Heikun haamu

Umpinaisella sisäpihalla, osoitteessa Brahenkatu 2 on suolamakasiini ja ikivanha karsseri, vankityrmä. Rautaovellinen tila on palaneesta rakennuksesta säilynyt kolkko kellarikerros, jossa paatuneita pahantekijöitä on pidetty vangittuna jo ennen isovihan aikaa. Pihapiirissä kummitteleva hahmo on kuitenkin synkkää kivijalkatyrmää korkeammalla. Harmaa ukko kulkee vaalean, kartanomaisen rakennuksen toisessa kerroksessa, ja sanotaan, että hänet voi nähdä iltaisin ikkunassa. Kesäpukuun pukeutuneen miehen kalpeat kasvot häilyvät, ja silmät tähyävät pihalla kulkevia ihmisiä. Levottoman talon entisen omistajan, laivanvarustaja Henrik Soveliuksen eli Heikun haamu kävelee rakennuksen yläkerrassa ja portaikossa. 

Aino Jacklin-Pyhälä on kertonut, että eräs Lundvallin pariskunta vietti ensimmäisiä yhteisiä vuosiaan Heikun talossa. Pariskunta avioitui 1913. Nuori rouva heräsi joulukuun alkupuolen pimeydessä aamuyöllä. Vintille johtavat portaat alkoivat narista raskaiden askelten painosta. Hitaasti yläkerran ovi aukesi ja jäi avoimeksi. Mitään ei kuulunut sen jälkeen. 

Kun nuoripari kertoi tämän havaintonsa rouva Jacklinille, tämä haki esiin säästämänsä nipun surukortteja. Mustareunaisista korteista todettiin järkyttyneenä, että tuolloin outojen tapahtumien aikaan oli ollut talon entisen isännän, Heikun, kuolinpäivä, 13. joulukuuta. Raskaat askeleet olivat kuolinyön kaikuja.

Laivanvarustaja Fredrik Sovelius vanhemman (1778-1837) rakennuttama talo valmistui 1912. Hänen jälkeensä talon peri hänen poikansa, kauppaporvari Henrik Sovelius (Heikki Sovio). Talon osoite: Brahenkatu 2. August Maximilian Myhrbergiä esittävän veistoksen suunnitteli kuvanveistäjä Evert Porila, se pystytettiin 1931. Museoviraston kuvakokoelmat, CCBY4.0

Ovenkahva

Heikun talossa työskenteli Raahen kulttuuritoimen väkeä 1990-luvulla. Eräs nainen oli iltatöissä, ja hiljaisen talon tunnelma oli painostanut tavanomaista oudommin koko päivän. Äkisti täyspuinen toimisto-ovi paukahti kiinni, niin että töissään ollut nainen hätääntyi. 

Toisena hiljaisena iltana oven kahva liikkui monta kertaa kuin joku olisi pyrkimässä sisään, mutta ketään ei näkynyt. Pimeästä, tyhjästä yläkerroksesta kuuluu laahaavia ääniä. Portaikossa kuuluneet askeleet ja sijoitustaan odottavien taulujen kaatuilun on arveltu olevan merkkejä levottoman Heikun haamusta. 

Raahen matkailuoppaiden mukana pääsee syysiltaisin mielenkiintoiselle kummituskierrokselle Wanhaan Raaheen.

Mitä vanhana erakoituneen Henrikin haamu kaipaa? Pasianssin ja fortepianon ääressä viihtynyt Henrik kolistelee portaissa ja kulkee huoneissa. Nuorena Heikun kerrotaan olleen seurallisempi, ja joskus hän on soittanut iloisia valsseja tanssivien nuorten riemuksi. Kovin hyvänä pelimannina häntä ei pidetty, sillä hän saattoi jättää syyttä suotta soiton kesken. 

Heikku-patruunan ura laivan kapteenina päättyi erikoisella tavalla. Sovion komppanian laivalla purjehtiessaan Heikku soitti fortepianoa kajuutassaan. Oli tapana, että kapteenin on oltava yläkannella eli täkillä laivaa käännettäessä. Kun oltiin menossa lähellä Tanskan rannikkoa, niin kokkipoika ryntäsi sisään keskeyttäen soiton.

– Tulisko kapteeni heti ventaamaan, ku siellä on pränninkejä förin eesä? kokkipoika hätäili.

– Varo sinä vain, ettei plättys pala, minä pellaan vain tämän valssin loppuun, Heikku vastasi hätäilemättä. 

