Lääninhallituksen levoton lakeija

Palatsimaisessa rakennuksessa työskentelevät virkamiehet ovat kertoneet, että joku tarkkailee heitä, vaikka lähistöllä ei näy ketään, ja rapisevien kaakeliuunien päältä tipahtelee vuosikymmenten takaista pölyä. Yläkerran juhlatilan tuoleja liikutellaan, vaikka komein koristemaalauksin sisustetussa huoneessa ei ole ihmisiä.

Oulun Lääninhallituksen talo. Museovirasto CCBY4.0

Uusrenessanssityyliä edustava Oulun lääninhallituksen rakennus on valmistunut vuonna 1890. Talossa on kaksi kerrosta ja kellaritiloja. Ensimmäinen kerros rakennettiin aikoinaan lääninhallituksen virastotiloksi. Toiseen kerrokseen sisustettiin komea kuvernöörin virka-asunto, jossa on upeat kaakeliuunit, tyylihuonekaluja ja merkittäviä taideteoksia. Talossa on nähty hienoja juhlia, ja vieraat ja palvelusväki ovat kulkeneet talon huoneissa vuosikymmenten ajan.

Askelten äänet kaikuvat rapuissa ja kellarin portaikoissa, vaikka talossa olisi yksin. Kiireisestä palvelusväestä talon vangiksi on jäänyt ´levottomaksi lakeijaksi´ nimetty kummitus, menneiden aikojen miespalvelija, jonka kerrotaan hirttäytyneen kellarikerroksessa. Mies oli päätynyt epätoivoiseen tekoon onnettoman ja yksipuolisen rakkauden vuoksi. Kuolema ei kuitenkaan antanut hänelle rauhaa.

Lääninhallituksen tiloja 1930-luvulla eli Oulun lääninherra Pehkosen yksityisasunto. Museovirasto CCBY4.0

Kerran eräillä juhlapäivällisillä kahden vieraan helminauhat katkesivat yhtä aikaa ja helmet vierivät juhlatilan lattialle. Keittiössä työskennelleet ovat kuulleet kiireisiä askelia tyhjistä tiloista. Eräs väittää, että hänen käsivarrestaan on tartuttu kiinni, vaikka ketään ei näkynyt. Toinen väittää, että hirrestä roikkuvan haamun jalat hipaisevat hartioista tietyssä kohdassa portaikkoa. Useimmat epäilevät kummituksen olevan hirttäytynyt levoton lakeija, mutta uskotaan myös, että joku entisistä maaherroista levittelee keskeneräiseksi luulemiaan työpapereitaan öisin. 

Syyspimeinä iltoina voi nähdä valojen räpsyvän tyhjän talon juhlahuoneistojen ikkunoissa.

Tilaa Pohjois-Pohjanmaan mielenkiintoiset kotiseutukirjat pukinkonttiin helposti verkkokaupasta. Gunilla ja kummat kertomukset -kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta ja Pohjolan joulu – perinteitä kekristä nuuttiin.

Isoviha, aarteita ja aarnivalkeita

Pyhäjoen Pirttikoskelta löytynyt rahakätkö. Maanviljelijä löysi kätkön peltotöissä Alahaka -nimisellä pellolla kesäkuussa 1963. Pelto oli edellisenä vuonna käännetty traktorilla luonnonniitystä pelloksi ja kätkö löytyi aivan pellon pinnasta. Aura osui ensin yhteen tinapulloon ja sen vieressä oli toinen, pienempi pullo. Isossa pullossa neljä hopearahaa oli suojattu kangaskappaleella. Yhteensä rahoja oli pulloissa 55 kappaletta (joista kokoelmiin on lunastettu 54). Rahat olivat 2 ja 1 markan, sekä 5,4, 2, ja yhden äyrin arvoisia hopearahoja Kaarle XI:n ja Kaarle XII:n ajalta. Vanhin raha on vuodelta 1665 ja nuorin vuodelta 1712. Rahojen lisäksi kätköön kuuluu myös hopeasormus. Museovirasto, CCBY4.0

Valitusta kuusikossa

Muhoksen Poikajoki kohisee koskissa ja mutkittelee rotkomaisessa maastossa synkkien metsien läpi. Lähitienoilla on Pakosaunanmaaksi kutsuttu paikka, jossa on voinut nähdä piilopirtin jäänteitä ja sammaloituneet kiukaan rauniot muistona kauheasta vainoajasta. Lähellä on muitakin piilotelleiden ihmisten asumusten jäänteitä. Nimistössä on säilynyt myös Sikiösaunansuoksi sanottu alue, jonka kauheudet ovat jo unohtuneet.

Kerran oli metsästäjäporukka asettunut Pakosaunanmaan raunioiden lähelle yöpymään, mutta kokeneilla kulkijoilla ei nukkumisesta tullut mitään. Metsien syvyyksistä kuului levotonta valitusta ja ryskettä. Kaukainen koiranhaukku kuului varoittavana kaukametsistä niin kuin isovihan piilottelijoita vainuavien koirien äänet aikoinaan. Valituksen yltyessä oli metsästäjien kerättävä reppunsa ja lähdettävä ryskettä pakoon. Nuotiokin jäi sammuttamatta Pakosaunanmaan maastoihin, kun miesjoukko jätti reissunsa kesken.

Päätön mies 

Isonvihan aikaisia venäläisiä sotilaita on unohdetuissa haudoissa useissa eri paikoissa. Leposijoihin saattaa viitata enää vain perimätietona säilynyt paikannimi. Ryssäkankaaksi nimitetyssä paikassa saattaa öisin nähdä isonvihan aikaisten sotilaiden kulkevan levottomana metsätiellä. Joukon ääni kuuluu ensin kauempaa, ja kun hahmot erottaa hämärässä, yksi sotilaista hakkaa kainalossa kantamaansa huutavaa päätään. 

