Kultaisen sydämen salaisuuksia

Kerroin tässä blogissa keväällä yli kaksisataa vuotta vanhan sydänkorun historiasta Jenny Paulaharjun kirjoittamaa 1930-luvun lehtijuttua siteeraten. Elimme kesällä jännittäviä hetkiä vanhaa korua tarkastellen. Nyt kesällä 2020 yli 200 vuotta vanha koru on esillä Raahen Kruununmakasiinimuseossa ja Raahe-seura ry:n tilaama uusi hopeakoru on julkistettu!

Kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdon Raahen sydän on modernisoitu versio yli kaksisataa vuotta vanhasta kultakorusta.

Tilasimme Raahe-seuran johtokunnan voimin kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdolta modernisoidun version yli 200 vuotta vanhasta Flemingin sydämestä ja lopputulos on upea. Hopeakoru osoittautui suosituksi lahjaksi. Korua voi tiedustella kotiseutuyhdistyksen yhteyslomakkeella. Korun julkaisu tapahtui virtuaalisten Pekanpäivien aikaan, jolloin Raahen museon kokoelma-amanuenssi kertoi suorassa lähetyksessä Suomen sodan tapahtumista Raahen ympäristössä ja kertasi Flemingin sydämen historiaa aina vuodesta 1809.

Lähetyksen jälkeen jalokivitutkija ja antiikin tuntija Ilse Gröndahl-Ahlqvist lupautui tutkimaan korun tarkemmin, sillä vanha perintökoru saapui näyttelyn vitriiniin aivan Pekanpäivien alla ja sitä ei oltu koskaan aiemmin näytetty asiantuntijalle. Keräännyimme jännittyneenä pienellä joukolla Raahen Kruununmakasiinin tiloihin kuulemaan Ilsen havointoja arvokorusta, jonka kytkös Raaheen syntyi Suomen sodan taisteluissa Pyhäjoen Yppärilän ja Viirteen suunnalla olleissa taisteluissa 16.4.1808.

Yli kaksisataa vuotta vanhan korun pinnasta löytyi tarkasti tutkittaessa hampaanjäljet!

Oli kiehtovaa katsoa ammattilaisen arviointityötä. Mitat, paino, materiaali. Jo korun kuvaa katsoessa kokenut asiantuntija pystyi päättelemään korun historiasta paljon, mutta lähietäisyydeltä katsoessa siinä erottuivat mm. hampaanjäljet eli riipus oli joskus ollut käyttäjällään suussakin! Korun litteä kiinnityslenkki paljasti, että kultaseppä ei ole pyöreämpää kultalankaa käyttävä venäläinen ja korun leimoja katsoessa epäilys vahvistyy. Koru on Tukholmasta!

Flemingin sydän on vuodelta 1809 ja sen on valmistanut tukholmalainen kultaseppämestari Carl Gustaf Friberg.

Korun leima paljasti salaisuutensa ja C.3 vahvisti kaksisataa vuotta vanhan sukutarinan Suomen sodan ajoilta. Korun on valmistanut vuonna 1809 kultaseppämestari Carl Gustaf Friberg. Ainutlaatuinen Flemingin sydän on kolmas koru, joka tekijältä tiedetään. Tarinan mukaan korun medaljonkiin oli kätketty Flemingin lesken hiuskiehkura. Aivan kuin tämä näkyisi vielä Samuli Paulaharjun kokoelmiin kuuluvassa valokuvassa 1930-luvulta, joka sysäsi koko koruprosessin liikkeelle, mutta hiussuortuva on ajan kuluessa kadonnut.

Korun kultaus on 18 karaatin keltakultaa ja päällä on hienokultaus. Sydämenmuodon lisäksi koru on Ilsen mukaan myös amforamainen, tyypillinen tuoksupullon muoto. Tarinassa kerrottu hajuvesikin on kauan sitten kadonnut.

Kiitokset Ilselle asiantuntijalausunnosta! Flemingin sydämen tarina ja sen pohjalta tehty Raahen sydän -hopeakoru sykkivät kotiseuturakkautta.

Jenny Paulahrjun kirjoittama lehtijuttu 1930-luvulta. Lehtijutun voit lukea edellisestä blogikirjoituksestani.

lähde: Sari Jaatinen, Sydänjuuret ulottuvat Tukholmaan, Raahen Seutu 10.7.2020

212 yötä jouluun on

Kellarin kätköissä talvensa viettäneet hyasintit puhkesivat kukkaan. Kun sulkee silmät ja haistaa, niin on humauksessa joulun tuoksuissa. Hollantilaiset pitävät kuulemma hyasinttia enemmänkin kevätkukkana. Kevät on ehkä täällä Pohjois-Pohjanmaalla meren rannalla vähän myöhässä, mutta ilo kukista on sitäkin suurempi.