Laiva rysähti karille ja jäi hylyksi. Kun Heikku selvitti asiaa vanhemmalle, vihastuneelle veljelleen ja pyysi uutta laivaa komentoonsa, kuultiin vain Matti-veljen karjunta: 

– Mee saatana ja ota lato Märjännyksestä ja seelaa sillä!

Raahen Rantakatua ja Heikun talo 1890-luvulla. G.Feiringin ottama kuva on Museoviraston kokoelmissa. CCBY 4.0

Fakta: Henrik Sovelius

Henrik Sovelius (1817-1904) oli pienikokoinen, suuremmassa joukossa ihmisarka ja aikalaisten kuvausten mukaan “mamsellimainen”. Vanhemmalla iällä hänellä oli huonosti istuvat tekohampaat, jotka ukko saattoi ottaa keskellä katuakin pois suustaan ja asetella ne takaisin. Innokkaana pasianssin pelaajana hän saattoi ratkaista elämänsä pulmia korteista katsoen.

– Vänta lite så skall jag kasta, saattoi hän tokaista pilke silmäkulmassaan korttipakka kädessään, kun joku kysyi ratkaisua pulmaan. 

Kaupungilla pidettiin pasianssiennustuksiin uskomista pahana. 

Raahen Brahenkadun valkoinen kaupunkitalo oli Henrik Soveliuksen koti, ja korkean porttikongin viereisessä huoneessa oli hänen konttorinsa. Huoneiden kerrotaan olleen tuolloin kolkkoja ja koristeettomia. Säästäväisenä miehenä Henrik kielsi kukkien tuomisen haudalleenkin. Hän kehotti ankarasti merimiesten vaimoja olemaan tuhlaamatta laivalla olevien miestensä palkkarahoja, joita naiset saivat noutaa laivanvarustajalta ennakkoon miesten ollessa merillä vuosia.

Säästäväisellä Henrikillä riitti rikkaan suvun rahoja. Kerran mies voitti komean meritaistelua kuvaavan öljymaalauksen Tukholman arpajaisissa. Ruotsin kuningas Oscar II olisi halunnut lunastaa maalauksen itselleen suurella summalla muiden merimaalaustensa joukkoon. – Minä en tarvitse rahaa, mutta Raahe tarvitsee taulun, kerrotaan Henrikin sanoneen kuninkaalle.

Raahen Brahenkatu sumuisena talvi-iltana.

Sisarenpoika sai Heikulta perinnöksi komean kultakellon, mutta kun tämä ei antanut sille lahjoittajan mielestä tarpeeksi arvoa, niin ukko nappasi sen takaisin itselleen ja antoikin tilalle laivan kronometrin. Henrik Sovelius säätiöi rahansa suvun käyttöön ja lahjoitti runsaasti hyväntekeväisyyteen vanhainkodille, lastenkotiin ja Raahen rautatieyhteyden rakentamiseen. Vastoin Heikun ohjeita osa rahoista sijoitettiin Venäjän valtion obligaatioihin, jotka menettivät arvonsa vallankumouksen aikana. Arvopaperit myytiin huonoina vuosina. 

Onko huvennut omaisuus saanut Heikun kummittelemaan entisessä kodissaan, vai mikä painaa rikkaana poikamiehenä eläneen haamun mieltä Brahenkadun komeassa talossa?

Pohjois-Pohjanmaan mielenkiintoista kulttuurihistoriaa ja hiuksia nostattavia kummitusjuttuja löytyy roppakaupalla Aki Pulkkasen Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta.

Piru tantulin opettajana

– Pannaan purpuri ylös ja liika väki ulos! Raahen olutpruukin salongissa huudettiin kun tanssit saatiin oikein kunnolla käyntiin. 

Raahen entinen merimiesten tanssitupa, olutpruuki on sijainnut nykyisen Raahen lukion vierustalla. Kuvan on ottanut Samuli Paulaharju vuonna 1923. Museovirasto CCBY4.0

Merimiesten tulotanssit olivat pikku kaupungin suuri tapaus. Iso-Kraaselin saaren merimerkki, pooki, oli liputtanut eli flakannut merkiksi, ja kotikaupungin oma laiva saapui satamaan. Kun salongissa piti iltayöstä tanssit lopettaa, saattoi nuoriso mennä varvin pantturilavallekin remuamaan. Meri kantoi tanssijoiden äänet kaupunkiin asti. Joskus päästiin laivan täkillekin tanssimaan. Kerran pappilan piikatyttö tippui monta metriä laivan pimeään ruumaan ja loukkasi kätensä. 

