Kultainen sydän

Kesällä 2019 löysin Oulun maakunta-arkiston kokoelmista mustavalkoisen kuvan sydänkorusta, joka johdatti mielenkiintoiselle tutkimusretkelle. Raahe-seuran johtokunta innostui yli kaksisataa vuotta vanhan korun jäljittämiseen ja päätimme samalla teettää korusta modernin version kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdolla. Vanha koru löytyikin monen käänteen jälkeen upeasti säilyneenä. Kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdon suunnittelema hopeakoru Raahen sydän tavoittaa mielestäni vanhan korun ja tarinan hengen modernilla ja nykyaikaan sopivalla tavalla. Vanha koru tulee esille pienoisnäyttelyyn Raahen Kruununmakasiinimuseoon, kun poikkeusolot ja korona-aika hellittää.

Kultainen sydän – Jenny Paulaharjun kirjoittama lehtiartikkeli 1930-luvulta Kansan kuvalehdessä:

Himmeä, raskas, kultainen sydän lepää samettisella alustallaan vanhan mahonkisen lipaston suojissa. Lipasto kätkee lavendelille ja kuivatuille ruusuille tuoksuvissa laatikoissaan ja komeroissaan koko rikkauden vanhan suvun perhemuistoja pikkuruisesta, kullalla kirjaillusta tykkimyssystä, kastemyssystä, silkillä kirjailluista morsiussukkanauhoista kimalteleviin koruihin ja läikkyviin hopeoihin asti.

Kunniasijan tässä muistojen kokoelmassa säilyttää kuitenkin aina Flemingin ”kultainen sydän”, kolmen hienon kultavitjan kannattama koriste, jonka sisässä piilee vaalea, pehmeä hiuskiehkura. Koskettaessa sydämestä kohoavaa kirkasta kultaista liekkiä, huomaakin sen olevan taidokkaan tulpan, jota avattaessa on lemahtanut vaalean tukan kantajan lempihajuveden tuoksu. Mutta nyt on tuoksu jo aikoja sitten haihtunut ilmaan, sillä kultainen sydän on vanha, ja ne henkilöt, joiden tarina siihen liittyy, ovat jo aikoja olleet poissa elävien mailta.

Mutta Raahen vanhalla hautausmaalla, kirkon vieressä kohoaa punertavakivinen paasi, antaen tietoja sen miehen kuolemasta, jonka nimeä kultainen sydän kantaa. Patsaan kauniisti hakattu kirjoitus kertoo, että kiven alle on kätketty Turun jalkaväkirykmentin everstiluutnantti ja ritari, vapaaherra Herman Fleming, syntynyt toukokuun 12 p:nä 1763, haavoittunut Pyhäjoen taistelussa huhtikuun 16 p:nä 1808 ja kuollut Raahessa saman kuun 20 p:nä. Kiven on hellä puoliso haudalle asettanut.

Pääsiäislauantaina huhtikuun 18 p:nä 1808 oli Pyhäjoen Yppärissä ja Viirteessä käyty verisiä kahakoita suomalaisten jälkijoukkojen ja Kulneffin etujoukkojen välillä. Suomalaisia oli kaatunut ja haavoittunut 14 upseeria ja 156 sotilasta, monen vielä joutuessa ryssien vangiksi. Täällä oli eversti Herman Fleming, Louhisaaren kuuluisain herrojen jälkeläinen, myös johtanut joukkojaan ja tullut vaikeasti haavoitetuksi. Eräs taistelun menoa kuvaileva kirje kertoo, että sama kuula, joka heitti Kustaa Mauri Armfeltin pojan, nuoren upseeri Glairfeltin hevosen selästä, katkaisi Flemingiltä säären. Samana iltana peräytyivät joukot jo Klingsporin käskystä Raahen kaupunkiin, jonka asukkaat ottivat auliisti uupuneet ja haavoittuneet taistelijat hoiviinsa.

Niin joutui eversti Fleming myös erääseen tämän pienen rantakaupungin parhaimmista ja varakkaimmista kodeista hoidettavaksi. Isäntänä oli tässä komeassa talossa, Isontorin laidassa, kauppias ja raatimies Mikael Montin ja emäntänä hänen rakastettava ja toimellinen puolisonsa, Elisabet Frieman. Huolimatta hyvästä hoidosta, jota ystävällinen isäntäväki sekä taitava tohtori Hjertman koettivat haavoittuneelle antaa, kuoli tämä jo neljäntenä päivänä taistelun jälkeen.

Eversti Flemingin puoliso, Karunan kartanon omistajan laamanni Gezelius-Olivecreutzin tytär, Margaretha Helena, lienee asettunut lapsineen sodanajaksi Tukholmaan. Kesti kauan ennenkuin surullinen kuolemanviesti näinä rauhattomina aikoina ehti kaukaisesta Raahesta merentakaiseen pääkaupunkiin, eikä ollut sieltä odotettavissa omaisia kaatuneen haudalle. Mutta lämmin raahelaiskoti huolehti mitä parhaiten kunniakkaan vieraansa haudan lepoon vanhan kauniin kirkkonsa siunattuun maahan.

