Aarnivalkeat ja verinen kupariämpäri

Ellinsaaren pääkallot ja aarnivalkeat

Merijärveläisillä oli aikoinaan pitkä matka hautausmaalle, eikä vainajia aina pystytty kuljettamaan Salon emäseurakunnan kirkkomaahan. Kelirikon aikaan kuolleet haudattiin väliaikaisesti Ellinsaareen. Teiden kuivuttua kulkukuntoon kaivettiin ruumisarkku ylös ja vietiin siunattuun maahan asianmukaiseen leposijaan. Isonvihan aikaan rannikon seutujen asukkaita kuoli joukoittain venäläisten surmaamina. Kahakoissa kuoli myös venäläisiä sotilaita, joita on perimätiedon mukaan haudattu Tähkijärven saareen väliaikaiseksi tarkoitettuun hautaan, mutta jääneet lopullisesti niille sijoilleen vailla ikuista rauhaa. Todisteena haudoista on noussut peltomiesten lapioihin ihmisen luita ja pääkallokin. Merijärveä ja Tähkijärveä kuivatettiin tulvien vaivaamiksi pelloiksi 1860-luvulla, niin että oikeasta saaresta ei voida enää puhua. 

Kevättulva Merijärvellä 1954. kuva Pekka Kyytinen, Museovirasto, CCBY4.0

Sanotaan, että syysiltaisin Ellinsaaren mailla palavat sinivihreät aarnitulet. Loimotus näkyy sopivina iltoina kauas, mutta kun lähelle kävelee, tienoilla ei näy ketään. Sinne on haudattu suuri hopea-aarre, ja haltiat polttavat aarteesta sinisellä liekillä hometta ja ruostetta. Kun alue oli vielä saarta, sanottiin, että aarteen saa se, joka ajaa saareen nuorella varsalla yhden yön aikana tullutta jäätä pitkin. Onko alueella vielä sellaisia syyssateita ja -tulvia, jotka voisivat jäätyä kantavaksi jäiksi, aarteen hakijalta vaadituksi kulkureitiksi?

Verinen kupariämpäri

Kiimingin metsätienoiden takana oli aikoinaan komea Paajasen talo Juuvan- ja Haarajärven välissä. Ympärillä oli isovihan aikaan vielä viljavia peltoja, kalaisat järvet ja erämaata metsästykseen. Varakkaan talon kaivon ämpärikin oli tehty kalliista kuparista. 

Isonvihan uhka painoi Paajasenkin talon väkeä, kun huhut julman vihollisen kauhuteoista levisivät suusta suuhun aina isoilta tiluksilta metsäpirtteihinkin. Talon kuparinen kaivoämpäri oli taiottu. Vaaran uhatessa vesi muuttui kaivossa vereksi, jolloin tiedettiin koota talon arvokkaimmat esineet ja ruokatarpeet piiloon. Talon hopeat kasattiin kupariämpäriin ja upotettiin Juuvanjärveen. Osa arvokkaista esineistä kätkettiin talon lähelle maahan ja talon väki karkasi syvälle metsään rakennettuihin piilopirtteihin.

Rohkea isäntä jäi ainoana puolustamaan taloa, mutta sai surmansa, kun kasakat polttivat tilukset. Vuosisatojenkin jälkeen metsässä on pystynyt näkemään talon perustukset ja muinaisten peltojen vakoharjat. Aikoinaan Huumolan mies oli kuullut unessa kutsun hakea hopeakätkön aarteet metsittyneen tilan piilopaikasta. Haudatut hopeat olivat löytyneet. Tarinan mukaan maassa oli kolme kontillista hopeaa, mutta taiottu kupariämpäri odottaa Juuvanjärvessä vielä löytäjäänsä. Sen paikkaa ei ole kenenkään uneen ilmoitettu, ja upotuskohdan maamerkitkin ovat vuosisatojen aikana hävinneet ja unohtuneet. 

Hopeakätkö Haapaveden Karhukankaalta. Toukokuun 7 päivänä renki oli kyntämässä Arolan talon peltoa. Auran terä nosti mullasta esille hopeisen pikarin, joka sisälsi 15 hopearahaa. Nuorin raha on lyöty vuonna 1701. Museovirasto, CCBY4.0

Lisää kotiseudun perinteisiä kummitustarinoita yksissä kansissa löytyy kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset.

Jänttiskän näky

Vilhelmiina Jäntti työskenteli Oulun Åströmillä. Töihin nahkatehtaalle kuljettiin Alasiirtolasta kävellen, ja aamulla tuli herätä varhain. Kadut olivat liukkaat, elettiin kevättalvea. Leskirouva Jäntti oli ottanut mukaan potkukelkan ja potkutteli hiljaisella kadulla. 

Potkukelkkailija Espoon kaupunginmuseon kuvakokoelmista. CCBY-ND4.0

Edellä näkyi tuttu kuivasjärveläinen nainen, joka näytti liukastelevan tiellä kiireesti eteenpäin. Naisella oli tuttu valkoinen huivi ja musta takki. Vilhelmiina lisäsi vauhtia ja sai naisen kiinni.

– Huomenta. Ota kiinni tuosta potkurista, että pysyt pystyssä! Vilhelmiina sanoi edellä kulkevalle naiselle.

Kun potkukelkka oli naisen vierellä, hävisi kulkija aamuhämärään.

Myöhemmin päivällä tuli surusanoma. Kuivasjärven tuttu nainen oli kuollut aamuvarhaisella. 

