lue lisää: Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Kapteeni Himangan haamu

Täyen kuun aikana on melkein aina pohojatuuli. Pohojanmerellä oon monesti nähny, ku alakukuusta sinne joutuu, niin ei pääse Englantiin, ennen ku joutuu täyenkuun aika. Sillon tullee pohojatuuli, ja se työntää etteenpäin laivaa. 

kapteeni Himanka, 1923
Purjelaivoja lastataan Maivaperän satamassa, Samuli Paulaharju, 1924, Kansatieteen kuvakokoelma, CCBY4.0

Raahen kirkkoa vastapäätä, Cortenkadun varrella, on komean keltainen kapteeni Himangan talo. Entinen asukas on kertonut, että portin puoleisissa huoneissa kulkee aave siirrellen ja kolisuttaen puuhellan renkaita. Metallin kalske ja kirskunta saattavat herättää nukkujat yöaikaan. Kun huoneeseen menee, niin koskaan ei ketään näy. Kolinan ja painavat askeleet saattaa yöllä kuulla selvästi. Irti nostetut hellan renkaat ovat merkkinä huoneen oudoista tapahtumista. Kuka kapteeni Himangan talon kolisuttaja on, vai kolisuttaako hellan renkaita itse kapteeni?

Johan Himanka (1858-1927) oli kookas ja harmaapartainen mies. Vuosien merillä olo oli jättänyt vankkaan mieheen jälkensä. Miehen ääni oli voimakas, ja sen voi kuvitella kantaneen myrskyn kohinan yli, kun purjelaivassa joutui karjumaan käskyjä. Kerrotaan, että ollessaan 1902 raumalaisella Altai-parkilla kapteenina Himanka oli lähtenyt Englannin Newportista brikettilastissa etelää kohti. Purjelaivan matka oli pysähtynyt myrskyssä koralliriutalle Madagaskarin Tamataveen. Luotsi oli laivassa, mutta alus oli tuhon oma hakkautuessaan koralliriuttaa vasten. Laivan lokikirja kertoo, että lasti saatiin pelastettua proomuihin ja hylky myytiin. 

Vanhoina päivinä Himanka kertoi totena juttua alkuasukkaista, jotka olivat tulleet hänen luokseen ja pyytäneet jäämään Madagaskarin saaren keisariksi. Kapteeni oli huvittuneena kieltäytynyt. Kun Raahen merituuli oikein riepotti Cortenkadun kulmauksia, saattoi Himanka harmitella viimeisinä vuosinaan, että olisi sittenkin pitänyt jäädä Madagaskarin keisariksi.

Fregatti Altai. Alus profiilissa, taustalla oikealla Hongkongin rannikkoa sekä purjealuksia, djonkki. Purjelaivassa liehuu venäjän kauppalippu, nimiviiri ALTAI näkyy peilikirjaimin. Miehistön lukumäärä 9, osittain työnteossa. Kukka-aiheinen, veistetty kehys. Åbo Akademin merihistoriallinen kokoelma, CCBY4.0

Kun Raahen vanha kirkko paloi heinäkuun yönä 1908, kaikki raahelaiset olivat ämpäriketjuissa sammutustöissä ja katsomassa kuumottavaa tulimerta. Ikiaikainen, korkea kirkontorni humahti palavaan kirkkosaliin lennättäen kipinöitä niin, että viereinen alkeiskoulukin paloi. Kirkontornin messinkinen kukko tippui rytäkässä korkeudesta kapteeni Himangan talon pihalle. 

Vain yksi oli yöllisestä katastrofista poissa: vanha rumpali ja palovartija Hackmanin Matti nukkui sikeästi kirkon läheisessä talossa. Hänen kerrotaan aamulla hieraisseen silmiä monta kertaa mentyään aamulla pihamaalle. Vaikka Matti kuinka tähyili kellonaikaa kirkontornista, niin ei näkynyt koko kirkkoa. Yön palohälytys oli ohi ja meteli lakannut. Vanhasta kirkosta oli jäljellä vain savuavat rauniot. Palaneen kirkontornin suuri kukko odotti nokeentuneena kapteeni Himankaa pihamaalla.

Kapteeni Himangan kuoltua talon myöhempi asukas on kertonut, että rakennuksen huoneissa kävelee joku yöaikaan. Kerran nukkumassa ollessaan eräs asukkaista oli hätkähtänyt hereille tunteeseen, että sängyn vieressä seisoi joku. Uskaltamatta avata silmiään hän oli yrittänyt hengittää rauhallisesti ja maata hievahtamatta peittojen kätköissä. Painavat mutta hiljaiset askeleet olivat kävelleet verkkaisesti sängyn päätyyn, ja nukkujan yläpuolelta kasvoilla oli tuntunut ylle kumartuneen, kutsumattoman yövieraan rauhallinen hengitys. On vaikea kuvailla tuntua toisen henkilön läsnäolosta, mutta sängyllä nukkuva ei uskaltanut avata silmiään. Muutamien verkkaisten askelten jälkeen hetki oli ohi. Kävikö kapteeni Himanka omassa kodissaan katsomassa yöpuulle asettautunutta?