Lampaita maantiellä Yppärissä, 1924. Samuli Paulaharju. Museovirasto. CCBY4.0

Vihan vainioilla

Yppärissä, syksyisen valtatie 8:n penkalla näkyy auton valoissa vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutunut hevosmies. Hahmo ylittää tien ja katoaa metsään. Autoilija jarruttaa rajusti säikähtäneenä. Ulosajo tieltä tai kolari on taas hiuskarvan varassa!

Isonvihan surmapaikkojen synkkien tapahtumien muistot jättivät autiotilojen liepeille pelon ilmapiirin. Pyhäjoella kulkevilla teillä saattaa pimeän aikaan kuulla valittavan väkijoukon ääniä. Jo aikoinaan hevosmiehet sanoivat, että Pyhäjoen Yppärissä Paltusmäen kohdalla hevoset vaistoavat jotain, mitä tavallinen kulkija ei voi nähdä. Säyseiksi tiedetyt ruunat käyttäytyvät kummallisesti ja saattoivat pysähtyä, niin että vasta kovan käskemisen jälkeen lähtivät jatkamaan korskuen matkaansa. 

Juusonmäen Kummalan talossa kerrotaan kummittevan. Asuinrakennusten lähistöllä ja talon pihamaalla on nähty tulenlieskoja. Liekehtivä valo on kuin pimeydessä kipunoiva soihtu. Jo 1800-luvun lopulla on kerrottu loimottavista näkymistä. Näyttää kuin talo olisi tulessa, mutta lähemmäksi tullessa tulipalon aavistus on ollut harhaa. Ihmismielen pohjalla kummittelevat sukupolvien takaiset isovihan kauhut. 

Paikkakunnalla puhutaan myös yleisesti, että Pyhäjoen Paltusmäen ja Juusonmäen välisellä tiellä sattuu tavallista enemmän kolareita. Tie olikin niillä main niin mutkikas, että tiedetään saksalaisten autokolonnien kolaroineen mutkissa jatkosodan aikaan . Oikaistu valtatie kahdeksan halkaisee nykyään Paltusmäen kahtia, ja mäki on tietöiden ja soranoton yhteydessä madaltunut. 

Ovatko Paltusmäen kolarit erikoisten näkymien aiheuttamia äkkijarrutuksia vai muisto ajalta, kun tie oli Paltusmäen kohdalla paljon mutkikkaampi? Ovatko ihmisten mielissä Pyhäjoellakin raivonneen isovihan kauhut?

Jumala pelkääväinen leskivaimo Anna Jakobin tytär Rautio, joka oli syndynyt 15.12.1700 ja kuoli 5.2.1772 sääsi vähän ennen autuaallista eroansa maailmasta 500 Taal. yhtä kuin kup. t. tähän kynttiläkruunuun Jumalalle kunniaksi ja Hänen huonekunnallens Kaunistukseksi. Tämä valettiin Tokholmisa v. 1776.

Pyhäjoen kirkossa on vanha kynttiläkruunu, joka siihen kaiverretun tekstin ja perimätiedon mukaan on hankittu kovia kokeneen leskiemännän Anna Jaakontytär Raution antamilla rahoilla. Pyhäjoen Eteläkylän ihmisistä jäi isonvihan jäljiltä henkiin vain kahdeksan. Viholliset ottivat hengiltä nuoren Annan vanhemmat ja yhteensä 15 omaista. Kiduttamalla haluttiin saada selville piilopirttien paikat ja kätketyt arvoesineet. Viholliset piiskasivat Annaa rautapiiskoin ripustettuaan hänet kattoon. Ehkä tyttöä luultiin jo kuolleeksi, kun hän päätyi riiheen piilottelemaan ruumiiden alle. Kun yö pimeni, järkyttynyt ja henkihieveriin pahoinpidelty Anna oli päässyt raahautumaan pakoon. Tyttö suuntasi merenrantaan, josta saattoi olla paras pakomahdollisuus. Hänen onnistui päästä veneeseen jonkin toisen pakolaisjoukon mukaan ja lopulta turvaan Ruotsiin. Vanhoilla päivillään hän halusi muistaa kotikirkkoa kiitokseksi pelastumisestaan. Kynttiläkruunu kantaa muistoa Anna Jaakontytär Raution elämästä.

Plooturahakätkö Iljalan talon mailta Hailuodon Ojakylässä. Vuonna 1880 löytynyt kätkö sisälsi neljä kahden taalerin rahaa vuosilta 1682, 1711 ja 1712, kolme yhden taalerin rahaa vuodelta 1710 sekä 1/2 taaleria vuodelta 1710. Museovirasto, CCBY4.0

Autiokankaan kummitukset

Vihannissa on useita metsiä, joihin ei tarinoiden mukaan kannata öisin mennä. Autiokankaaksi kutsutussa paikassa on perimätiedon mukaan ollut raahelaisten piilopirtti isonvihan aikaan. Pahaksi onneksi piilopaikka paljastui ja vihollinen pönkäsi oven kiinni ja poltti tuvan asukkaineen maan tasalle. Kangas jäi autioksi ja sai nykyisen nimensä. Myöhemmin lähiseuduilla kulki taalainflikoiksi kutsuttuja kulkukauppiaita, jotka yllättäen kuolivat, ja heidät haudattiin Autiokankaan maille. Rauhattomien kulkukauppiaiden tavaroita on löytynyt oudolla tavalla pitkin synkkää kangasta, ja puhutaan, että metsätienoilla kummittelee pirtissä paistuneiden ihmisten haamuja.