– Jumala rankaisee, tiesivät sanoa vanhat ihmiset. 

Purjelaivoja lastataan Maivaperän satamassa. Kuva Samuli Paulaharju 1924, Museovirasto CCBY4.0

Monenlaisia tansseja tanssittiin, tantuliakin. 

Kerrotaan, että ilta-aikaan tansseista palaavan joukon kyytiin pyrki mukaan nuori ja komea herrasmies. Taakse suittu tukka kiilsi mustana, ja komeissa silmissä viipyili syvälle porautuva katse. Mies hyppäsi kolistellen elokuun hämärässä kyytiin, ja matkaa tehtiin pois kaupungista railakkaassa seurassa.

– No, mihinkäs asti herra matkustaa? kysyi ohjaksissa ollut renkipoika harvasanaiselta kulkijalta. 

– Tuonne menen Saloisten kylälle opettamaan nuorille tantulia, sanoi herrasmies ja viittasi pysäyttämään lähimmän talon kohdalla. 

Jalat kopsuivat hiekkatiehen, ja kun tarkemmin katsottiin perään, niin toinen jalka oli hevosen jalka. 

Se olikin piru, joka meni opettamaan saloistelaisille tantulia.

Saloisten kirkko ja kellotapuli kuvattuna 1870-luvulla. Museovirasto CCBY4.0

Kansantarina on kirjasta Gunilla ja kummat kertmukset, johon koottuna Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinoita eri aikakausilta.

Siikajoen pappilan harmaja täti

“Se joka ei usko Harmajaan tätiin, kysyköön kirkkoherra Telkiltä lupaa yöpyä tädin huoneessa, kehottaa rovasti Seppo.” Paikallislehti Raahelainen 8.3.1974

Ruustinna Salmisen vieraaksi tuli kirkon suntion miniä. Naiset istuivat pappilan kahvipöytään. Pappilan puhelin soi, ja ruustinna poistui keskeytystä pahoitellen toiseen huoneeseen puhumaan. Kun ruustinna palasi huoneeseen, hän näki hämmentyneen rouvan sanattomana. Pikkuleivät ja pullat olivat levällään pöydällä ja lattialla. – Kuka tuo harmaa nainen oli? järkyttynyt rouva sanoi lopulta kahvipöydässä istuen ja osoitti huoneen toiselle ovelle. 

Ruustinna ei sanonut mitään, vaikka arvasi, että tihutyö oli pappilan harmaan haamun tekosia, hymähti vain ja alkoi kerätä lattialle tippuneita kahvileipiä.

Kirkkoherran työhön kuuluu paljon paperitöitä, ja pappilan asiakirjat olivat kovassa käytössä. Pappilassa jo aiemmin vieraillut suntion miniä joutui hakemaan virkatodistuksen tai jonkin muun paperin kirkkoherralta. Kahvittelemaan nainen ei enää halunnut, ja edellinen vierailu oli vielä pelottavana tuoreessa muistissa. Ympärilleen pälyillen nainen odotti asiansa hoitamista. Kun kirkkoherra kirjoitti työpöytänsä ääressä, näki nainen, että harmaa hahmo selasi kirkonkirjoja yliluonnollisella vauhdilla taustalla. Hahmo otti paksun niteen toisensa jälkeen ja niiden ylle kumartuneena käänteli sivuja. Suntion miniä nappasi tarvitsemansa todistuksen ja juoksi ulos ihmettelevän kirkkoherran katsoessa perään.

Vanha postikortti Museoviraston kokoelmista. Punakeltainen lippu on ehdotus Suomen lipuksi 1860-luvulta. CCBY4.0

Siikajoen vanhan pappilan harmaasta naisesta ovat kertoneet useat talossa asuneet ruustinnat ja piispankamarin yövieraat. Kulmahuone on herättänyt vuosisadan ajan kunnioitusta. Siellä ei mielellään ole oltu yöllä. Siikajoen rovasti muistelee usean vieraan poistuneen huoneesta kesken yön. Kirjailija ja pappi Arvi Järventaus yritti aikoinaan nukkua huoneessa, mutta poistui kesken yön latoon, kun harmaa hahmo oli istunut hänen sängyllään. Jopa pappeinkokouksen aikaan oli yöpyjillä ollut jännitystä ilmassa, eikä viimeiseksi jäävää valojensammuttajaa meinannut löytyä hengenmiesten joukosta. Hämärän aikaan hiljainen ja harmaa nainen voi kertomusten mukaan ilmestyä vanhan talon ikkunaan, ja hänen kuullaan kulkevan huoneissa. 