Raahen 1912 valmistunut kirkko. Matkailun edistämiskeskuksen historiallinen kuvakokoelma,1931 CCBY4.0

Outoja tapauksia Oulussa

Eero Järnefelt, Oulu, 1922, Ateneumin taidemuseo

Toppilansalmen kummitus

Leskirouva Vilhelmiina Jäntti oli tottunut enteisiin. Selvänäkijän lahjat olivat tulleet hänelle pyytämättä, ja arjessa sattui joskus outoja tapahtumia, jotka oli parasta jättää vaille suurempaa huomiota.

Leskirouva oli menossa ämpärin kanssa hakemaan kaivosta vettä Oulun Alasiirtolassa. Edellä käveli pitkiin hameisiin pukeutunut nainen, jolla oli säntillinen hiusnuttura. Nainen kääntyi Kaupin portista pihalle ja kyyristyi kaivon taakse. Kun leskirouva ehti ämpärin kanssa kaivolle, niin ketään ei näkynyt. 

– Mitä se Jänttiskä siellä pyörii? talon ovelle tullut Kaupin rouva kysyi ihmetellen.

– Oli taas vähän outo tapaus, leskirouva sanoi vaiteliaasti ja alkoi nostaa vettä kaivosta mietteisiin painuneena. Selässä kulkivat kylmät väreet.

Aamupäivällä Jäntin pojat tulivat kotiin ja sanoivat vakavina nähneensä, kun Toppilansalmeen hukuttautui joku nainen. 

– Sitä se hahmo siis tiesi, leskirouva sanoi hiljaa. – Näyttäytyi kuollessaan minulle.

Oulun rautatiesillan vihkimistilaisuus, 1903. Ensimmäinen juna kulkee sillan yli. Alla virtaa Oulujoki. Museovirasto
Kuvitusta kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset.

Jänttiskän näky

Vilhelmiina Jäntti työskenteli Oulun Åströmillä. Töihin nahkatehtaalle kuljettiin Alasiirtolasta kävellen, ja aamulla tuli herätä varhain. Kadut olivat liukkaat, elettiin kevättalvea. Leskirouva Jäntti oli ottanut mukaan potkukelkan ja potkutteli hiljaisella kadulla. 

Edellä näkyi tuttu kuivasjärveläinen nainen, joka näytti liukastelevan tiellä kiireesti eteenpäin. Naisella oli tuttu valkoinen huivi ja musta takki. Vilhelmiina lisäsi vauhtia ja sai naisen kiinni.

– Huomenta. Ota kiinni tuosta potkurista, että pysyt pystyssä! Vilhelmiina sanoi edellä kulkevalle naiselle.

Kun potkukelkka oli naisen vierellä, hävisi kulkija aamuhämärään.

Myöhemmin päivällä tuli surusanoma. Kuivasjärven tuttu nainen oli kuollut aamuvarhaisella.

Parkkilaiva Hermeksen nainen

raahelainen kummitusjuttu kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset

Suurten purjelaivojen keulakuvana oli aikoinaan puinen naishahmo, jonka väitettiin suojelevan laivaa maailman merillä. Kauppalaivoissa seilaavien merimiesten pestit saattoivat olla vuosien pituisia, ja kotiväkeen pidettiin yhteyttä satamiin jätetyillä kirjeillä. Saattoivatpa viestit lähteä myös merillä kohdatun laivan matkaan, mutta melko hidasta tiedonkulku oli.

Parkkilaiva Hermes oli ollut matkalla merillä niin pitkään, että kotiväki oli ollut kauan jo huolissaan aina rahansa riskeerannutta laivanvarustajaa myöten. Merimiesten perheissä surtiin jo, koska pelättiin pahinta, sillä viestiä ei ollut kuulunut valtameriltä kuukausiin.

Parkki Hermes oli kovassa myrskyssä Englannin rannikolla, ja raahelainen merimies Johan Petter Winter oli komennettu ruoriin. Laiva keinui kovassa aallokossa yön pimeydessä. Yhtäkkiä Winter näki laivan kannella häilyvän naisen suuressa krinoliinihameessaan. Merivesi löi aaltoja laivan kannelle, mutta nainen nojasi mastoa vasten hiljaisena pärskeiden keskellä. Winter ei voinut kuin keskittyä ruorin pitämiseen. Hän ihmetteli ilmestyneen naishahmon huolestunutta, hiljaista olemusta ja tuulessa heiluvaa vaatetusta. Aikansa outoa ilmestystä tuijotettuaan hän sai huudettua tuulessa kaverille, että tämä kävisi hakemassa naisen suojaan.

– Laivassa on tuntematon nainen! Hakekaa kapteeni paikalle!

Silloin naishahmo lähti kävelemään maston luota keulaa kohti ja hävisi aaltojen roiskeeseen. 

Myrskyssä laivaa tarkastettiin ja tummiin aaltoihin tähyiltiin. Kun aamulla tutkittiin laivaa vielä päivänvalossa, merimies Winter näki naisen ilmestymispaikalla isomaston kohdalla hankauman. Laivan tärkein masto oli kärsinyt myrskyssä niin paljon, että sitä pitäisi pian tukea ja korjata, muutoin se ei enää kauan kestäisi. Pääteltiin, että suuriin hameisiin pukeutunut naishahmo oli käynyt varoittamassa murtuvasta mastosta.