Oulun Pokkisenväylän silta. kuva Ina Liljeqvist, CC4.0

Tarina on kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Heikun haamu

Umpinaisella sisäpihalla, osoitteessa Brahenkatu 2 on suolamakasiini ja ikivanha karsseri, vankityrmä. Rautaovellinen tila on palaneesta rakennuksesta säilynyt kolkko kellarikerros, jossa paatuneita pahantekijöitä on pidetty vangittuna jo ennen isovihan aikaa. Pihapiirissä kummitteleva hahmo on kuitenkin synkkää kivijalkatyrmää korkeammalla. Harmaa ukko kulkee vaalean, kartanomaisen rakennuksen toisessa kerroksessa, ja sanotaan, että hänet voi nähdä iltaisin ikkunassa. Kesäpukuun pukeutuneen miehen kalpeat kasvot häilyvät, ja silmät tähyävät pihalla kulkevia ihmisiä. Levottoman talon entisen omistajan, laivanvarustaja Henrik Soveliuksen eli Heikun haamu kävelee rakennuksen yläkerrassa ja portaikossa. 

Aino Jacklin-Pyhälä on kertonut, että eräs Lundvallin pariskunta vietti ensimmäisiä yhteisiä vuosiaan Heikun talossa. Pariskunta avioitui 1913. Nuori rouva heräsi joulukuun alkupuolen pimeydessä aamuyöllä. Vintille johtavat portaat alkoivat narista raskaiden askelten painosta. Hitaasti yläkerran ovi aukesi ja jäi avoimeksi. Mitään ei kuulunut sen jälkeen. 

Kun nuoripari kertoi tämän havaintonsa rouva Jacklinille, tämä haki esiin säästämänsä nipun surukortteja. Mustareunaisista korteista todettiin järkyttyneenä, että tuolloin outojen tapahtumien aikaan oli ollut talon entisen isännän, Heikun, kuolinpäivä, 13. joulukuuta. Raskaat askeleet olivat kuolinyön kaikuja.

Laivanvarustaja Fredrik Sovelius vanhemman (1778-1837) rakennuttama talo valmistui 1912. Hänen jälkeensä talon peri hänen poikansa, kauppaporvari Henrik Sovelius (Heikki Sovio). Talon osoite: Brahenkatu 2. August Maximilian Myhrbergiä esittävän veistoksen suunnitteli kuvanveistäjä Evert Porila, se pystytettiin 1931. Museoviraston kuvakokoelmat, CCBY4.0

Ovenkahva

Heikun talossa työskenteli Raahen kulttuuritoimen väkeä 1990-luvulla. Eräs nainen oli iltatöissä, ja hiljaisen talon tunnelma oli painostanut tavanomaista oudommin koko päivän. Äkisti täyspuinen toimisto-ovi paukahti kiinni, niin että töissään ollut nainen hätääntyi. 

Toisena hiljaisena iltana oven kahva liikkui monta kertaa kuin joku olisi pyrkimässä sisään, mutta ketään ei näkynyt. Pimeästä, tyhjästä yläkerroksesta kuuluu laahaavia ääniä. Portaikossa kuuluneet askeleet ja sijoitustaan odottavien taulujen kaatuilun on arveltu olevan merkkejä levottoman Heikun haamusta. 

Raahen matkailuoppaiden mukana pääsee syysiltaisin mielenkiintoiselle kummituskierrokselle Wanhaan Raaheen.

Mitä vanhana erakoituneen Henrikin haamu kaipaa? Pasianssin ja fortepianon ääressä viihtynyt Henrik kolistelee portaissa ja kulkee huoneissa. Nuorena Heikun kerrotaan olleen seurallisempi, ja joskus hän on soittanut iloisia valsseja tanssivien nuorten riemuksi. Kovin hyvänä pelimannina häntä ei pidetty, sillä hän saattoi jättää syyttä suotta soiton kesken. 

Heikku-patruunan ura laivan kapteenina päättyi erikoisella tavalla. Sovion komppanian laivalla purjehtiessaan Heikku soitti fortepianoa kajuutassaan. Oli tapana, että kapteenin on oltava yläkannella eli täkillä laivaa käännettäessä. Kun oltiin menossa lähellä Tanskan rannikkoa, niin kokkipoika ryntäsi sisään keskeyttäen soiton.

– Tulisko kapteeni heti ventaamaan, ku siellä on pränninkejä förin eesä? kokkipoika hätäili.

– Varo sinä vain, ettei plättys pala, minä pellaan vain tämän valssin loppuun, Heikku vastasi hätäilemättä. 

Laiva rysähti karille ja jäi hylyksi. Kun Heikku selvitti asiaa vanhemmalle, vihastuneelle veljelleen ja pyysi uutta laivaa komentoonsa, kuultiin vain Matti-veljen karjunta: 

– Mee saatana ja ota lato Märjännyksestä ja seelaa sillä!

Raahen Rantakatua ja Heikun talo 1890-luvulla. G.Feiringin ottama kuva on Museoviraston kokoelmissa. CCBY 4.0

Fakta: Henrik Sovelius

Henrik Sovelius (1817-1904) oli pienikokoinen, suuremmassa joukossa ihmisarka ja aikalaisten kuvausten mukaan “mamsellimainen”. Vanhemmalla iällä hänellä oli huonosti istuvat tekohampaat, jotka ukko saattoi ottaa keskellä katuakin pois suustaan ja asetella ne takaisin. Innokkaana pasianssin pelaajana hän saattoi ratkaista elämänsä pulmia korteista katsoen.