Albert Edelfelt, luonnoskirjasta 1871-73, Kansallisgalleria, CCO

Fakta: Isoviha 1713–1721

Paikannimet Kalmanlahti, Paistinkangas, Vihannin Piilokangas ja Muhosten Pakosaunanmaa ovat muistoina kauhuista kolmensadan vuoden takaa. Vaikka oudot paikannimet säilyvät, seutuihin liittyvät synkät muistot ja tarinat ehkä ovat jo unohtuneet. Venäjän miehitysaika Suomessa sai nimen isoviha. Aika koetteli Pohjois-Pohjanmaata kovalla kädellä. Lähiseutujen surulliset paikannimet kertovat menneiden sukupolvien synkästä historiasta, ja tositapahtumat ovat antaneet aiheen useisiin kummitustarinoihin, joissa vihaa ja väkivaltaa kokeneet ihmiset eivät saa rauhaa.

Suomi oli isonvihan aikaan osa Ruotsin 1600-luvulla laajentunutta suurvaltaa. Vahvojen hallitsijoiden valloitukset toivat Ruotsille paljon vihollisia, ja 1700-luvulla koitti takaisinmaksun aika. Suuri Pohjan sota alkoi, kun Tanska, Saksi, Puola ja Venäjä solmivat sopimuksen vallata aiemmissa sodissa Ruotsille menettämiään alueita. Poikkeukselliset sääolot ja järkyttävät katovuodet 1600-luvulla olivat johtaneet nälänhätään ja riehuviin tauteihin. Ruotsin taistelut olivat aluksi voitokkaita, mutta 1709 käydyn Pultavan taistelun tappioiden jälkeen Venäjän miehittämisvaihe, isoviha alkoi Suomessa. Rutto riehui 1710 Turussa ja Helsingissä tappaen kolmasosan väestöstä, eivätkä maaseudun ihmisetkään olleet turvassa. 

Kun 1714 Napuen taisteluksi kutsuttu hyytävä helmikuinen yhteenotto Kyrönjoen rannalla ja Merijärvenkin syksyinen kahakka oli hävitty, valtasivat venäläiset perääntyvältä Ruotsi-Suomen armeijalta Pohjois-Suomen alueet. Venäläisillä oli tavoitteena koko rannikon autioittaminen. Talot tyhjentyivät veritekojen, paenneiden ihmisten, vangeiksi ja “ryssänrengeiksi” vietyjen lasten jäljiltä. Yppärissä teljettiin 1716 Nissilän taloon 120 ihmistä, jotka nuijittiin kuoliaaksi. 

Albert Edelfelt, Poltettu kylä -harjoitelma, 1878-79, Kansallisgalleria, CCO

Venäjän sotataktiikkaan kuului Suomen rannikkoseudun asutuksen hävittäminen, mikä johti ankarimpiin siviilitappioihin juuri Pohjois-Pohjanmaalla. Tsaari käski tuhota asutuksen kymmenen peninkulman syvyydeltä puskurivyöhykkeeksi Ruotsia vastaan. Suurin yksittäinen veriteko tapahtui Hailuodossa murhaperjantaina 29.9.1714, kun 200 kasakkaa tappoi yhdessä yössä kirveellä noin 800 henkeä. Esimerkiksi Raahen väkiluku oli isovihan aikaan vain kaksinumeroinen, kun porvaristo pakeni Ruotsiin ja köyhempi väki sisämaiden piilopirtteihin. Ihmiset piilottivat arvoesineitä turvaan, ja sotilaat kiduttivat kiinni saatuja piilopaikkojen paljastamiseksi. Tositapahtumia värittävät tarinat kätketyistä aarteista ja surmapaikkojen levottomista kummituksista saivat alkunsa ja pysyivät mielissä sukupolvesta toiseen.

Lue lisää perinteisiä kummitustarinoita ja faktaa tarinoiden taustalta Aki Pulkkasen Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta -kirjasta.

Saunassa kummittelee

Salaperäinen saunoja

Oulaisissa on kiertänyt useista vanhoista saunatuvista juttuja, joissa ikivanhojen hirsikertojen lämmitessä kiukaan löylyissä on saunavieraina kutsumattomia ja kummia vieraita.  Sanotaan, että Oulaisten Matkanivassa on sauna, jossa vaalea naisen haamu on pukemassa aina, kun talonväki on tulossa saunaan. Siinä se savuhöyryssä näkyy. Kummajainen sammuttaa aina lampunkin mennessään, kun häviää ulkosalle ja antaa talonväelle tilaa. Hirsisaunaa on siirretty kaksi kertaa eri kohtaan, mutta aina vain sama juttu. Lieneekö joku vanhan saunan entinen ja rauhaton kylpijä vai synnytykseen kuollut nainen?

Rudolf Koivun piirros sauna, 1908,CCBY4.0.

Selkämaan sauna

Rantsilassa on kerrottu tarinaa eksyneistä marjamiehistä, jotka joutuivat väsyneenä yöpymään autioituneessa Selkämaan saunassa. Miehet olivat laittaneet pesään tulen. Monta kertaa pimeän yön aikana oli saunan ovi käyty aukaisemassa ja katolta oli kuulunut painavia askeleita. Väsyneenä olivat marjamiehet sanoneet: “Tulukoon vaikka ite Selekämaan piru, niin ei tästä lähetä mihinkään”. Silloin oli saunan kiuas haljennut rikki ja kuumat kekäleet lentäneet ympäri saunaa, niin että koko asumus oli ollut sakeanaan savua. Lähtö tuli marjamiehillä yönselkään, vaikka väsymys painoi ankarasti. 

