Mestauskivi

Mestauskivi

Kotiseutu-lehdessä kerrotaan 1910 Siikajoen ja Lumijoen välisen taipaleen mestauspaikasta. Tien vieressä, puolivälissä taipaletta, on erikoinen kivi. Kivessä on kolme koloa, niin kuin olisi siihen päällä ja molemmilla nyrkeillä puskettu kuopat.

 ”Näky Olkijoella 1798” E. D. Clarke: Travels in various Countries of Europe, Asia and Africa, 1810–1819.

Tutkimusmatkailija Clarke kohtasi syyskesällä 1798 hurjan näyn Raahen lähellä Olkijoella ja kuvasi sitä yllä olevassa piirroksessa, sekä matkapäiväkirjassaan: Juuri ennenkuin saavuimme Olkijoelle (Oljocki) näimme metsässä, tätä varten peratulla aukeamalla kolmen pyörän nenässä erään rikollisen suomalaisen ruhjotun ruumiin; hän oli juovuksissaan kirveellä katkaissut pään eräältä naiselta. Hänen päänsä oli asetettu yhdelle pyörälle, oikea kätensä toiselle ja ruumis, joka oli kansan tavan mukaan puettuna valkoiseen puseroon keltaisella vyöhiköllä, lepäsi kolmannella, keskimmäisellä, toisten kahden välissä. Hengenasioista tuomittujen rangaistus vaatii Ruotsissa oikean käden katkaisemisen ennenkuin rikollinen mestataan. Pysähdyimme vähäksi aikaa piirustaaksemme tuon kaamean näyn. Keskellä synkkää ja yksinäistä korpea, jossa vallitsi kuolon hiljaisuus, oli se totisesti näky, joka puhui kammottavaa kieltä. Ihmisolennon ruumis siten alttiiksi annettuna lintujen saaliiksi yleisen maantien varrella, ei voi olla vaikuttamatta jokaisen ohikulkijan mieleen; ja kansan keskuudessa se ehdottomasti tekee mieleenpainuvan ja hyödyllisen vaikutuksen. Itse rikoksen suunnattomuus vaikuttaa kuitenkin säälintunteeseen, jonka rangaistuksen varoittava laatu synnyttää.

Ei ihme, että mestauspaikkojen muistot ovat säilyneet meidän päiviin asti ja paikoihin liittyy monia kummitustarinoita:

Kerran olivat muutamat nuoret miehet pelanneet korttia kiven vieressä, lähellä entistä mestauspaikkaa. Äkkiä metsästä oli alkanut kuulua hirvittävää huutoa ja ryminää, aivan kuin kokonainen armeijajoukko olisi siellä mestausta suorittamassa. Sanotaan, että mestauspaikat ovat niin läpeensä ihmisverellä kasteltuja, ettei niissä kasva kuin katajikkoa. 


Mestauskirves Vankilamuseon kokoelmissa. Saantitietojen mukaan mestauskirves on peräisin Mikkelistä, mutta kirveen alkuperäispaikkakunnasta ei ole varmaa tietoa. Kuolemanrangaistuksen käyttö rauhan oloissa päättyi Suomessa vuonna 1825. Kansallismuseo, CCBY4.0

Myös Muhoksen Teerikankaalla on ollut mestauspaikka, jonka lähimetsissä voi nähdä rauhattoman miehen. Sanotaan, että mies on syyttömänä tuomittu ja vaeltaa muun “tyhjän väen” kanssa levottomana. Kerran utajärveläinen mies oli kyydittänyt matkustajaa mestauspaikan ohi. 

– Katsopa tien laidalle vasemman kainalosi alitse, oli mies houkutellut kuskin penkiltä. 

Kun kyydissä ollut mies katsoi tien vierelle kainalonsa alta, näkyi tien laidalla levotonta väkeä mustanaan ja mestauspaikan menneitä kauheuksia.

Lue lisää: Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Outoja tapauksia Oulussa

Eero Järnefelt, Oulu, 1922, Ateneumin taidemuseo

Toppilansalmen kummitus

Leskirouva Vilhelmiina Jäntti oli tottunut enteisiin. Selvänäkijän lahjat olivat tulleet hänelle pyytämättä, ja arjessa sattui joskus outoja tapahtumia, jotka oli parasta jättää vaille suurempaa huomiota.