– Aamulla kuuden aikaan me kaikki heräsimme äänekkäisiin askeliin, ja aivan kuin joku olisi kuiskinut, eräs pappilassa asunut nainen on kertonut. 

Siikajoen pappilan salin seinässä on tykinkuula muistona Suomen sodan taisteluista.

– Vaaleatukkainen ja täysin harmaaseen pukuun pukeutunut nainen kulki perässäni huoneesta toiseen. Vaihdoin aina huonetta ja pönkäsin ovet, mutta harmaa hahmo vain seurasi, eräs ruustinna kertoo aiheesta kirjoitetussa lehtijutussa, jossa kuvailee harmaasta hahmosta näkemäänsä unta. – Lopulta jouduin loukkuun huoneen nurkkaan kakluunin luo ja hahmo astui huoneeseen. Hän jäi seisomaan ovelle ja sanoi varoituksen: “Älä kiinnitä mieltäsi tämän maailman tavaraan niin kuin minä olen tehnyt. Minä en saa rauhaa missään.” 

Nainen leningissään lumisohjoisella pihalla. Kuvauspaikka Raahe. Museovirasto, CCBY4.0

Pappilan harmaan hahmon alkuperästä on monia arvailuja. Puhutaan myös, että nainen on ollut pappilassa aikoinaan piikana ja synnyttänyt salaa lapsen. Vastasyntynyt on haudattu kaikessa hiljaisuudessa kirkkomaan lähistölle nimeämättömään hautaan. Kerrotaan, että piikatyttö etsii pappilan kirkonkirjoista rauhattomana lapsen nimeä, mutta ei koskaan sitä löydä. Puhutaan myös pappilaan suurina nälkävuosina apua hakemaan tulleesta naisesta, joka ei avusta huolimatta ollut selvinnyt koettelemuksista ja etsii matkan varrelle kuolleita lapsiaan.

Ritning på Caracters Byggning å Siikajoki Kyrkkoherde Boställe, 1900-luvun alkupuolelta. Historian kuvakokoelma. CCBY4.0

Mikä harmaan rouvan saa tuijottamaan ikkunasta ja kulkemaan levottomana? Hautausmaalle johtavaa koivukujaa tai lapsensa hautaa ikkunasta tuijottava nainen vaeltaa ehkä Siikajoen pappilassa loputtomiin, koska lapsi kuoli ilman kastetta ja nimeä. 

Harmaa neiti on paikallisten hyvin tuntema kummitustarina, jota on kerrottu jo 1918 sisällissodan aikaan, kun pappilasta huolehti Salmisen perhe. Ruustinna Salminen tottui harmaaseen hahmoon, niin ettei kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Kun pappilaan syntyi kaksoset, hahmo nähtiin usein kumartuneena itkevien lasten kehdon ylle. Kun ruustinna Salminen soitti pianoa salissa, istui harmaa tätihahmo rauhallisesti kuuntelemassa. 

Lue lisää Siikajoen pappilan harmaasta tädistä ja muista Pohjois-Pohjanmaan kummituksista Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta.

Taskun majan haltia

Taskun pooki

Perämerellä, Raahen edustalla karikkojen suojassa, on Taskun saari. Saaren keltamullattu merimerkki, purjelaivakauden jäänteenä kohoava pooki, näkyy kauas merelle. Korkea puurakennelma on uhmannut aikaa ja varoittanut kulkijoita karikoista jo vuodesta 1853. Sanotaan, että jonkinlainen merenkulkijoiden merkki on saarella ollut jo ennen nykyistäkin pookia. Rakennelman huipulla on puinen merituulten pieksämä risti 19 metrin korkeudessa. 

Pitkän aikaa saaren ainoa rakennus oli matala Taskun sauna. Punainen puurakennus on kalamaja, jossa kalastajat tai hylkeiden pyytäjät saattavat odotella suojassa säiden selkenemistä tai meren antimien tarttumista lähivesiin laskettuihin verkkoihin.