Miehet saunassa,1936. Museovirasto, CCBY4.0

FAKTA: Sauna

Saunaan kun mentiin, pantiin olkia alle, sylkäistiin niihin ja sanottiin: “Hyi, tartu tattaraisiin, vain älä minuun tartu.” Vaihojan vanha emäntä, 1925

Ei ihme, että saunan lämmössä ajatukset painuvat syviin mietteisiin. Löyly-sana tarkoittaa vanhastaan henkeä ja sielua. 

Jos ei terva, viina tai sauna auta, on tauti kuolemaksi. Suomalaisen saunomistapa on pysynyt samanlaisena vuosisatojen ajan. Sauna on vanha suomenkielinen sana, ja ulkoisen peseytymisen lisäksi sauna koetaan yleisesti myös paikkana, jossa puhdistuu kehon lisäksi mieli. Entisaikaan saunassa hoidettiin sairaita, pestiin vainajat viimeiselle matkalleen, saunotettiin morsiamet ja nähtiin elämän ensimmäiset hetket, synnyttiin. Ei siis ihme, että saunomisaikaa annettiin savusaunojen hämärässä häkälöylyjen jälkeen myös näkymättömälle saunakansalle tai tontuille, joita ei kiroilemalla saanut suututtaa.

Saunaan liittyvät uskomukset ja taiat kiinnittyvät usein vuotuisjuhliin. Juhannussauna ja joulusauna ovat tärkeitä perheiden juhlanviettotapoja edelleen. Tavat ovat säilyneet nykyaikaisten kerrostalojenkin lauteilla, mutta osa perinteistä on unohtunut savusaunojen käytyä harvinaisemmiksi. Harva muistaa enää nykyisin olla laskiaislöylyissä hiljaa tulevan vuoden sääskenpistoja välttääkseen vaan rauhoittuu hyviin keskusteluihin riisuttuna vaatteista, päivän huolista ja arvoasetelmista. 

Kuva Museoviraston kokoelmista, Albert Lunte, 1950-luku, CCBY4.0

Kirjassa Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta on 100 perinteistä tarinaa ja mielenkiintoista faktaa tarinoiden taustalta.

Vihannin korttikööri

Vihannin hautausmaan laidassa on iso laakakivi. Kylän nuoriso oli joskus kiven luona viettänyt iltaa, ja pojat olivat aloittaneet korttipelin. Ilta oli jo pitkällä, ja pelissä iso rahasumma, kun äkisti hautausmaan hämärästä oli noussut suuri mies. 

– Ikävä on maan alla maata ja oottaa tuomiopäivää, mörisi verkkaisesti liikkuva vainaja toruen nuorisoporukkaa. 

Silloin oli korttisakki juossut paikalta niin lujaa kuin mahdollista. 

Interiör af en Torfkoja. WID BRAHESTAD Turpas-mökki |sisusta| RAAHEN LIKELTÄ. Piirtäjä: R. Åkerblom 1876, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. CCBY4.0

Vihantilaisten markkinamatka

Vihantilainen tarinoiden kerääjä ja kotiseutumies Matti Junttila on kirjoittanut talteen jutun pelottavasta markkinareissusta. Myllylän isäntä ja emäntä olivat tulossa Raahen markkinoilta hevoskärryillä. Matkan jo ollessa pitkällä iltamyöhällä metsän puolelle ilmestyi pitkään palttooseen pukeutunut mies, joka ei puhunut mitään, vaikka kulkijat yhdessä koettivat puhutella. Mies oli kärryjen kohdalla. Mykkä hahmo kulki vieressä, vaikka välillä ajettiin lujempaakin. Tumma hahmo ei vastannut mitään, vaikka hermostunut isäntä yritti laskea leikkiäkin välillä itseään ja emäntää rauhoitellen. 

Markkinamatkan edetessä alkoi jo hahmon hiljaisuus hirvittää, ja isäntä ajoi täyttä vauhtia emännän ulistessa peloissaan. Vasta Vihannin kirkon tornin jo näkyessä hahmo hävisi pimeyteen. 

– Se oli se Kuppilan tansseissa tapettu mies, emäntä uskalsi lopulta sanoa vakavana, kun markkinamatka päättyi kotipihaan. 

Aiemmin oli kyläläinen kuollut tanssipaikan kahakassa ja ilmestyi nyt markkinamatkalta palaavien elävien seuraan.

Kummittelua Raahen raatihuoneella

  • Komhittaväjellä on tänäpänä tanssit Raatihuoneella, sanoivat raahelaiset, kun paikkakunnan ruotsia puhuvat pitivät Raatihuoneella juhliaan.
Raahen raatihuone häämöttää vaaleana kuvan keskellä. Kuvan on ottanut valokuvaaja Hjalmar Sjöman talvella 1890 ehkäpä Porvari ja Kaupaakoulun katolta tai ikkunasta. Vasemmalla on olutpruukin rakennuksia ja kaukana häämöttää Raahen vanha kirkko, joka paloi vuonna 1908. Kuva on Museoviraston kokoelmasta. (CCBY4.0)

Monia juhlia nähneen kokoussalin kristallikruunujen prismat kilisevät hiljaa Raahen kaikkein juhlavimmassa tilassa. Punaisen salin seinältä katsovat poisnukkuneiden kaupunginjohtajien muotokuvat, ja talossa pitkään työskennelleet tuntevat paikan kummituksen tavat. 