Mutta kesän tullen, vesien auettua, lähti Mikael Montin laivallaan tavanmukaiselle kauppamatkalleen Tukholmaan, vieden samalla vainajan leskelle ei ainoastaan poismenneen viimeiset tervehdykset, vaan myöskin joukon kultadukaatteja, jotka Fleming oli ommellut takkinsa kauluksen sisään. Oli vainaja kertonut Montinille niitä siellä säilyttäneensä, jotta olisi niistä jotakin apua, jos olisi ryssäin vangiksi joutunut.

Syystä tai toisesta jäi Mikael Montin sitten koko talveksi Tukholmaan, vieraillen usein vapaaherratar Flemingin kodissa. Sinne hänet oli kutsuttu jouluiltaakin viettämään. Ja kun lahjojen jakelu alkoi, astui sisään Flemingin vanhin tytär, kymmenvuotias Johanna Sofia, kantaen kaukaiselle vieraalle, isän viime hetkien todistajalle, hopeisella tarjottimella kultaisen sydämen. Se annettiin rakkaan vainajan hyväntekijöille unohtumattomaksi muistoksi, ja oli sen sisään kätketty antajan hiuskiehkura sekä muuan pisara hänen hienon hienoa parfyymiään.

Rakkaana kallisarvoisena perintömuistona on Flemingin kultainen sydän sitten kulkenut Mikael Montinin jälkeläisillä. Ensimmäisenä kantoi sitä Mikael Montinin puoliso, Elisabeth, liikkuessaan parhaissa Raahen juhlissa. Häneltä joutui kaunis koru heidän vanhimmalle tyttärelleen Carinille, joka oli naimisissa kauppias Fredrik Branderin kanssa. Ja Branderin suvun hoidossa Flemingin kultainen sydän yhäkin on.

Kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdon suunnittelema Raahen sydän hopeariipusta myy kotiseutuyhdistys Raahe-seura ry. Sitä on valmistettu 100 kpl rajoitettu erä kultaisen sydämen tarinan muistoksi. Korusta saa lisätietoja ja sen voi tilata Raahe-seura ry:n kotisivujen yhteyslomakkeella.

Ruusupapuralli

Kasvun ihme! Kevätaurinko paistaa ja multasormia kutkuttaa. Katonrajaan kiinnitetyt ruuvit odottavat kalastajalankaa ja ikkunalauta ruusupapuruukkua. Perheen ruusupapurallista on tullut jokavuotinen perinne. Tänä vuonna, kun koronaetäisyyttä pidetään maailmaan, on kotoilu entistä tiiviimpää ja ruusupapujen hämmästyttävän nopeaa kasvua ehtii tarkkailalla aiempaa paremmin.

Koronakiireessä kauppaostoksia tehdessä nappasin ensin ruusupavuiksi ´Hestia`, joka on lyhyeksi jalostettu ruukkulajike. No, toisella kerralla sattui mukaan ainakin parimetriseksi venähtävä ´preisgewinner´ eli oikeat siemenet ja lapset pääsivät valitsemaan komeimmat siemenet tankkaukseen eli likoamaan yön yli vedessä. Aamulla starttasi kilpailu. Kuusivuotias taktikoi pari senttiä ja istutti siemenen ihan pintamultaan. Vettä, lämpöä ja aurinkoa – ja kärsivällisyyttä.

Samaan ruukkuun istutetut siemenet saivat omat merkkiliput. Isosiskon 3D-kynällä värkkäsimme hyvät nimikyltit molemmille kilpailijoille. Täytynee varmaankin laittaa myös omat langat, sillä langan ympäri kieppuessaan ei kukaan saa selvää, kumman papu kohtaa kattorajan ensimmäisenä.

Kävipä itsellä mielessä, että kriittisimpiä ja kestävyyttä vaativia nimikylttejä voisi tehdä 3D-kynällä vaikka kasviehuonekäyttöönkin. Toisaalta muovin täyttämässä maailmassa 3D-kynän puutarhakäyttö ei laajemmin houkuttele.

Eipä aikaakaan, kun innokas odotus palkittiin ja ensimmäinen ruusupapu starttasi rallin. Mutta kumpi voittaa? Toi onko sillä enää väliäkään? Kevät etenee kohisten. Kasvun ihme!

Pääsiäiskakku

Ei ollut helppo kakku, eikä tullut kädenkäänteessä, mutta tarviiko kaiken tullakaan helpolla? 🙂 Perheen yläkouluikäinen leipuri innostui tappamaan aikaa korona-kotoilun keskellä ja leipaisi kindermunien makuja sisältävän kakun, jossa oli tuhti annos suklaan sulavia makuja ja roppakaupalla pääsiäishenkeä.