Esikoinen innostui leipomaan piparkakkuja, joita sitten syötiin puhtaaksi pestyllä terassilla iltapalaksi. Jouluun on vielä 212 yötä ja kesälomaan vain viisi!

Hyasintteja pidetään melkeimpä vanhimpina joulukukkina. Ensimmäinen tiedetty jouluhyasintti kukki helsinkiläisten ihmetykseksi kukkakaupan ikkunassa vuonna 1879. Aika myöhään. Hyasintteja oli kyllä kukitettu keväisin jo vuosia aiemmin.

Pohjolan joulu -kirjaa kirjoittaessani löysin mielenkiintoisen kasvimuiston. Raahelainen Ina Montin rakasti kukkia kesät talvet ja kasvatti säilyneiden kirjeiden perusteella hyasintteja jo ainakin vuosina 1870-72: Montinin talon pihalla on iso puutarha kukkineen ja lehtimajoineen. Jo lapsena Inaa viehätti sen suunnittelu ja hoito. Talvella hän kohdisti hellyytensä ruukkukasveihin. Alman tehtävänä on olla Inan asiamiehenä Helsingissä. Jo maaliskuussa saa hän lähettää siemenet kesää varten ja lokakuussa hyasintin sipulit, kerrotaan Risto Enarvin kokoamassa sukuhistoriikissa. 

Minä löysin hyasintin sipulit paikallisesta marketista syksyllä. Tuntui varmimmalta istuttaa hyasintit purkkiin ja viedä pakkaselta piiloon kellariin, jossa lämpötila hipoo nollalukemia.

Aikoinaan ja vielä nykyäänkin joskus näkee myynnissä erityisiä hyasinteille tarkoitettuja sipulilaseja, joiden käytöstä valistettiin vuonna 1929 Viikko-Sanomissa tähän tapaan: Joulukukkasien aika. Oletteko ajatellut, että nyt alkaa olla vähitellen aika istuttaa sipulikasvit multaan, että ne joutuisivat kukkansa avaamaan jouluksi. Hyasintti on yksi kauneimpia sipulikasveja. Se on merkillinen siitä, että sitä voi kasvattaa myöskin n.s. hyasinttilaseissa. On muistettava, että lasissa on pidettävä puhdasta, kirkasta vettä. Hyasintti kasvattaa juuret veteen ja pärjää sipuliinsa keräämän varaston turvin joulun yli.

Mahtavat hyasinttimeret näin keväällä 2019 reissullani Hollantiin. Parinkymmenen kilometerin päässä Amsterdamista sijaitseva Keukenhof oli reissun pääkohde ja väriloistossa ei tarvinnut pettyä. Huhtikuun alussa erityisesti varhaisimmat tulppaanit, hyasintit ja narsissit olivat parhaimmillaan. Puiston viimeisen päälle tehdyt istutukset ja tasaiset nurmikot mykistivät ja viereinen vaaleanpunaisena kukkiva hyasinttipelto oli uskomaton. Hyasinttien mahtava koko hämmästytti, kun läheisimmät muistikuvat hyasinteista meille suomalaisille ovat joulukuun kalvakassa valossa tinapaperikääreessä kököttävät kukkaparat.

Keukenhofissa vierähti koko päivä aamuvarhaisesta iltapäivään. Väreistä ei saanut tarpeekseen, vaan uudelleen on sinne päästävä, jotta pääsee näkemään vielä myöhäisemmän kevään kasvipaljouden.

Levottoman hauta

Oulun hautausmaan laidalta

Syyskuu oli pitkällä, ja akat olivat kuokkimassa pottuja Oulun hautausmaan vieressä. Yksissä tuumin sovittiin, että pottupenkin päähän ensimmäisenä ehtinyt käy keittämässä kahvit lähellä olevan riihen pesässä. Joutuisin kokosi lähistöltä hautausmaan kiviaidan vierestä sytykkeitä ja ottipa muutamia joutilaita laudanpalasia hautausmaan aidan sisäpuoleltakin. Kun hän oli sytyttämässä tulia riihen pesään, niin tulitikku sammui kylmässä henkäyksessä ja ulkoa kuului käskevänä möreä ääni: 

– Lauta pois! 

– Hyvä isä, siunaa ja varjele! akka huusi ja nakkasi laudan ovesta ulos. 