Toimistohuoneiksi remontoiduissa tiloissa tehdään joskus töitä iltavuorossakin. Kovin mielellään eivät kaikki iltavuoroon tahdo jäädä, sillä talo ei nuku koskaan tyhjänäkään. Portaikossa on kuultu selvää silkkihameiden kahinaa. Arkisissa toimistohuoneissa voi kuulla, että yläkerran ovet aukeavat ja sulkeutuvat rauhallisesti. Rauhalliset askeleet kulkevat huoneen laidasta toiseen. Raatihuoneessa työskentelevät sanovat, että erikoiset äänet kuuluvat erityisesti aamuisin ja iltaisin. Äänet eivät ole vilkkaan Rantakadun melskettä tai kadunkulkijoiden aiheuttamia. 

– Juhlasalin pianon saattoi kuulla soivan aamuisin ja myöhään illalla, muistelee raatihuoneella pitkään työskennellyt rouva. – Musiikista huomasi heti, oliko kummitus hyvällä vai huonolla tuulella. Askelia ja huokauksia kuului ylä- ja alakerrasta varsinkin ennen 1960-luvulla tehtyä peruskorjausta. Joskus kuulosti, että kulkijoita tyhjissä huoneissa oli useita. Joskus soittaja saattoi keskeyttää musiikin äkisti ja kävellä edestakaisin portaikossa. 

Tullinhoitaja Brunowin kolkko ja keskeneräinen talo on seissyt paikallaan jo silloin, kun elettiin suuria nälkävuosia ja kaupungin päättäjien tuli keksiä keinoja, kuinka vaeltaville ja sairaille ihmisille saataisiin ruokaa. Raatihuoneen suuresta salista näkyy maa-alue, joka täytettiin 1800-luvulla risuilla ja oksilla hätäaputöinä, niin että köyhät ja vaivaiset saivat työtä vastaan ruokaa hengenpitimikseen. Lapsettoman Brunowin aikana taloon suunnitelluista 25 huoneesta valmistui vain kahdeksan. 

Ovatko kummittelevat askeleet tullinhoitaja Brunowin vaimon, joka asui suuressa talossa vailla omia lapsia? Vai onko suuren salin koristemaalauksia taiteillut Homppa-Pekka liikkeellä täälläkin? Käveleekö talossa öisin joku muotokuvien henkilöistä? Brunow itse muutti aikoinaan Haminaan yrittäen päästä suureellisesta rakennuksesta eroon.

Fakta: Raahen raatihuone

Raahen raatihuone on rakennettu 1830-luvulla alunperin tullinhoitaja Gustav Robert Brunowin komeaksi yksityistaloksi. Empirekartano on hirsirunkoinen, mutta rapattu kivitalon näköiseksi. Talo oli Brunowin aikaan pitkään keskeneräinen. Rakennuksen suuressa salissa järjestettiin juhlia jo rakennusaikana, vaikka siellä ei ollut vielä lattiaakaan. Brunowin kerrotaan koristuttaneen lattiattoman salin maapinnan sammalilla, oksilla ja kuusilla niin, että juhlavieraat saattoivat seurustella salin poikki menevillä poluilla ja lehtimajoissa. Alakerran sali ja huoneet valmistuivat hiljalleen, mutta yläkerta pysyi pitkään kylmillään. Lapsettomaksi jäänyt Brunowin perhe yritti myydä suurta taloa pitkän aikaa. Brunow muutti kaupungista pois. Vuonna 1862 talo ostettiin 2 500 ruplalla kaupungin virkamiesten käyttöön. Kristallikruunuin koristellussa juhlasalissa on järjestetty lukemattomia juhlia siitä lähtien. Kaupunginhallitus kokoontuu talon isossa juhlasalissa nykyisin säännöllisesti, ja talossa on useita toimistotiloja. Yläkerrassa on Raahen kaupunginjohtajan virkahuone. 

Raahen Rantakatu vuonna 1888. Raatihuoneen puisto on aidattu etteivät lehmät pääse sotkemaan puistoaluetta laitumelle mennessään. Kuva on Museoviraston kokoelmasta ja valokuvaaja Hjalmar Sjömanin ottama. CCBY4.0

Kutkuttavia Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinoita löytyy roppakaupalla Aki Pulkkasen suositusta Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta, jonka voi tilata helposti kotiin verkkokaupasta.

Aarnivalkeat ja verinen kupariämpäri

Ellinsaaren pääkallot ja aarnivalkeat

Merijärveläisillä oli aikoinaan pitkä matka hautausmaalle, eikä vainajia aina pystytty kuljettamaan Salon emäseurakunnan kirkkomaahan. Kelirikon aikaan kuolleet haudattiin väliaikaisesti Ellinsaareen. Teiden kuivuttua kulkukuntoon kaivettiin ruumisarkku ylös ja vietiin siunattuun maahan asianmukaiseen leposijaan. Isonvihan aikaan rannikon seutujen asukkaita kuoli joukoittain venäläisten surmaamina. Kahakoissa kuoli myös venäläisiä sotilaita, joita on perimätiedon mukaan haudattu Tähkijärven saareen väliaikaiseksi tarkoitettuun hautaan, mutta jääneet lopullisesti niille sijoilleen vailla ikuista rauhaa. Todisteena haudoista on noussut peltomiesten lapioihin ihmisen luita ja pääkallokin. Merijärveä ja Tähkijärveä kuivatettiin tulvien vaivaamiksi pelloiksi 1860-luvulla, niin että oikeasta saaresta ei voida enää puhua. 