Tasku, sisärakenteita, kuvaaja Harri Nyman, 1999. Museovirasto. CCBY 4.0

Taskun majan haltia

Pitkinä talvi-iltoina ja syysöinä on Taskun saunalla sattunut monta kummallista asiaa. Ympärillä huokailevat kevättalven jäät ja kesäyön aava Perämeri saavat niin yksinäisen kulkijan kuin kalaverkot aamuvarhaisella laskeneen kalastajankin mielikuvituksen liikkeelle. Kerrotaan, että paikan näkymätön isäntä on Taskun majan haltia. Sen oikukkuus on tullut vuosisatojen aikana tutuksi kalastajille ja merenkulkijoille, vaikka vain muutamille kulkijoille haltia on näyttäytynyt. 

Kolmen kalastajan porukka oli eräänä yönä odottamassa kalojen kulkeutumista syksyn siikaverkkoihin ja miehet lämmittivät Taskun saunan yöpymistä varten. Ilta oli tummumassa, ja verkot oli laskettu toiveikkaana. Illan hämärtyessä puheet olivat siirtyneet vanhoihin tarinoihin ja hukkuneisiin kalastajakavereihin. Aikainen herätys oli väsyttänyt kulkijat. Aamuyön pimeiden tuntien aikaan rysähteli pirtissä oudosti, mutta kalastajat jatkoivat uniaan. 

Saunan majan ovi nykäistiin auki ryminällä, niin että oven karmeista lensivät lahonneet säleet. Miehet nousivat säikähtäneinä ylös. Tuuli oli nostanut yön aikana meren rantakiville asti. Rantaan ankkuroitu vene oli hakkautumassa kivikkoa vasten. Taskun saunan haltia herätti miehet pelastamaan paatin. Tuulen laannuttua miehet saivat pelastettua siikaverkotkin, ja tuuli oli ajanut verkkoihin komean saaliin.

Toisinaan saaren ikiaikainen haltia on ollut vihaisella tuulella. Jumalatonta elämää viettäneet ryyppyveikot ovat joutuneet yön selkään, kun haltia on lopettanut korttiköörin remuamisen. Äkkiä Taskun saunan tulisija oli sammunut ja sankka sisätilan pimentänyt savu oli ajanut remujoukon taivasalle. Kerrotaanpa haltian nakanneen vielä viinapullot kivikkoon kulkijoiden perään. Saarelta paenneelle joukolle Taskun haltia on saattanut näyttäytyä siipiään heiluttavana merimetsona, joka kukkoilee rannan tuntumassa omistajan elkein. Vielä nykymaailman melskeissäkin saunan haltia hätyyttää kulkijoita. Vuosikymmenten ajan on rakennuksen eteisen alla ollut koskelon pesä, josta räpiköivä lintu on säikäyttänyt Taskun saunaan pyrkivät kulkijat nöyrälle, kalamajaa kunnioittavalle mielelle.

Lue 100 jännittävää Pohjois-Pohjanmaan kummitustarinaa Gunilla ja kummat kertomukset -kirjasta ja tutustu myös kirjan fakta-osioihin, historiallisiin tosiseikkoihin tarinoiden taustalla. Tilaa helposti postitse HOLVI-verkkokaupasta.

Raahen edustalle Taskun saareen pystytettiin tunnusmajakka ilmeisesti melko pian kaupungin perustamisen jälkeen 1600-luvun puolenvälin tienoilla. Varhaisten merimerkkien ulkonäöstä ei ole tietoja. Nykyinen pooki rakennettiin vuonna 1853. Sen suunnitteli vasta perustetun (1849) Pohjanlahden merenkulkupiirin päällikkö Albin Stjerncreutz. Pooki johdatti merenkulkijat Raahen kaupunkiin pohjoisesta johtavalle väylälle. Taskun pookilta purjehdittiin Iso-Kraaselin pookille, jonka luona sijatsi Raahen luotsiasema. Iso-Kraaselin ja Taskun lisäksi Raahen edustalla oli myös Kumpeleen pooki, joka on tuhoutunut tulipalossa. Ajan kuluessa Taskun tunnusmajakan merenkulullinen merkitys on vähentynyt. Merenkulkulaitos luovutti rakennuksen Raahen kaupungin omistukseen ja ylläpitoon vuonna 1983. Taskun 16,5 metriä korkea puupooki on perustettu matalalle moreenikumpareelle. Kirkontornia muistuttava rakennus on pohjajakaavaltaan neliön muotoinen (sivu n. 5 m). Runko-osan seinät taittuva puolivälissä viistosti sisäänpäin. Vesikatto on pieni pyramidikatto, jossa on huippukoristeena valkoiseksi maalattu risti. Katon alapuolella on neljä pientä tuuletusaukkoa. Rakennuksen julkisivut muodostuvat tasapitkistä (4) pystylaudoitetuista vyöhykkeistä. Julkisivut ovat keltaiset. Tornin itäseinässä on muutaman metrin korkeudella kiinni naulattu oviaukko. Rakennus on ajankuluessa on painunut hieman vinoon. Lähde: Finna