Kahvit jäivät keittämättä. Kirkkomaalta ei saa lautoja varastaa, eikä kasveja ottaa. 

Kerrotaan, että eräs tyttö oikaisi kerran Oulun hautausmaan läpi. Mennessään kumpujen lomassa ja kiviaitojen laitaa hän löysi isoja mustikoita ja keräsi niitä komean keon kouraansa. Meheviä marjoja oli mukava syödä kulkiessa kotia kohti. Mutta kun mustikat oli syöty ja kotimatka taitettu, ei tyttö pystynytkään vastaamaan äitinsä tervehdykseen. Silmät suurina hän kakoi ääntä kurkustaan, mutta ei saanut ilmoille pihaustakaan. 

Hautausmaalta kerätyt mustikat veivät mennessään tytön äänen.

Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Levottoman Hauta

Mun sydämen on suruinen, ain kuolemaani asti. Helvetin waiwa tulinen, siis walitan waikiasti. Surkiasti suullani ääntelen. Tuskassani rintaani painelen, käsiäni murhees wääntelen. Ei lohdutust woi kukaan lainata.

Tässä lepää levottomuudessaan satulamaakarin kisälli Jaakoppi Lagerkrantsi.

Jakob Lagerkrantzin viimeinen leposija Intiön hautausmaalla tunnetaan “levottomana hautana”. Muistotaulun ahdistava runo on saanut ihmiset puhumaan levottomasta ja valittavasta Jaakopista vielä kauan miehen kuoleman jälkeen, eikä Intiön hautausmaan tuolla kulmalla haluta kulkea hämärän aikaan.

Kerrotaan, että Jaakob oli rakastunut oululaiseen rikkaan porvarin tyttäreen. Jaakobin tiedettiin olevan ailahtelevainen, iloinen toisinaan ja joskus murheen murtama. Köyhä kisälli ei voinut rakkaudestaan huolimatta saada itselleen rikkaan talon tytärtä. Tytön isä kilpaili rikkaimpien kauppahuoneiden kärkijoukossa. Kerran hän tuli kohdakkain oudon Jaakobin kanssa ja sai kuulla miehen mietteitä ihanasta tyttärestään.

– Jos poltat kilpailijoideni aitat, niin saat tytön omaksi, porvari oli sanonut pilaillen Jaakobille, kun kukaan muu ei kuullut.

Huhut kertovat, että Jaakob oli sytyttänyt tulen. 

Kolmekymmentäviisivuotias Jaakob löydettiin hirttäytyneenä Oulun köyhäintalosta huhtikuussa 1859. Ei lohdutusta voi kukaan lainata, lukee hautamuistomerkissäkin epätoivoisen Jaakobin muistoksi.

Vaivaisukon velkaraha

Parikymmentä vuotta sitten ajelin silloisen tyttöystäväni kanssa melko päämäärättömästi ympäri kesäistä Pohjanmaata Ultra Brata autostereoissa luukuttaen. Taisi olla niin, että Kalajoen edustalla, idyllisessä Maakallan saaressa vietettiin hellepäivää ja nähtiin sen retken ensimmäinen vaivaisukko pienen kappelin seinustalla. Meren myrskytuulia ja porottavaa aurinkoa uhmannut ukko näytti upealta. Sen kummempia ajattelematta otin siitä valokuvan.

Tärkeämpää nuorten rakastuneiden kesäreissussa taisi olla yhdessäolo kuin nähtävyydet, mutta kesäöinä vanha Toyota kaarsi jostain syystä usein kyläpahasten kirkkojen kulmille ja melko monesta paikassa meitä tervehti vaivaisukko kirkon tapulin seinälle naulattuna. Valokuvia räpsittiin ohimennen. Eri vaivaisukkoja nähtiin reissussa lopulta 22kpl!

Yllätys oli iso, kun tutut puuveistokset tulivatkin sitten seuraavana vuonna vastaan Helsingin Arkkitehtuurimuseossa vaivaisukkonäyttelyssä. Vaivaisukkobongausta ja muita hulluja päähänpistoja kestävästä tyttöystävästäkin tuli sitten pitkäaikaisempi matkakumppani, kihlattu ja lopulta vaimo.

Kirjassani Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta on yksi vaivaisukkoihin liittyvä kummitusjuttu:

Entisaikaan maataloissa eli monta sukupolvea samassa pirtissä. Joskus oli ahdasta ja eripuraa, toisinaan asiat sujuivat hyvin. Erääseen taloon tuli nuori emäntä, joka ei pitänyt talon vanhaa muoria enää missään arvossa, vaikka vanhus osallistui talon töihin voimiensa mukaan. 