Kevättulva Merijärvellä 1954. kuva Pekka Kyytinen, Museovirasto, CCBY4.0

Sanotaan, että syysiltaisin Ellinsaaren mailla palavat sinivihreät aarnitulet. Loimotus näkyy sopivina iltoina kauas, mutta kun lähelle kävelee, tienoilla ei näy ketään. Sinne on haudattu suuri hopea-aarre, ja haltiat polttavat aarteesta sinisellä liekillä hometta ja ruostetta. Kun alue oli vielä saarta, sanottiin, että aarteen saa se, joka ajaa saareen nuorella varsalla yhden yön aikana tullutta jäätä pitkin. Onko alueella vielä sellaisia syyssateita ja -tulvia, jotka voisivat jäätyä kantavaksi jäiksi, aarteen hakijalta vaadituksi kulkureitiksi?

Verinen kupariämpäri

Kiimingin metsätienoiden takana oli aikoinaan komea Paajasen talo Juuvan- ja Haarajärven välissä. Ympärillä oli isovihan aikaan vielä viljavia peltoja, kalaisat järvet ja erämaata metsästykseen. Varakkaan talon kaivon ämpärikin oli tehty kalliista kuparista. 

Isonvihan uhka painoi Paajasenkin talon väkeä, kun huhut julman vihollisen kauhuteoista levisivät suusta suuhun aina isoilta tiluksilta metsäpirtteihinkin. Talon kuparinen kaivoämpäri oli taiottu. Vaaran uhatessa vesi muuttui kaivossa vereksi, jolloin tiedettiin koota talon arvokkaimmat esineet ja ruokatarpeet piiloon. Talon hopeat kasattiin kupariämpäriin ja upotettiin Juuvanjärveen. Osa arvokkaista esineistä kätkettiin talon lähelle maahan ja talon väki karkasi syvälle metsään rakennettuihin piilopirtteihin.

Rohkea isäntä jäi ainoana puolustamaan taloa, mutta sai surmansa, kun kasakat polttivat tilukset. Vuosisatojenkin jälkeen metsässä on pystynyt näkemään talon perustukset ja muinaisten peltojen vakoharjat. Aikoinaan Huumolan mies oli kuullut unessa kutsun hakea hopeakätkön aarteet metsittyneen tilan piilopaikasta. Haudatut hopeat olivat löytyneet. Tarinan mukaan maassa oli kolme kontillista hopeaa, mutta taiottu kupariämpäri odottaa Juuvanjärvessä vielä löytäjäänsä. Sen paikkaa ei ole kenenkään uneen ilmoitettu, ja upotuskohdan maamerkitkin ovat vuosisatojen aikana hävinneet ja unohtuneet. 

Hopeakätkö Haapaveden Karhukankaalta. Toukokuun 7 päivänä renki oli kyntämässä Arolan talon peltoa. Auran terä nosti mullasta esille hopeisen pikarin, joka sisälsi 15 hopearahaa. Nuorin raha on lyöty vuonna 1701. Museovirasto, CCBY4.0

Lisää kotiseudun perinteisiä kummitustarinoita yksissä kansissa löytyy kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset.

Jänttiskän näky

Vilhelmiina Jäntti työskenteli Oulun Åströmillä. Töihin nahkatehtaalle kuljettiin Alasiirtolasta kävellen, ja aamulla tuli herätä varhain. Kadut olivat liukkaat, elettiin kevättalvea. Leskirouva Jäntti oli ottanut mukaan potkukelkan ja potkutteli hiljaisella kadulla. 

Potkukelkkailija Espoon kaupunginmuseon kuvakokoelmista. CCBY-ND4.0

Edellä näkyi tuttu kuivasjärveläinen nainen, joka näytti liukastelevan tiellä kiireesti eteenpäin. Naisella oli tuttu valkoinen huivi ja musta takki. Vilhelmiina lisäsi vauhtia ja sai naisen kiinni.

– Huomenta. Ota kiinni tuosta potkurista, että pysyt pystyssä! Vilhelmiina sanoi edellä kulkevalle naiselle.

Kun potkukelkka oli naisen vierellä, hävisi kulkija aamuhämärään.

Myöhemmin päivällä tuli surusanoma. Kuivasjärven tuttu nainen oli kuollut aamuvarhaisella. 

Oulun Pokkisenväylän silta. kuva Ina Liljeqvist, CC4.0

Tarina on kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Heikun haamu

Umpinaisella sisäpihalla, osoitteessa Brahenkatu 2 on suolamakasiini ja ikivanha karsseri, vankityrmä. Rautaovellinen tila on palaneesta rakennuksesta säilynyt kolkko kellarikerros, jossa paatuneita pahantekijöitä on pidetty vangittuna jo ennen isovihan aikaa. Pihapiirissä kummitteleva hahmo on kuitenkin synkkää kivijalkatyrmää korkeammalla. Harmaa ukko kulkee vaalean, kartanomaisen rakennuksen toisessa kerroksessa, ja sanotaan, että hänet voi nähdä iltaisin ikkunassa. Kesäpukuun pukeutuneen miehen kalpeat kasvot häilyvät, ja silmät tähyävät pihalla kulkevia ihmisiä. Levottoman talon entisen omistajan, laivanvarustaja Henrik Soveliuksen eli Heikun haamu kävelee rakennuksen yläkerrassa ja portaikossa. 