Ohjeeksi valikoitui internetin syövereistä K-ruokareseptin kinderkakku. Nutellan osuus jäi vähän vajaaksi, koska herkkupurkin löydettyään pienemmät ja vähän isommatkin ehtivät ottaa nutella-maistiaiset. 🙂

Aikoinaan mummu sanoi, että pääsiäisaamuna aurinko tanssii taivaalla. Lohdullinen ja erikoinen ajatus. Ihan huomaamatta pääsiäisaikaan kerääntyy vanhoja symboleja, pupuja, tipuja ja pajunoksia, joiden perimmäistä merkitystä ei tule mietittyä. Symbolitutkija Liisa Väisänen kertoo mielenkiintoisesti kirjoissaan, videoissa ja eri ohjelmissa symbolien ja kuvien mielenkiintoisista taustoista. Merkkien salat. Suosittelen pääsiäispyhille. Mutta miksi pääsiäispupu munii suklaamunia?

Aurinkoista pääsiäistä!

Parkkilaiva Hermeksen nainen

raahelainen kummitusjuttu kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset

Suurten purjelaivojen keulakuvana oli aikoinaan puinen naishahmo, jonka väitettiin suojelevan laivaa maailman merillä. Kauppalaivoissa seilaavien merimiesten pestit saattoivat olla vuosien pituisia, ja kotiväkeen pidettiin yhteyttä satamiin jätetyillä kirjeillä. Saattoivatpa viestit lähteä myös merillä kohdatun laivan matkaan, mutta melko hidasta tiedonkulku oli.

Parkkilaiva Hermes oli ollut matkalla merillä niin pitkään, että kotiväki oli ollut kauan jo huolissaan aina rahansa riskeerannutta laivanvarustajaa myöten. Merimiesten perheissä surtiin jo, koska pelättiin pahinta, sillä viestiä ei ollut kuulunut valtameriltä kuukausiin.

Parkki Hermes oli kovassa myrskyssä Englannin rannikolla, ja raahelainen merimies Johan Petter Winter oli komennettu ruoriin. Laiva keinui kovassa aallokossa yön pimeydessä. Yhtäkkiä Winter näki laivan kannella häilyvän naisen suuressa krinoliinihameessaan. Merivesi löi aaltoja laivan kannelle, mutta nainen nojasi mastoa vasten hiljaisena pärskeiden keskellä. Winter ei voinut kuin keskittyä ruorin pitämiseen. Hän ihmetteli ilmestyneen naishahmon huolestunutta, hiljaista olemusta ja tuulessa heiluvaa vaatetusta. Aikansa outoa ilmestystä tuijotettuaan hän sai huudettua tuulessa kaverille, että tämä kävisi hakemassa naisen suojaan.

– Laivassa on tuntematon nainen! Hakekaa kapteeni paikalle!

Silloin naishahmo lähti kävelemään maston luota keulaa kohti ja hävisi aaltojen roiskeeseen. 

Myrskyssä laivaa tarkastettiin ja tummiin aaltoihin tähyiltiin. Kun aamulla tutkittiin laivaa vielä päivänvalossa, merimies Winter näki naisen ilmestymispaikalla isomaston kohdalla hankauman. Laivan tärkein masto oli kärsinyt myrskyssä niin paljon, että sitä pitäisi pian tukea ja korjata, muutoin se ei enää kauan kestäisi. Pääteltiin, että suuriin hameisiin pukeutunut naishahmo oli käynyt varoittamassa murtuvasta mastosta.

Hiirenkorvia hiljalleen

Kevätaurinko paistaa koronasta huolimatta. Päiväkävelyllä kerättiin lasten kanssa oksia maljakkoon perinteisten hiirenkorvien ja vihreän toivossa. Mukaan tarttui muutamia omenapuun (Huvitus ja Makamik), syreenin, vaahteran ja koivun oksia, jotka vajaassa viikossa alkoivat vihertää. Omenankukat ovat nupulla ja kevät mielessä.

Omenapuunoksat aloittavat kukinnan maljakossa.

Pattijoen puutarhalta ostin komean orkideanoksan ruokapöydän koristeeksi. Valkoisen kympidium orkidean kukka on eksoottisen juhlava ja sitä korostaa kimppuun sidotut mustikanvarvut. Lasten kanssa on ollut yllättävän hauskaa seurata mustikanvarpujen vihertäviä lehtialkuja ja viikossa varpuihin ilmestyivät myös kukat.

Oli hauska huomata, miten vaatimattoman valkoiset mustikankukat huomasivat pröystäilevän orkidean punertavat keskustat ja sävyttivät omat kukkansa tismalleen samaan väriin. Täällä merenrantametsiköissä mustikankukkia taidetaan nähdä vasta toukokuun loppupuolella. Pohjanlahden pintaa peittää vielä rannassa paksu jää ja sillä urheilevat pilkkiukot.