– Vänta lite så skall jag kasta, saattoi hän tokaista pilke silmäkulmassaan korttipakka kädessään, kun joku kysyi ratkaisua pulmaan. 

Kaupungilla pidettiin pasianssiennustuksiin uskomista pahana. 

Raahen Brahenkadun valkoinen kaupunkitalo oli Henrik Soveliuksen koti, ja korkean porttikongin viereisessä huoneessa oli hänen konttorinsa. Huoneiden kerrotaan olleen tuolloin kolkkoja ja koristeettomia. Säästäväisenä miehenä Henrik kielsi kukkien tuomisen haudalleenkin. Hän kehotti ankarasti merimiesten vaimoja olemaan tuhlaamatta laivalla olevien miestensä palkkarahoja, joita naiset saivat noutaa laivanvarustajalta ennakkoon miesten ollessa merillä vuosia.

Säästäväisellä Henrikillä riitti rikkaan suvun rahoja. Kerran mies voitti komean meritaistelua kuvaavan öljymaalauksen Tukholman arpajaisissa. Ruotsin kuningas Oscar II olisi halunnut lunastaa maalauksen itselleen suurella summalla muiden merimaalaustensa joukkoon. – Minä en tarvitse rahaa, mutta Raahe tarvitsee taulun, kerrotaan Henrikin sanoneen kuninkaalle.

Raahen Brahenkatu sumuisena talvi-iltana.

Sisarenpoika sai Heikulta perinnöksi komean kultakellon, mutta kun tämä ei antanut sille lahjoittajan mielestä tarpeeksi arvoa, niin ukko nappasi sen takaisin itselleen ja antoikin tilalle laivan kronometrin. Henrik Sovelius säätiöi rahansa suvun käyttöön ja lahjoitti runsaasti hyväntekeväisyyteen vanhainkodille, lastenkotiin ja Raahen rautatieyhteyden rakentamiseen. Vastoin Heikun ohjeita osa rahoista sijoitettiin Venäjän valtion obligaatioihin, jotka menettivät arvonsa vallankumouksen aikana. Arvopaperit myytiin huonoina vuosina. 

Onko huvennut omaisuus saanut Heikun kummittelemaan entisessä kodissaan, vai mikä painaa rikkaana poikamiehenä eläneen haamun mieltä Brahenkadun komeassa talossa?

Pohjois-Pohjanmaan mielenkiintoista kulttuurihistoriaa ja hiuksia nostattavia kummitusjuttuja löytyy roppakaupalla Aki Pulkkasen Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta.

Louekarin luistelijat

Vapaalla merenjäällä luistelutilaa riittää silmänkantamattomiin, kun sattuu sopiva jää ja kirpeä pakkanen. Sunnuntaita vasten yöllä oli satanut vettä ja kiiltävä jäänpinta oli jäätynyt täydelliseksi luistinradaksi. Halmetsalon Juho lähti kokeilemaan Raahen hevossillan nokasta jään kestävyyttä. Vaikka oli kirkonmenojen aika, niin mukana oli joukko poikia ja aikamiehiäkin, Ahlqvistin renkejä. Porukka luisteli nauraen Iiläiseen ja Louekarin lähistölle. Louekarilla pysähdyttiin ja katseltiin Tauvon takaselkää. Ihan niin kauas ei uskallettaisi lähteä. 

Luistelijoita 1920-luvulta. SLS 1555 Veterinär Bernhard Åströms glasplåtsamling, CCBY4.0

Kun joukolla tähyiltiin merelle päin, niin Preiskarista lähti kävelemään ahdistavan oloinen pitkä musta hahmo ja katosi sitten. Koko luistelijaporukka lähti sanaakaan sanomatta vähän peloissaan kaupunkia kohti. Vapauden tunne ja luistelun riehakkuus olivat yllättäen kadonneet. Jää oli sileää kuin peili, ja sen kestävyys alkoi arveluttaa. Kaupungissa soi kirkonkello jumalanpalvelukseen.

 Kultaseppä Hårdhin oppipoika luisteli kaukana edellä ja rantoja tuntematta luisteli vauhdilla sulaan veneväylän kohdalla ja hukkui jäiseen veteen. Sanottiin vielä pitkään jälkeenpäin, että se Preiskarin edustan musta mies oli enne. Hyytävä hahmo oli tullut poikaa noutamaan.

Luistimet Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista. kuva Esko Toivari, CCBY4.0

Tarina kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta.

Piru tantulin opettajana

– Pannaan purpuri ylös ja liika väki ulos! Raahen olutpruukin salongissa huudettiin kun tanssit saatiin oikein kunnolla käyntiin. 

Raahen entinen merimiesten tanssitupa, olutpruuki on sijainnut nykyisen Raahen lukion vierustalla. Kuvan on ottanut Samuli Paulaharju vuonna 1923. Museovirasto CCBY4.0

Merimiesten tulotanssit olivat pikku kaupungin suuri tapaus. Iso-Kraaselin saaren merimerkki, pooki, oli liputtanut eli flakannut merkiksi, ja kotikaupungin oma laiva saapui satamaan. Kun salongissa piti iltayöstä tanssit lopettaa, saattoi nuoriso mennä varvin pantturilavallekin remuamaan. Meri kantoi tanssijoiden äänet kaupunkiin asti. Joskus päästiin laivan täkillekin tanssimaan. Kerran pappilan piikatyttö tippui monta metriä laivan pimeään ruumaan ja loukkasi kätensä. 

– Jumala rankaisee, tiesivät sanoa vanhat ihmiset. 