Leskirouva oli menossa ämpärin kanssa hakemaan kaivosta vettä Oulun Alasiirtolassa. Edellä käveli pitkiin hameisiin pukeutunut nainen, jolla oli säntillinen hiusnuttura. Nainen kääntyi Kaupin portista pihalle ja kyyristyi kaivon taakse. Kun leskirouva ehti ämpärin kanssa kaivolle, niin ketään ei näkynyt. 

– Mitä se Jänttiskä siellä pyörii? talon ovelle tullut Kaupin rouva kysyi ihmetellen.

– Oli taas vähän outo tapaus, leskirouva sanoi vaiteliaasti ja alkoi nostaa vettä kaivosta mietteisiin painuneena. Selässä kulkivat kylmät väreet.

Aamupäivällä Jäntin pojat tulivat kotiin ja sanoivat vakavina nähneensä, kun Toppilansalmeen hukuttautui joku nainen. 

– Sitä se hahmo siis tiesi, leskirouva sanoi hiljaa. – Näyttäytyi kuollessaan minulle.

Oulun rautatiesillan vihkimistilaisuus, 1903. Ensimmäinen juna kulkee sillan yli. Alla virtaa Oulujoki. Museovirasto
Kuvitusta kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset.

Jänttiskän näky

Vilhelmiina Jäntti työskenteli Oulun Åströmillä. Töihin nahkatehtaalle kuljettiin Alasiirtolasta kävellen, ja aamulla tuli herätä varhain. Kadut olivat liukkaat, elettiin kevättalvea. Leskirouva Jäntti oli ottanut mukaan potkukelkan ja potkutteli hiljaisella kadulla. 

Edellä näkyi tuttu kuivasjärveläinen nainen, joka näytti liukastelevan tiellä kiireesti eteenpäin. Naisella oli tuttu valkoinen huivi ja musta takki. Vilhelmiina lisäsi vauhtia ja sai naisen kiinni.

– Huomenta. Ota kiinni tuosta potkurista, että pysyt pystyssä! Vilhelmiina sanoi edellä kulkevalle naiselle.

Kun potkukelkka oli naisen vierellä, hävisi kulkija aamuhämärään.

Myöhemmin päivällä tuli surusanoma. Kuivasjärven tuttu nainen oli kuollut aamuvarhaisella.

Levottoman hauta

Oulun hautausmaan laidalta

Syyskuu oli pitkällä, ja akat olivat kuokkimassa pottuja Oulun hautausmaan vieressä. Yksissä tuumin sovittiin, että pottupenkin päähän ensimmäisenä ehtinyt käy keittämässä kahvit lähellä olevan riihen pesässä. Joutuisin kokosi lähistöltä hautausmaan kiviaidan vierestä sytykkeitä ja ottipa muutamia joutilaita laudanpalasia hautausmaan aidan sisäpuoleltakin. Kun hän oli sytyttämässä tulia riihen pesään, niin tulitikku sammui kylmässä henkäyksessä ja ulkoa kuului käskevänä möreä ääni: 

– Lauta pois! 

– Hyvä isä, siunaa ja varjele! akka huusi ja nakkasi laudan ovesta ulos. 

Kahvit jäivät keittämättä. Kirkkomaalta ei saa lautoja varastaa, eikä kasveja ottaa. 

Kerrotaan, että eräs tyttö oikaisi kerran Oulun hautausmaan läpi. Mennessään kumpujen lomassa ja kiviaitojen laitaa hän löysi isoja mustikoita ja keräsi niitä komean keon kouraansa. Meheviä marjoja oli mukava syödä kulkiessa kotia kohti. Mutta kun mustikat oli syöty ja kotimatka taitettu, ei tyttö pystynytkään vastaamaan äitinsä tervehdykseen. Silmät suurina hän kakoi ääntä kurkustaan, mutta ei saanut ilmoille pihaustakaan. 

Hautausmaalta kerätyt mustikat veivät mennessään tytön äänen.

Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Levottoman Hauta

Mun sydämen on suruinen, ain kuolemaani asti. Helvetin waiwa tulinen, siis walitan waikiasti. Surkiasti suullani ääntelen. Tuskassani rintaani painelen, käsiäni murhees wääntelen. Ei lohdutust woi kukaan lainata.