– Jos tuo muori tuosta pian kuolee, niin pistän minä kokonaiset viisi markkaa äijänleukaan, nuori emäntä manasi tarkoittaen kirkon tapulin laidalla seisovaa vaivaisukkoa. 

Ei mennyt kauan, kun muori kaatui portaissa pihamaan kivikkoon ja kuoli. Talon vanha emäntä saatettiin hautausmaalle kellotapulin kautta vaivaisukon ohitse. 

Hautajaisten iltana nuori emäntä meni nukkumaan, mutta ei saanut unta. Tuvan nurkan hämärästä, vanhan emännän penkin luota kuului voimistuva ääni, joka sähisi loputtomiin. 

– Vie se raha äijänleukaan. Vie se raha äijänleukaan!

Säikähtänyt nuori emäntä kiskaisi vaatteet päälleen ja lähti pimeään yöhön raha mukanaan. Vasta kirkolla, kun raha oli kilahtanut vaivaisukon aukosta sisälle, loppui ääni. Vaivaisukon velkaraha oli maksettu, ja yö hiljeni ympärillä. 

FAKTA: Vaivaisukot

Kirkkojen tapuleiden ja ovenpielien seinustoilla seisoo erityisesti Pohjanmaalla säätä uhmaten noin 140 vaivaisukkoa, joista suurin osa on 1800-luvulta. Jokainen pitäjä velvoitettiin 1600-luvulla pitämään huolta omista vaivaisistaan keinolla tai toisella. Raahen museoon talletettua kauniskasvoista vaivaistukkia on arveltu Hauhon vaivaisukon ohella Suomen vanhimmaksi. Sateet ja auringon paahde ovat kuluttaneet Raahen vaivaistukkiin kaiverretun kirjoituksen lähes näkymättömiin, mutta veistoksen on arveltu olevan 1600-luvulta. 

Vaivaisukkojen tehtävänä oli toimia köyhien ja sairaiden auttajina. Nykyisin vaivaisukot keräävät rahaa seurakunnan hyväntekeväisyystyöhön. Vaivaisukot ovat osin onttoja. Rinnan pellillä vahvistetusta aukosta voi kirkkokansa tiputtaa rahan vaivaisukon rahasäilöön. Moni ukoista on joutunut aikojen kuluessa ryöstön tai ilkivallan kohteeksi. Aikoinaan uhritukeiksi sanottuja lahjoituslippaita on ollut myös teiden varsilla. Suomen sodan jälkeen vaivaisukkojen määrä lisääntyi erityisesti Pohjanmaalla, ja puuveistoksista moni kuvaakin jalkansa tai kätensä menettänyttä sotainvalidia. Ihmishahmoisena lahjoituslipas on herättänyt kirkkokansassa myötätuntoa, mutta mykkä kuviin ja veistoksiin tottumaton kulkija on saattanut kokea käsi ojossa rahaa anovan vaivaisukon pelottavan vaativanakin.

Keväinen hyasintti ja omenasipulipiiras

No olihan niihin pakko tarttua. Keltaisiin hyasintteihin, kun niitä kerta tarjolla oli. Sanotaan, että Keukenhofin kulkijoille ja alankomaan asukkaille hyasintit ovat kevätkukkia. Mutta minun tarvii laittaa vain silmät kiinni ja nuuhkaista läheltä, niin olen joulutunnelmissa. Tuoksu on suorin tie muistoihin ja hyasintin hurja haju kuuluu minun jouluuni.

Vanhaan ja monikäyttöiseen läkkitörppöön tulikin nyt kolme keltaista hyasinttia, purkillinen halpoja tete á tete narsisseja, lasten tökkimiä pajunkissoja ja muutama pihalta napsaistu oksa tuijaa.

Aurinkoisen pääsiäispäivän puuhana väritettiin rennosti muutamat kananmunat ja lounaaksi vegeiltiin tuttuakin tutumpaa sipuliomenapaistosta, joka ei petä koskaan – ja paranee vaan lämmitettäessä.