Purjelaivoja lastataan Maivaperän satamassa. Kuva Samuli Paulaharju 1924, Museovirasto CCBY4.0

Monenlaisia tansseja tanssittiin, tantuliakin. 

Kerrotaan, että ilta-aikaan tansseista palaavan joukon kyytiin pyrki mukaan nuori ja komea herrasmies. Taakse suittu tukka kiilsi mustana, ja komeissa silmissä viipyili syvälle porautuva katse. Mies hyppäsi kolistellen elokuun hämärässä kyytiin, ja matkaa tehtiin pois kaupungista railakkaassa seurassa.

– No, mihinkäs asti herra matkustaa? kysyi ohjaksissa ollut renkipoika harvasanaiselta kulkijalta. 

– Tuonne menen Saloisten kylälle opettamaan nuorille tantulia, sanoi herrasmies ja viittasi pysäyttämään lähimmän talon kohdalla. 

Jalat kopsuivat hiekkatiehen, ja kun tarkemmin katsottiin perään, niin toinen jalka oli hevosen jalka. 

Se olikin piru, joka meni opettamaan saloistelaisille tantulia.

Saloisten kirkko ja kellotapuli kuvattuna 1870-luvulla. Museovirasto CCBY4.0

Kansantarina on kirjasta Gunilla ja kummat kertmukset, johon koottuna Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinoita eri aikakausilta.

Siikajoen pappilan harmaja täti

“Se joka ei usko Harmajaan tätiin, kysyköön kirkkoherra Telkiltä lupaa yöpyä tädin huoneessa, kehottaa rovasti Seppo.” Paikallislehti Raahelainen 8.3.1974

Ruustinna Salmisen vieraaksi tuli kirkon suntion miniä. Naiset istuivat pappilan kahvipöytään. Pappilan puhelin soi, ja ruustinna poistui keskeytystä pahoitellen toiseen huoneeseen puhumaan. Kun ruustinna palasi huoneeseen, hän näki hämmentyneen rouvan sanattomana. Pikkuleivät ja pullat olivat levällään pöydällä ja lattialla. – Kuka tuo harmaa nainen oli? järkyttynyt rouva sanoi lopulta kahvipöydässä istuen ja osoitti huoneen toiselle ovelle. 

Ruustinna ei sanonut mitään, vaikka arvasi, että tihutyö oli pappilan harmaan haamun tekosia, hymähti vain ja alkoi kerätä lattialle tippuneita kahvileipiä.

Kirkkoherran työhön kuuluu paljon paperitöitä, ja pappilan asiakirjat olivat kovassa käytössä. Pappilassa jo aiemmin vieraillut suntion miniä joutui hakemaan virkatodistuksen tai jonkin muun paperin kirkkoherralta. Kahvittelemaan nainen ei enää halunnut, ja edellinen vierailu oli vielä pelottavana tuoreessa muistissa. Ympärilleen pälyillen nainen odotti asiansa hoitamista. Kun kirkkoherra kirjoitti työpöytänsä ääressä, näki nainen, että harmaa hahmo selasi kirkonkirjoja yliluonnollisella vauhdilla taustalla. Hahmo otti paksun niteen toisensa jälkeen ja niiden ylle kumartuneena käänteli sivuja. Suntion miniä nappasi tarvitsemansa todistuksen ja juoksi ulos ihmettelevän kirkkoherran katsoessa perään.

Vanha postikortti Museoviraston kokoelmista. Punakeltainen lippu on ehdotus Suomen lipuksi 1860-luvulta. CCBY4.0

Siikajoen vanhan pappilan harmaasta naisesta ovat kertoneet useat talossa asuneet ruustinnat ja piispankamarin yövieraat. Kulmahuone on herättänyt vuosisadan ajan kunnioitusta. Siellä ei mielellään ole oltu yöllä. Siikajoen rovasti muistelee usean vieraan poistuneen huoneesta kesken yön. Kirjailija ja pappi Arvi Järventaus yritti aikoinaan nukkua huoneessa, mutta poistui kesken yön latoon, kun harmaa hahmo oli istunut hänen sängyllään. Jopa pappeinkokouksen aikaan oli yöpyjillä ollut jännitystä ilmassa, eikä viimeiseksi jäävää valojensammuttajaa meinannut löytyä hengenmiesten joukosta. Hämärän aikaan hiljainen ja harmaa nainen voi kertomusten mukaan ilmestyä vanhan talon ikkunaan, ja hänen kuullaan kulkevan huoneissa. 

– Aamulla kuuden aikaan me kaikki heräsimme äänekkäisiin askeliin, ja aivan kuin joku olisi kuiskinut, eräs pappilassa asunut nainen on kertonut. 

Siikajoen pappilan salin seinässä on tykinkuula muistona Suomen sodan taisteluista.

– Vaaleatukkainen ja täysin harmaaseen pukuun pukeutunut nainen kulki perässäni huoneesta toiseen. Vaihdoin aina huonetta ja pönkäsin ovet, mutta harmaa hahmo vain seurasi, eräs ruustinna kertoo aiheesta kirjoitetussa lehtijutussa, jossa kuvailee harmaasta hahmosta näkemäänsä unta. – Lopulta jouduin loukkuun huoneen nurkkaan kakluunin luo ja hahmo astui huoneeseen. Hän jäi seisomaan ovelle ja sanoi varoituksen: “Älä kiinnitä mieltäsi tämän maailman tavaraan niin kuin minä olen tehnyt. Minä en saa rauhaa missään.” 