Aino Jacklin-Pyhälä on kertonut, että eräs Lundvallin pariskunta vietti ensimmäisiä yhteisiä vuosiaan Heikun talossa. Pariskunta avioitui 1913. Nuori rouva heräsi joulukuun alkupuolen pimeydessä aamuyöllä. Vintille johtavat portaat alkoivat narista raskaiden askelten painosta. Hitaasti yläkerran ovi aukesi ja jäi avoimeksi. Mitään ei kuulunut sen jälkeen. 

Kun nuoripari kertoi tämän havaintonsa rouva Jacklinille, tämä haki esiin säästämänsä nipun surukortteja. Mustareunaisista korteista todettiin järkyttyneenä, että tuolloin outojen tapahtumien aikaan oli ollut talon entisen isännän, Heikun, kuolinpäivä, 13. joulukuuta. Raskaat askeleet olivat kuolinyön kaikuja.

Laivanvarustaja Fredrik Sovelius vanhemman (1778-1837) rakennuttama talo valmistui 1912. Hänen jälkeensä talon peri hänen poikansa, kauppaporvari Henrik Sovelius (Heikki Sovio). Talon osoite: Brahenkatu 2. August Maximilian Myhrbergiä esittävän veistoksen suunnitteli kuvanveistäjä Evert Porila, se pystytettiin 1931. Museoviraston kuvakokoelmat, CCBY4.0

Ovenkahva

Heikun talossa työskenteli Raahen kulttuuritoimen väkeä 1990-luvulla. Eräs nainen oli iltatöissä, ja hiljaisen talon tunnelma oli painostanut tavanomaista oudommin koko päivän. Äkisti täyspuinen toimisto-ovi paukahti kiinni, niin että töissään ollut nainen hätääntyi. 

Toisena hiljaisena iltana oven kahva liikkui monta kertaa kuin joku olisi pyrkimässä sisään, mutta ketään ei näkynyt. Pimeästä, tyhjästä yläkerroksesta kuuluu laahaavia ääniä. Portaikossa kuuluneet askeleet ja sijoitustaan odottavien taulujen kaatuilun on arveltu olevan merkkejä levottoman Heikun haamusta. 

Raahen matkailuoppaiden mukana pääsee syysiltaisin mielenkiintoiselle kummituskierrokselle Wanhaan Raaheen.

Mitä vanhana erakoituneen Henrikin haamu kaipaa? Pasianssin ja fortepianon ääressä viihtynyt Henrik kolistelee portaissa ja kulkee huoneissa. Nuorena Heikun kerrotaan olleen seurallisempi, ja joskus hän on soittanut iloisia valsseja tanssivien nuorten riemuksi. Kovin hyvänä pelimannina häntä ei pidetty, sillä hän saattoi jättää syyttä suotta soiton kesken. 

Heikku-patruunan ura laivan kapteenina päättyi erikoisella tavalla. Sovion komppanian laivalla purjehtiessaan Heikku soitti fortepianoa kajuutassaan. Oli tapana, että kapteenin on oltava yläkannella eli täkillä laivaa käännettäessä. Kun oltiin menossa lähellä Tanskan rannikkoa, niin kokkipoika ryntäsi sisään keskeyttäen soiton.

– Tulisko kapteeni heti ventaamaan, ku siellä on pränninkejä förin eesä? kokkipoika hätäili.

– Varo sinä vain, ettei plättys pala, minä pellaan vain tämän valssin loppuun, Heikku vastasi hätäilemättä. 

Laiva rysähti karille ja jäi hylyksi. Kun Heikku selvitti asiaa vanhemmalle, vihastuneelle veljelleen ja pyysi uutta laivaa komentoonsa, kuultiin vain Matti-veljen karjunta: 

– Mee saatana ja ota lato Märjännyksestä ja seelaa sillä!

Raahen Rantakatua ja Heikun talo 1890-luvulla. G.Feiringin ottama kuva on Museoviraston kokoelmissa. CCBY 4.0

Fakta: Henrik Sovelius

Henrik Sovelius (1817-1904) oli pienikokoinen, suuremmassa joukossa ihmisarka ja aikalaisten kuvausten mukaan “mamsellimainen”. Vanhemmalla iällä hänellä oli huonosti istuvat tekohampaat, jotka ukko saattoi ottaa keskellä katuakin pois suustaan ja asetella ne takaisin. Innokkaana pasianssin pelaajana hän saattoi ratkaista elämänsä pulmia korteista katsoen.

– Vänta lite så skall jag kasta, saattoi hän tokaista pilke silmäkulmassaan korttipakka kädessään, kun joku kysyi ratkaisua pulmaan. 

Kaupungilla pidettiin pasianssiennustuksiin uskomista pahana. 

Raahen Brahenkadun valkoinen kaupunkitalo oli Henrik Soveliuksen koti, ja korkean porttikongin viereisessä huoneessa oli hänen konttorinsa. Huoneiden kerrotaan olleen tuolloin kolkkoja ja koristeettomia. Säästäväisenä miehenä Henrik kielsi kukkien tuomisen haudalleenkin. Hän kehotti ankarasti merimiesten vaimoja olemaan tuhlaamatta laivalla olevien miestensä palkkarahoja, joita naiset saivat noutaa laivanvarustajalta ennakkoon miesten ollessa merillä vuosia.

Säästäväisellä Henrikillä riitti rikkaan suvun rahoja. Kerran mies voitti komean meritaistelua kuvaavan öljymaalauksen Tukholman arpajaisissa. Ruotsin kuningas Oscar II olisi halunnut lunastaa maalauksen itselleen suurella summalla muiden merimaalaustensa joukkoon. – Minä en tarvitse rahaa, mutta Raahe tarvitsee taulun, kerrotaan Henrikin sanoneen kuninkaalle.