Tässä lepää levottomuudessaan satulamaakarin kisälli Jaakoppi Lagerkrantsi.

Jakob Lagerkrantzin viimeinen leposija Intiön hautausmaalla tunnetaan “levottomana hautana”. Muistotaulun ahdistava runo on saanut ihmiset puhumaan levottomasta ja valittavasta Jaakopista vielä kauan miehen kuoleman jälkeen, eikä Intiön hautausmaan tuolla kulmalla haluta kulkea hämärän aikaan.

Kerrotaan, että Jaakob oli rakastunut oululaiseen rikkaan porvarin tyttäreen. Jaakobin tiedettiin olevan ailahtelevainen, iloinen toisinaan ja joskus murheen murtama. Köyhä kisälli ei voinut rakkaudestaan huolimatta saada itselleen rikkaan talon tytärtä. Tytön isä kilpaili rikkaimpien kauppahuoneiden kärkijoukossa. Kerran hän tuli kohdakkain oudon Jaakobin kanssa ja sai kuulla miehen mietteitä ihanasta tyttärestään.

– Jos poltat kilpailijoideni aitat, niin saat tytön omaksi, porvari oli sanonut pilaillen Jaakobille, kun kukaan muu ei kuullut.

Huhut kertovat, että Jaakob oli sytyttänyt tulen. 

Kolmekymmentäviisivuotias Jaakob löydettiin hirttäytyneenä Oulun köyhäintalosta huhtikuussa 1859. Ei lohdutusta voi kukaan lainata, lukee hautamuistomerkissäkin epätoivoisen Jaakobin muistoksi.

Parkkilaiva Hermeksen nainen

raahelainen kummitusjuttu kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset

Suurten purjelaivojen keulakuvana oli aikoinaan puinen naishahmo, jonka väitettiin suojelevan laivaa maailman merillä. Kauppalaivoissa seilaavien merimiesten pestit saattoivat olla vuosien pituisia, ja kotiväkeen pidettiin yhteyttä satamiin jätetyillä kirjeillä. Saattoivatpa viestit lähteä myös merillä kohdatun laivan matkaan, mutta melko hidasta tiedonkulku oli.

Parkkilaiva Hermes oli ollut matkalla merillä niin pitkään, että kotiväki oli ollut kauan jo huolissaan aina rahansa riskeerannutta laivanvarustajaa myöten. Merimiesten perheissä surtiin jo, koska pelättiin pahinta, sillä viestiä ei ollut kuulunut valtameriltä kuukausiin.

Parkki Hermes oli kovassa myrskyssä Englannin rannikolla, ja raahelainen merimies Johan Petter Winter oli komennettu ruoriin. Laiva keinui kovassa aallokossa yön pimeydessä. Yhtäkkiä Winter näki laivan kannella häilyvän naisen suuressa krinoliinihameessaan. Merivesi löi aaltoja laivan kannelle, mutta nainen nojasi mastoa vasten hiljaisena pärskeiden keskellä. Winter ei voinut kuin keskittyä ruorin pitämiseen. Hän ihmetteli ilmestyneen naishahmon huolestunutta, hiljaista olemusta ja tuulessa heiluvaa vaatetusta. Aikansa outoa ilmestystä tuijotettuaan hän sai huudettua tuulessa kaverille, että tämä kävisi hakemassa naisen suojaan.

– Laivassa on tuntematon nainen! Hakekaa kapteeni paikalle!

Silloin naishahmo lähti kävelemään maston luota keulaa kohti ja hävisi aaltojen roiskeeseen. 

Myrskyssä laivaa tarkastettiin ja tummiin aaltoihin tähyiltiin. Kun aamulla tutkittiin laivaa vielä päivänvalossa, merimies Winter näki naisen ilmestymispaikalla isomaston kohdalla hankauman. Laivan tärkein masto oli kärsinyt myrskyssä niin paljon, että sitä pitäisi pian tukea ja korjata, muutoin se ei enää kauan kestäisi. Pääteltiin, että suuriin hameisiin pukeutunut naishahmo oli käynyt varoittamassa murtuvasta mastosta.