Nainen leningissään lumisohjoisella pihalla. Kuvauspaikka Raahe. Museovirasto, CCBY4.0

Pappilan harmaan hahmon alkuperästä on monia arvailuja. Puhutaan myös, että nainen on ollut pappilassa aikoinaan piikana ja synnyttänyt salaa lapsen. Vastasyntynyt on haudattu kaikessa hiljaisuudessa kirkkomaan lähistölle nimeämättömään hautaan. Kerrotaan, että piikatyttö etsii pappilan kirkonkirjoista rauhattomana lapsen nimeä, mutta ei koskaan sitä löydä. Puhutaan myös pappilaan suurina nälkävuosina apua hakemaan tulleesta naisesta, joka ei avusta huolimatta ollut selvinnyt koettelemuksista ja etsii matkan varrelle kuolleita lapsiaan.

Ritning på Caracters Byggning å Siikajoki Kyrkkoherde Boställe, 1900-luvun alkupuolelta. Historian kuvakokoelma. CCBY4.0

Mikä harmaan rouvan saa tuijottamaan ikkunasta ja kulkemaan levottomana? Hautausmaalle johtavaa koivukujaa tai lapsensa hautaa ikkunasta tuijottava nainen vaeltaa ehkä Siikajoen pappilassa loputtomiin, koska lapsi kuoli ilman kastetta ja nimeä. 

Harmaa neiti on paikallisten hyvin tuntema kummitustarina, jota on kerrottu jo 1918 sisällissodan aikaan, kun pappilasta huolehti Salmisen perhe. Ruustinna Salminen tottui harmaaseen hahmoon, niin ettei kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Kun pappilaan syntyi kaksoset, hahmo nähtiin usein kumartuneena itkevien lasten kehdon ylle. Kun ruustinna Salminen soitti pianoa salissa, istui harmaa tätihahmo rauhallisesti kuuntelemassa. 

Lue lisää Siikajoen pappilan harmaasta tädistä ja muista Pohjois-Pohjanmaan kummituksista Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta.

Taskun majan haltia

Taskun pooki

Perämerellä, Raahen edustalla karikkojen suojassa, on Taskun saari. Saaren keltamullattu merimerkki, purjelaivakauden jäänteenä kohoava pooki, näkyy kauas merelle. Korkea puurakennelma on uhmannut aikaa ja varoittanut kulkijoita karikoista jo vuodesta 1853. Sanotaan, että jonkinlainen merenkulkijoiden merkki on saarella ollut jo ennen nykyistäkin pookia. Rakennelman huipulla on puinen merituulten pieksämä risti 19 metrin korkeudessa. 

Pitkän aikaa saaren ainoa rakennus oli matala Taskun sauna. Punainen puurakennus on kalamaja, jossa kalastajat tai hylkeiden pyytäjät saattavat odotella suojassa säiden selkenemistä tai meren antimien tarttumista lähivesiin laskettuihin verkkoihin.

Tasku, sisärakenteita, kuvaaja Harri Nyman, 1999. Museovirasto. CCBY 4.0

Taskun majan haltia

Pitkinä talvi-iltoina ja syysöinä on Taskun saunalla sattunut monta kummallista asiaa. Ympärillä huokailevat kevättalven jäät ja kesäyön aava Perämeri saavat niin yksinäisen kulkijan kuin kalaverkot aamuvarhaisella laskeneen kalastajankin mielikuvituksen liikkeelle. Kerrotaan, että paikan näkymätön isäntä on Taskun majan haltia. Sen oikukkuus on tullut vuosisatojen aikana tutuksi kalastajille ja merenkulkijoille, vaikka vain muutamille kulkijoille haltia on näyttäytynyt. 

Kolmen kalastajan porukka oli eräänä yönä odottamassa kalojen kulkeutumista syksyn siikaverkkoihin ja miehet lämmittivät Taskun saunan yöpymistä varten. Ilta oli tummumassa, ja verkot oli laskettu toiveikkaana. Illan hämärtyessä puheet olivat siirtyneet vanhoihin tarinoihin ja hukkuneisiin kalastajakavereihin. Aikainen herätys oli väsyttänyt kulkijat. Aamuyön pimeiden tuntien aikaan rysähteli pirtissä oudosti, mutta kalastajat jatkoivat uniaan. 

Saunan majan ovi nykäistiin auki ryminällä, niin että oven karmeista lensivät lahonneet säleet. Miehet nousivat säikähtäneinä ylös. Tuuli oli nostanut yön aikana meren rantakiville asti. Rantaan ankkuroitu vene oli hakkautumassa kivikkoa vasten. Taskun saunan haltia herätti miehet pelastamaan paatin. Tuulen laannuttua miehet saivat pelastettua siikaverkotkin, ja tuuli oli ajanut verkkoihin komean saaliin.

Toisinaan saaren ikiaikainen haltia on ollut vihaisella tuulella. Jumalatonta elämää viettäneet ryyppyveikot ovat joutuneet yön selkään, kun haltia on lopettanut korttiköörin remuamisen. Äkkiä Taskun saunan tulisija oli sammunut ja sankka sisätilan pimentänyt savu oli ajanut remujoukon taivasalle. Kerrotaanpa haltian nakanneen vielä viinapullot kivikkoon kulkijoiden perään. Saarelta paenneelle joukolle Taskun haltia on saattanut näyttäytyä siipiään heiluttavana merimetsona, joka kukkoilee rannan tuntumassa omistajan elkein. Vielä nykymaailman melskeissäkin saunan haltia hätyyttää kulkijoita. Vuosikymmenten ajan on rakennuksen eteisen alla ollut koskelon pesä, josta räpiköivä lintu on säikäyttänyt Taskun saunaan pyrkivät kulkijat nöyrälle, kalamajaa kunnioittavalle mielelle.