Raahen Brahenkatu sumuisena talvi-iltana.

Sisarenpoika sai Heikulta perinnöksi komean kultakellon, mutta kun tämä ei antanut sille lahjoittajan mielestä tarpeeksi arvoa, niin ukko nappasi sen takaisin itselleen ja antoikin tilalle laivan kronometrin. Henrik Sovelius säätiöi rahansa suvun käyttöön ja lahjoitti runsaasti hyväntekeväisyyteen vanhainkodille, lastenkotiin ja Raahen rautatieyhteyden rakentamiseen. Vastoin Heikun ohjeita osa rahoista sijoitettiin Venäjän valtion obligaatioihin, jotka menettivät arvonsa vallankumouksen aikana. Arvopaperit myytiin huonoina vuosina. 

Onko huvennut omaisuus saanut Heikun kummittelemaan entisessä kodissaan, vai mikä painaa rikkaana poikamiehenä eläneen haamun mieltä Brahenkadun komeassa talossa?

Pohjois-Pohjanmaan mielenkiintoista kulttuurihistoriaa ja hiuksia nostattavia kummitusjuttuja löytyy roppakaupalla Aki Pulkkasen Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta.

Louekarin luistelijat

Vapaalla merenjäällä luistelutilaa riittää silmänkantamattomiin, kun sattuu sopiva jää ja kirpeä pakkanen. Sunnuntaita vasten yöllä oli satanut vettä ja kiiltävä jäänpinta oli jäätynyt täydelliseksi luistinradaksi. Halmetsalon Juho lähti kokeilemaan Raahen hevossillan nokasta jään kestävyyttä. Vaikka oli kirkonmenojen aika, niin mukana oli joukko poikia ja aikamiehiäkin, Ahlqvistin renkejä. Porukka luisteli nauraen Iiläiseen ja Louekarin lähistölle. Louekarilla pysähdyttiin ja katseltiin Tauvon takaselkää. Ihan niin kauas ei uskallettaisi lähteä. 

Luistelijoita 1920-luvulta. SLS 1555 Veterinär Bernhard Åströms glasplåtsamling, CCBY4.0

Kun joukolla tähyiltiin merelle päin, niin Preiskarista lähti kävelemään ahdistavan oloinen pitkä musta hahmo ja katosi sitten. Koko luistelijaporukka lähti sanaakaan sanomatta vähän peloissaan kaupunkia kohti. Vapauden tunne ja luistelun riehakkuus olivat yllättäen kadonneet. Jää oli sileää kuin peili, ja sen kestävyys alkoi arveluttaa. Kaupungissa soi kirkonkello jumalanpalvelukseen.

 Kultaseppä Hårdhin oppipoika luisteli kaukana edellä ja rantoja tuntematta luisteli vauhdilla sulaan veneväylän kohdalla ja hukkui jäiseen veteen. Sanottiin vielä pitkään jälkeenpäin, että se Preiskarin edustan musta mies oli enne. Hyytävä hahmo oli tullut poikaa noutamaan.

Luistimet Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista. kuva Esko Toivari, CCBY4.0

Tarina kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta.

Piru tantulin opettajana

– Pannaan purpuri ylös ja liika väki ulos! Raahen olutpruukin salongissa huudettiin kun tanssit saatiin oikein kunnolla käyntiin. 

Raahen entinen merimiesten tanssitupa, olutpruuki on sijainnut nykyisen Raahen lukion vierustalla. Kuvan on ottanut Samuli Paulaharju vuonna 1923. Museovirasto CCBY4.0

Merimiesten tulotanssit olivat pikku kaupungin suuri tapaus. Iso-Kraaselin saaren merimerkki, pooki, oli liputtanut eli flakannut merkiksi, ja kotikaupungin oma laiva saapui satamaan. Kun salongissa piti iltayöstä tanssit lopettaa, saattoi nuoriso mennä varvin pantturilavallekin remuamaan. Meri kantoi tanssijoiden äänet kaupunkiin asti. Joskus päästiin laivan täkillekin tanssimaan. Kerran pappilan piikatyttö tippui monta metriä laivan pimeään ruumaan ja loukkasi kätensä. 

– Jumala rankaisee, tiesivät sanoa vanhat ihmiset. 

Purjelaivoja lastataan Maivaperän satamassa. Kuva Samuli Paulaharju 1924, Museovirasto CCBY4.0

Monenlaisia tansseja tanssittiin, tantuliakin. 

Kerrotaan, että ilta-aikaan tansseista palaavan joukon kyytiin pyrki mukaan nuori ja komea herrasmies. Taakse suittu tukka kiilsi mustana, ja komeissa silmissä viipyili syvälle porautuva katse. Mies hyppäsi kolistellen elokuun hämärässä kyytiin, ja matkaa tehtiin pois kaupungista railakkaassa seurassa.

– No, mihinkäs asti herra matkustaa? kysyi ohjaksissa ollut renkipoika harvasanaiselta kulkijalta. 

– Tuonne menen Saloisten kylälle opettamaan nuorille tantulia, sanoi herrasmies ja viittasi pysäyttämään lähimmän talon kohdalla. 

Jalat kopsuivat hiekkatiehen, ja kun tarkemmin katsottiin perään, niin toinen jalka oli hevosen jalka. 

Se olikin piru, joka meni opettamaan saloistelaisille tantulia.

Saloisten kirkko ja kellotapuli kuvattuna 1870-luvulla. Museovirasto CCBY4.0

Kansantarina on kirjasta Gunilla ja kummat kertmukset, johon koottuna Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinoita eri aikakausilta.