Mestauskivi

Mestauskivi

Kotiseutu-lehdessä kerrotaan 1910 Siikajoen ja Lumijoen välisen taipaleen mestauspaikasta. Tien vieressä, puolivälissä taipaletta, on erikoinen kivi. Kivessä on kolme koloa, niin kuin olisi siihen päällä ja molemmilla nyrkeillä puskettu kuopat.

 ”Näky Olkijoella 1798” E. D. Clarke: Travels in various Countries of Europe, Asia and Africa, 1810–1819.

Tutkimusmatkailija Clarke kohtasi syyskesällä 1798 hurjan näyn Raahen lähellä Olkijoella ja kuvasi sitä yllä olevassa piirroksessa, sekä matkapäiväkirjassaan: Juuri ennenkuin saavuimme Olkijoelle (Oljocki) näimme metsässä, tätä varten peratulla aukeamalla kolmen pyörän nenässä erään rikollisen suomalaisen ruhjotun ruumiin; hän oli juovuksissaan kirveellä katkaissut pään eräältä naiselta. Hänen päänsä oli asetettu yhdelle pyörälle, oikea kätensä toiselle ja ruumis, joka oli kansan tavan mukaan puettuna valkoiseen puseroon keltaisella vyöhiköllä, lepäsi kolmannella, keskimmäisellä, toisten kahden välissä. Hengenasioista tuomittujen rangaistus vaatii Ruotsissa oikean käden katkaisemisen ennenkuin rikollinen mestataan. Pysähdyimme vähäksi aikaa piirustaaksemme tuon kaamean näyn. Keskellä synkkää ja yksinäistä korpea, jossa vallitsi kuolon hiljaisuus, oli se totisesti näky, joka puhui kammottavaa kieltä. Ihmisolennon ruumis siten alttiiksi annettuna lintujen saaliiksi yleisen maantien varrella, ei voi olla vaikuttamatta jokaisen ohikulkijan mieleen; ja kansan keskuudessa se ehdottomasti tekee mieleenpainuvan ja hyödyllisen vaikutuksen. Itse rikoksen suunnattomuus vaikuttaa kuitenkin säälintunteeseen, jonka rangaistuksen varoittava laatu synnyttää.

Ei ihme, että mestauspaikkojen muistot ovat säilyneet meidän päiviin asti ja paikoihin liittyy monia kummitustarinoita:

Kerran olivat muutamat nuoret miehet pelanneet korttia kiven vieressä, lähellä entistä mestauspaikkaa. Äkkiä metsästä oli alkanut kuulua hirvittävää huutoa ja ryminää, aivan kuin kokonainen armeijajoukko olisi siellä mestausta suorittamassa. Sanotaan, että mestauspaikat ovat niin läpeensä ihmisverellä kasteltuja, ettei niissä kasva kuin katajikkoa. 


Mestauskirves Vankilamuseon kokoelmissa. Saantitietojen mukaan mestauskirves on peräisin Mikkelistä, mutta kirveen alkuperäispaikkakunnasta ei ole varmaa tietoa. Kuolemanrangaistuksen käyttö rauhan oloissa päättyi Suomessa vuonna 1825. Kansallismuseo, CCBY4.0

Myös Muhoksen Teerikankaalla on ollut mestauspaikka, jonka lähimetsissä voi nähdä rauhattoman miehen. Sanotaan, että mies on syyttömänä tuomittu ja vaeltaa muun “tyhjän väen” kanssa levottomana. Kerran utajärveläinen mies oli kyydittänyt matkustajaa mestauspaikan ohi. 

– Katsopa tien laidalle vasemman kainalosi alitse, oli mies houkutellut kuskin penkiltä. 

Kun kyydissä ollut mies katsoi tien vierelle kainalonsa alta, näkyi tien laidalla levotonta väkeä mustanaan ja mestauspaikan menneitä kauheuksia.