Lue 100 jännittävää Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinaa Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta ja tutustu myös kirjan fakta-osioihin, historiallisiin tosiseikkoihin tarinoiden taustalla. Tilaa helposti postitse HOLVI-verkkokaupasta.

Raahen edustalle Taskun saareen pystytettiin tunnusmajakka ilmeisesti melko pian kaupungin perustamisen jälkeen 1600-luvun puolenvälin tienoilla. Varhaisten merimerkkien ulkonäöstä ei ole tietoja. Nykyinen pooki rakennettiin vuonna 1853. Sen suunnitteli vasta perustetun (1849) Pohjanlahden merenkulkupiirin päällikkö Albin Stjerncreutz. Pooki johdatti merenkulkijat Raahen kaupunkiin pohjoisesta johtavalle väylälle. Taskun pookilta purjehdittiin Iso-Kraaselin pookille, jonka luona sijatsi Raahen luotsiasema. Iso-Kraaselin ja Taskun lisäksi Raahen edustalla oli myös Kumpeleen pooki, joka on tuhoutunut tulipalossa. Ajan kuluessa Taskun tunnusmajakan merenkulullinen merkitys on vähentynyt. Merenkulkulaitos luovutti rakennuksen Raahen kaupungin omistukseen ja ylläpitoon vuonna 1983. Taskun 16,5 metriä korkea puupooki on perustettu matalalle moreenikumpareelle. Kirkontornia muistuttava rakennus on pohjajakaavaltaan neliön muotoinen (sivu n. 5 m). Runko-osan seinät taittuva puolivälissä viistosti sisäänpäin. Vesikatto on pieni pyramidikatto, jossa on huippukoristeena valkoiseksi maalattu risti. Katon alapuolella on neljä pientä tuuletusaukkoa. Rakennuksen julkisivut muodostuvat tasapitkistä (4) pystylaudoitetuista vyöhykkeistä. Julkisivut ovat keltaiset. Tornin itäseinässä on muutaman metrin korkeudella kiinni naulattu oviaukko. Rakennus on ajankuluessa on painunut hieman vinoon. Lähde: Finna

Mestauskivi

Mestauskivi

Kotiseutu-lehdessä kerrotaan 1910 Siikajoen ja Lumijoen välisen taipaleen mestauspaikasta. Tien vieressä, puolivälissä taipaletta, on erikoinen kivi. Kivessä on kolme koloa, niin kuin olisi siihen päällä ja molemmilla nyrkeillä puskettu kuopat.

 ”Näky Olkijoella 1798” E. D. Clarke: Travels in various Countries of Europe, Asia and Africa, 1810–1819.

Tutkimusmatkailija Clarke kohtasi syyskesällä 1798 hurjan näyn Raahen lähellä Olkijoella ja kuvasi sitä yllä olevassa piirroksessa, sekä matkapäiväkirjassaan: Juuri ennenkuin saavuimme Olkijoelle (Oljocki) näimme metsässä, tätä varten peratulla aukeamalla kolmen pyörän nenässä erään rikollisen suomalaisen ruhjotun ruumiin; hän oli juovuksissaan kirveellä katkaissut pään eräältä naiselta. Hänen päänsä oli asetettu yhdelle pyörälle, oikea kätensä toiselle ja ruumis, joka oli kansan tavan mukaan puettuna valkoiseen puseroon keltaisella vyöhiköllä, lepäsi kolmannella, keskimmäisellä, toisten kahden välissä. Hengenasioista tuomittujen rangaistus vaatii Ruotsissa oikean käden katkaisemisen ennenkuin rikollinen mestataan. Pysähdyimme vähäksi aikaa piirustaaksemme tuon kaamean näyn. Keskellä synkkää ja yksinäistä korpea, jossa vallitsi kuolon hiljaisuus, oli se totisesti näky, joka puhui kammottavaa kieltä. Ihmisolennon ruumis siten alttiiksi annettuna lintujen saaliiksi yleisen maantien varrella, ei voi olla vaikuttamatta jokaisen ohikulkijan mieleen; ja kansan keskuudessa se ehdottomasti tekee mieleenpainuvan ja hyödyllisen vaikutuksen. Itse rikoksen suunnattomuus vaikuttaa kuitenkin säälintunteeseen, jonka rangaistuksen varoittava laatu synnyttää.

Ei ihme, että mestauspaikkojen muistot ovat säilyneet meidän päiviin asti ja paikoihin liittyy monia kummitustarinoita:

Kerran olivat muutamat nuoret miehet pelanneet korttia kiven vieressä, lähellä entistä mestauspaikkaa. Äkkiä metsästä oli alkanut kuulua hirvittävää huutoa ja ryminää, aivan kuin kokonainen armeijajoukko olisi siellä mestausta suorittamassa. Sanotaan, että mestauspaikat ovat niin läpeensä ihmisverellä kasteltuja, ettei niissä kasva kuin katajikkoa. 


Mestauskirves Vankilamuseon kokoelmissa. Saantitietojen mukaan mestauskirves on peräisin Mikkelistä, mutta kirveen alkuperäispaikkakunnasta ei ole varmaa tietoa. Kuolemanrangaistuksen käyttö rauhan oloissa päättyi Suomessa vuonna 1825. Kansallismuseo, CCBY4.0

Myös Muhoksen Teerikankaalla on ollut mestauspaikka, jonka lähimetsissä voi nähdä rauhattoman miehen. Sanotaan, että mies on syyttömänä tuomittu ja vaeltaa muun “tyhjän väen” kanssa levottomana. Kerran utajärveläinen mies oli kyydittänyt matkustajaa mestauspaikan ohi. 