Lue lisää: Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Outoja tapauksia Oulussa

Eero Järnefelt, Oulu, 1922, Ateneumin taidemuseo

Toppilansalmen kummitus

Leskirouva Vilhelmiina Jäntti oli tottunut enteisiin. Selvänäkijän lahjat olivat tulleet hänelle pyytämättä, ja arjessa sattui joskus outoja tapahtumia, jotka oli parasta jättää vaille suurempaa huomiota.

Leskirouva oli menossa ämpärin kanssa hakemaan kaivosta vettä Oulun Alasiirtolassa. Edellä käveli pitkiin hameisiin pukeutunut nainen, jolla oli säntillinen hiusnuttura. Nainen kääntyi Kaupin portista pihalle ja kyyristyi kaivon taakse. Kun leskirouva ehti ämpärin kanssa kaivolle, niin ketään ei näkynyt. 

– Mitä se Jänttiskä siellä pyörii? talon ovelle tullut Kaupin rouva kysyi ihmetellen.

– Oli taas vähän outo tapaus, leskirouva sanoi vaiteliaasti ja alkoi nostaa vettä kaivosta mietteisiin painuneena. Selässä kulkivat kylmät väreet.

Aamupäivällä Jäntin pojat tulivat kotiin ja sanoivat vakavina nähneensä, kun Toppilansalmeen hukuttautui joku nainen. 

– Sitä se hahmo siis tiesi, leskirouva sanoi hiljaa. – Näyttäytyi kuollessaan minulle.

Oulun rautatiesillan vihkimistilaisuus, 1903. Ensimmäinen juna kulkee sillan yli. Alla virtaa Oulujoki. Museovirasto
Kuvitusta kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset.

Jänttiskän näky

Vilhelmiina Jäntti työskenteli Oulun Åströmillä. Töihin nahkatehtaalle kuljettiin Alasiirtolasta kävellen, ja aamulla tuli herätä varhain. Kadut olivat liukkaat, elettiin kevättalvea. Leskirouva Jäntti oli ottanut mukaan potkukelkan ja potkutteli hiljaisella kadulla. 

Edellä näkyi tuttu kuivasjärveläinen nainen, joka näytti liukastelevan tiellä kiireesti eteenpäin. Naisella oli tuttu valkoinen huivi ja musta takki. Vilhelmiina lisäsi vauhtia ja sai naisen kiinni.

– Huomenta. Ota kiinni tuosta potkurista, että pysyt pystyssä! Vilhelmiina sanoi edellä kulkevalle naiselle.

Kun potkukelkka oli naisen vierellä, hävisi kulkija aamuhämärään.

Myöhemmin päivällä tuli surusanoma. Kuivasjärven tuttu nainen oli kuollut aamuvarhaisella.

Levottoman hauta

Oulun hautausmaan laidalta

Syyskuu oli pitkällä, ja akat olivat kuokkimassa pottuja Oulun hautausmaan vieressä. Yksissä tuumin sovittiin, että pottupenkin päähän ensimmäisenä ehtinyt käy keittämässä kahvit lähellä olevan riihen pesässä. Joutuisin kokosi lähistöltä hautausmaan kiviaidan vierestä sytykkeitä ja ottipa muutamia joutilaita laudanpalasia hautausmaan aidan sisäpuoleltakin. Kun hän oli sytyttämässä tulia riihen pesään, niin tulitikku sammui kylmässä henkäyksessä ja ulkoa kuului käskevänä möreä ääni: 

– Lauta pois! 

– Hyvä isä, siunaa ja varjele! akka huusi ja nakkasi laudan ovesta ulos. 

Kahvit jäivät keittämättä. Kirkkomaalta ei saa lautoja varastaa, eikä kasveja ottaa. 

Kerrotaan, että eräs tyttö oikaisi kerran Oulun hautausmaan läpi. Mennessään kumpujen lomassa ja kiviaitojen laitaa hän löysi isoja mustikoita ja keräsi niitä komean keon kouraansa. Meheviä marjoja oli mukava syödä kulkiessa kotia kohti. Mutta kun mustikat oli syöty ja kotimatka taitettu, ei tyttö pystynytkään vastaamaan äitinsä tervehdykseen. Silmät suurina hän kakoi ääntä kurkustaan, mutta ei saanut ilmoille pihaustakaan. 

Hautausmaalta kerätyt mustikat veivät mennessään tytön äänen.

Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Levottoman Hauta

Mun sydämen on suruinen, ain kuolemaani asti. Helvetin waiwa tulinen, siis walitan waikiasti. Surkiasti suullani ääntelen. Tuskassani rintaani painelen, käsiäni murhees wääntelen. Ei lohdutust woi kukaan lainata.

Tässä lepää levottomuudessaan satulamaakarin kisälli Jaakoppi Lagerkrantsi.

Jakob Lagerkrantzin viimeinen leposija Intiön hautausmaalla tunnetaan “levottomana hautana”. Muistotaulun ahdistava runo on saanut ihmiset puhumaan levottomasta ja valittavasta Jaakopista vielä kauan miehen kuoleman jälkeen, eikä Intiön hautausmaan tuolla kulmalla haluta kulkea hämärän aikaan.

Kerrotaan, että Jaakob oli rakastunut oululaiseen rikkaan porvarin tyttäreen. Jaakobin tiedettiin olevan ailahtelevainen, iloinen toisinaan ja joskus murheen murtama. Köyhä kisälli ei voinut rakkaudestaan huolimatta saada itselleen rikkaan talon tytärtä. Tytön isä kilpaili rikkaimpien kauppahuoneiden kärkijoukossa. Kerran hän tuli kohdakkain oudon Jaakobin kanssa ja sai kuulla miehen mietteitä ihanasta tyttärestään.

– Jos poltat kilpailijoideni aitat, niin saat tytön omaksi, porvari oli sanonut pilaillen Jaakobille, kun kukaan muu ei kuullut.

Huhut kertovat, että Jaakob oli sytyttänyt tulen. 

Kolmekymmentäviisivuotias Jaakob löydettiin hirttäytyneenä Oulun köyhäintalosta huhtikuussa 1859. Ei lohdutusta voi kukaan lainata, lukee hautamuistomerkissäkin epätoivoisen Jaakobin muistoksi.

Parkkilaiva Hermeksen nainen

raahelainen kummitusjuttu kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset

Suurten purjelaivojen keulakuvana oli aikoinaan puinen naishahmo, jonka väitettiin suojelevan laivaa maailman merillä. Kauppalaivoissa seilaavien merimiesten pestit saattoivat olla vuosien pituisia, ja kotiväkeen pidettiin yhteyttä satamiin jätetyillä kirjeillä. Saattoivatpa viestit lähteä myös merillä kohdatun laivan matkaan, mutta melko hidasta tiedonkulku oli.

Parkkilaiva Hermes oli ollut matkalla merillä niin pitkään, että kotiväki oli ollut kauan jo huolissaan aina rahansa riskeerannutta laivanvarustajaa myöten. Merimiesten perheissä surtiin jo, koska pelättiin pahinta, sillä viestiä ei ollut kuulunut valtameriltä kuukausiin.

Parkki Hermes oli kovassa myrskyssä Englannin rannikolla, ja raahelainen merimies Johan Petter Winter oli komennettu ruoriin. Laiva keinui kovassa aallokossa yön pimeydessä. Yhtäkkiä Winter näki laivan kannella häilyvän naisen suuressa krinoliinihameessaan. Merivesi löi aaltoja laivan kannelle, mutta nainen nojasi mastoa vasten hiljaisena pärskeiden keskellä. Winter ei voinut kuin keskittyä ruorin pitämiseen. Hän ihmetteli ilmestyneen naishahmon huolestunutta, hiljaista olemusta ja tuulessa heiluvaa vaatetusta. Aikansa outoa ilmestystä tuijotettuaan hän sai huudettua tuulessa kaverille, että tämä kävisi hakemassa naisen suojaan.

– Laivassa on tuntematon nainen! Hakekaa kapteeni paikalle!

Silloin naishahmo lähti kävelemään maston luota keulaa kohti ja hävisi aaltojen roiskeeseen. 

Myrskyssä laivaa tarkastettiin ja tummiin aaltoihin tähyiltiin. Kun aamulla tutkittiin laivaa vielä päivänvalossa, merimies Winter näki naisen ilmestymispaikalla isomaston kohdalla hankauman. Laivan tärkein masto oli kärsinyt myrskyssä niin paljon, että sitä pitäisi pian tukea ja korjata, muutoin se ei enää kauan kestäisi. Pääteltiin, että suuriin hameisiin pukeutunut naishahmo oli käynyt varoittamassa murtuvasta mastosta.