– Katsopa tien laidalle vasemman kainalosi alitse, oli mies houkutellut kuskin penkiltä. 

Kun kyydissä ollut mies katsoi tien vierelle kainalonsa alta, näkyi tien laidalla levotonta väkeä mustanaan ja mestauspaikan menneitä kauheuksia.

Lue lisää: Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Kapteeni Himangan haamu

Täyen kuun aikana on melkein aina pohojatuuli. Pohojanmerellä oon monesti nähny, ku alakukuusta sinne joutuu, niin ei pääse Englantiin, ennen ku joutuu täyenkuun aika. Sillon tullee pohojatuuli, ja se työntää etteenpäin laivaa. 

kapteeni Himanka, 1923
Purjelaivoja lastataan Maivaperän satamassa, Samuli Paulaharju, 1924, Kansatieteen kuvakokoelma, CCBY4.0

Raahen kirkkoa vastapäätä, Cortenkadun varrella, on komean keltainen kapteeni Himangan talo. Entinen asukas on kertonut, että portin puoleisissa huoneissa kulkee aave siirrellen ja kolisuttaen puuhellan renkaita. Metallin kalske ja kirskunta saattavat herättää nukkujat yöaikaan. Kun huoneeseen menee, niin koskaan ei ketään näy. Kolinan ja painavat askeleet saattaa yöllä kuulla selvästi. Irti nostetut hellan renkaat ovat merkkinä huoneen oudoista tapahtumista. Kuka kapteeni Himangan talon kolisuttaja on, vai kolisuttaako hellan renkaita itse kapteeni?

Johan Himanka (1858-1927) oli kookas ja harmaapartainen mies. Vuosien merillä olo oli jättänyt vankkaan mieheen jälkensä. Miehen ääni oli voimakas, ja sen voi kuvitella kantaneen myrskyn kohinan yli, kun purjelaivassa joutui karjumaan käskyjä. Kerrotaan, että ollessaan 1902 raumalaisella Altai-parkilla kapteenina Himanka oli lähtenyt Englannin Newportista brikettilastissa etelää kohti. Purjelaivan matka oli pysähtynyt myrskyssä koralliriutalle Madagaskarin Tamataveen. Luotsi oli laivassa, mutta alus oli tuhon oma hakkautuessaan koralliriuttaa vasten. Laivan lokikirja kertoo, että lasti saatiin pelastettua proomuihin ja hylky myytiin. 

Vanhoina päivinä Himanka kertoi totena juttua alkuasukkaista, jotka olivat tulleet hänen luokseen ja pyytäneet jäämään Madagaskarin saaren keisariksi. Kapteeni oli huvittuneena kieltäytynyt. Kun Raahen merituuli oikein riepotti Cortenkadun kulmauksia, saattoi Himanka harmitella viimeisinä vuosinaan, että olisi sittenkin pitänyt jäädä Madagaskarin keisariksi.

Fregatti Altai. Alus profiilissa, taustalla oikealla Hongkongin rannikkoa sekä purjealuksia, djonkki. Purjelaivassa liehuu venäjän kauppalippu, nimiviiri ALTAI näkyy peilikirjaimin. Miehistön lukumäärä 9, osittain työnteossa. Kukka-aiheinen, veistetty kehys. Åbo Akademin merihistoriallinen kokoelma, CCBY4.0

Kun Raahen vanha kirkko paloi heinäkuun yönä 1908, kaikki raahelaiset olivat ämpäriketjuissa sammutustöissä ja katsomassa kuumottavaa tulimerta. Ikiaikainen, korkea kirkontorni humahti palavaan kirkkosaliin lennättäen kipinöitä niin, että viereinen alkeiskoulukin paloi. Kirkontornin messinkinen kukko tippui rytäkässä korkeudesta kapteeni Himangan talon pihalle. 

Vain yksi oli yöllisestä katastrofista poissa: vanha rumpali ja palovartija Hackmanin Matti nukkui sikeästi kirkon läheisessä talossa. Hänen kerrotaan aamulla hieraisseen silmiä monta kertaa mentyään aamulla pihamaalle. Vaikka Matti kuinka tähyili kellonaikaa kirkontornista, niin ei näkynyt koko kirkkoa. Yön palohälytys oli ohi ja meteli lakannut. Vanhasta kirkosta oli jäljellä vain savuavat rauniot. Palaneen kirkontornin suuri kukko odotti nokeentuneena kapteeni Himankaa pihamaalla.

Kapteeni Himangan kuoltua talon myöhempi asukas on kertonut, että rakennuksen huoneissa kävelee joku yöaikaan. Kerran nukkumassa ollessaan eräs asukkaista oli hätkähtänyt hereille tunteeseen, että sängyn vieressä seisoi joku. Uskaltamatta avata silmiään hän oli yrittänyt hengittää rauhallisesti ja maata hievahtamatta peittojen kätköissä. Painavat mutta hiljaiset askeleet olivat kävelleet verkkaisesti sängyn päätyyn, ja nukkujan yläpuolelta kasvoilla oli tuntunut ylle kumartuneen, kutsumattoman yövieraan rauhallinen hengitys. On vaikea kuvailla tuntua toisen henkilön läsnäolosta, mutta sängyllä nukkuva ei uskaltanut avata silmiään. Muutamien verkkaisten askelten jälkeen hetki oli ohi. Kävikö kapteeni Himanka omassa kodissaan katsomassa yöpuulle asettautunutta?

Raahen 1912 valmistunut kirkko. Matkailun edistämiskeskuksen historiallinen kuvakokoelma,1931 CCBY4.0

Sophia Marian matruusi

Tuntematon matruusi Hollannista. Matruusi seisoo ilmeisesti laiturilla pari tavarapakkaa takanaan. Kuva kirjasta Goud uit Graan, Nederland en het Oostzeebebied 1600-1850. kuva: Markku Haverinen, Suomen merimuseon kokoelmat, CCBY4.0

Oululaiskummituksista kuuluisin on Jumprun merimies, jonka askelia kuulee aamuyön pimeimpinä hetkinä ravintolan asiakkaiden lähdettyä kotiin. Ravintola Kaarlenholvissa kerrotaan hollantilaisen matruusin tarinaa niin pöydissä kuin baaritiskilläkin. Portaikon askeleet ja äkisti sammuvat valot ovat olleet talon arkipäivää menneinä vuosikymmeninä. Sanotaan, että talon ravintoloitsijan on ollut vaikea saada yövuoron väkeä jäämään laskemaan illan kassaa. Kuka nyt haluaisi järjestellä yön syvimpinä tunteina ravintolan tiloja aamua varten, kun vanhan talon kellareissa kummittelee matruusin haamu?

Aikalaisalus Suomen merimuseon kokoelmien valokuvassa: s/v SIR JOHN LAWRENCE. Liverpoolissa 1859 rakennettu parkki. CCBY4.0

Hailuodon edustalla myrskysi armottomasti heinäkuussa 1859. Hollantilainen Sophia Maria -kuunari oli tulossa paarlastissa Englannin Hullista kohti Oulun satamaa. Aluksen oli määrä ottaa Oulusta lasti tervatynnyreitä, Bergbomin kauppiashuoneen myymä tervalasti, ja viedä se ulkomaille. Perämeren kesämyrsky vaahdotti aaltoja, ja tuuli yltyi entisestään. Kuunari luovi myrskyssä ilman luotsia ja ajautui Oulun edustan saarista uloimman, Kattilankallan karikoille. 

Laivan kohtalo oli sinetöity. Seitsenhenkinen miehistö pelastui täpärästi laivaveneeseen, mutta kuunari Sophia Maria upposi nopeasti Perämeren aaltoihin. Onneksi menetettyä lastia ei ollut paljon. Mereen huuhtoutui miehistön omaa omaisuutta ja laivan esineistöä. 

Kuunarin miehistö pelastautui Hailuotoon, jossa selvitettiin haaksirikkoa. Osa matruuseista lähti Ouluun odottamaan työtarjousta sopivasta laivasta. Äkäisin merimiehistä räyhäsi kapakoissa, tappeli hämärissä olosuhteissa, ajautui kaupungissa rötöksiin ja joutui lopulta humalassa tyrmään selvittämään päätään. Yön aikana mies oli yllättäen kuollut. Kerrotaan myös, että hänet unohdettiin talon putkaan virumaan. Matruusi haudattiin Oulun hautausmaan laidalle vähävaraisten vaatimattomaan hautaan. 

Vanhassa rakennuksessa on nykyisin suosittu ravintola. Sanotaan, että rakennuksen vanhimmat osat voivat olla 1700-luvulta ja rakennuksessa tosiaan olisi ollut joskus vankeja. Vaikka matruusin asianmukaiset hautajaiset on aikoinaan pidetty, ravintolan työntekijät ovat kuulleet talossa vuosikymmenten aikana matruusin hoippuvat askeleet, joiden äänessä on pelottava kaiku. Kerrotaan, että harmaapartainen mies tilaa olutta, mutta kun juoma on laskettu, ei häntä näy missään. Yövartija ja siivoja eivät suostuneet jatkamaan menneinä vuosina töitään talossa. Levottomasti kulkeva matruusi kai odottaa kotimatkaa ja laivaa vuodesta toiseen portaissa astellen. 

Sophia Marian hylky löydettiin 1970-luvulla. Sukeltajat nostivat esineistöä hylystä, ja monia esineitä on talletettu Pohjois-Pohjanmaan museon pysyvään näyttelyyn.

Kummittelevia merimiehiä oli Oulussa nähty aiemminkin. Intiön hautausmaalla on merimiehen leskeksi sanotun, 24-vuotiaana kuolleen Berta Wilhelmiina Frickelin hauta. Hapertuneessa hautamuistomerkissä on ollut aikoinaan paljon selkeämpi kuva naisesta, joka nojaa kiveen tai peililtä näyttävään esineeseen. Sitkeä tarina kertoo, että naisen aviomies oli kuollut haaksirikossa. Suruviestin saatuaan Bertha istui peilipöytänsä ääressä suremassa. Kun hän alkoi kammata hiuksiaan, peilissä näkyi, kuinka ovi avautui ja merimies astui sisään huoneeseen. Bertha säikähti niin paljon, että kuoli peilipöydän ääreen.

Sata kiehtovaa Pohjois-Pohjanmaan perinteistä kummitustarinaa Gunilla ja kummat kertomukset -kirjassa. Tilaa helposti itselle tai lahjaksi HOLVI-verkkokaupasta.

Ankkuri, kuva:Rikkonen 1936, Museoviraston kokoelmat, CCBY4.0