Sipuliomenapaistos

  • 3 dl grahamjauhoa
  • 100 g voita
  • 3 rkl vettä
  • 3 sipulia renkaina
  • 2-3 omenaa raastettuna
  • 4-5 tomaattia viipaleina
  • juustoraastetta
  • currya
  • suolaa
  • kuivattuja tai tuoreita yrttejä makusi mukaan

Sekoita grahamjauhot, sulatettu voi ja vesi. Halutessasi voit lisätä taikinaan ripauksen suolaa. Levitä paistoksen pohja uunipellille leivinpaperin päälle. Paista 10 minuuttia 225 asteessa. Lisää loput ainesosat seuraavassa järjestyksessä: 1. omenaraaste, 2. curry, 3. sipuli, 4. tomaattiviipaleet ja yrtit (esim. kuivattu oregano) ja 4. juustoraaste.

Paista vielä noin 20 minuuttia, niin että sipulit ovat pehmenneet ja juustoraaste saanut kauniin värin.

Kultainen sydän

Kesällä 2019 löysin Oulun maakunta-arkiston kokoelmista mustavalkoisen kuvan sydänkorusta, joka johdatti mielenkiintoiselle tutkimusretkelle. Raahe-seuran johtokunta innostui yli kaksisataa vuotta vanhan korun jäljittämiseen ja päätimme samalla teettää korusta modernin version kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdolla. Vanha koru löytyikin monen käänteen jälkeen upeasti säilyneenä. Kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdon suunnittelema hopeakoru Raahen sydän tavoittaa mielestäni vanhan korun ja tarinan hengen modernilla ja nykyaikaan sopivalla tavalla. Vanha koru tulee esille pienoisnäyttelyyn Raahen Kruununmakasiinimuseoon, kun poikkeusolot ja korona-aika hellittää.

Kultainen sydän – Jenny Paulaharjun kirjoittama lehtiartikkeli 1930-luvulta Kansan kuvalehdessä:

Himmeä, raskas, kultainen sydän lepää samettisella alustallaan vanhan mahonkisen lipaston suojissa. Lipasto kätkee lavendelille ja kuivatuille ruusuille tuoksuvissa laatikoissaan ja komeroissaan koko rikkauden vanhan suvun perhemuistoja pikkuruisesta, kullalla kirjaillusta tykkimyssystä, kastemyssystä, silkillä kirjailluista morsiussukkanauhoista kimalteleviin koruihin ja läikkyviin hopeoihin asti.

Kunniasijan tässä muistojen kokoelmassa säilyttää kuitenkin aina Flemingin ”kultainen sydän”, kolmen hienon kultavitjan kannattama koriste, jonka sisässä piilee vaalea, pehmeä hiuskiehkura. Koskettaessa sydämestä kohoavaa kirkasta kultaista liekkiä, huomaakin sen olevan taidokkaan tulpan, jota avattaessa on lemahtanut vaalean tukan kantajan lempihajuveden tuoksu. Mutta nyt on tuoksu jo aikoja sitten haihtunut ilmaan, sillä kultainen sydän on vanha, ja ne henkilöt, joiden tarina siihen liittyy, ovat jo aikoja olleet poissa elävien mailta.

Mutta Raahen vanhalla hautausmaalla, kirkon vieressä kohoaa punertavakivinen paasi, antaen tietoja sen miehen kuolemasta, jonka nimeä kultainen sydän kantaa. Patsaan kauniisti hakattu kirjoitus kertoo, että kiven alle on kätketty Turun jalkaväkirykmentin everstiluutnantti ja ritari, vapaaherra Herman Fleming, syntynyt toukokuun 12 p:nä 1763, haavoittunut Pyhäjoen taistelussa huhtikuun 16 p:nä 1808 ja kuollut Raahessa saman kuun 20 p:nä. Kiven on hellä puoliso haudalle asettanut.

Pääsiäislauantaina huhtikuun 18 p:nä 1808 oli Pyhäjoen Yppärissä ja Viirteessä käyty verisiä kahakoita suomalaisten jälkijoukkojen ja Kulneffin etujoukkojen välillä. Suomalaisia oli kaatunut ja haavoittunut 14 upseeria ja 156 sotilasta, monen vielä joutuessa ryssien vangiksi. Täällä oli eversti Herman Fleming, Louhisaaren kuuluisain herrojen jälkeläinen, myös johtanut joukkojaan ja tullut vaikeasti haavoitetuksi. Eräs taistelun menoa kuvaileva kirje kertoo, että sama kuula, joka heitti Kustaa Mauri Armfeltin pojan, nuoren upseeri Glairfeltin hevosen selästä, katkaisi Flemingiltä säären. Samana iltana peräytyivät joukot jo Klingsporin käskystä Raahen kaupunkiin, jonka asukkaat ottivat auliisti uupuneet ja haavoittuneet taistelijat hoiviinsa.

Niin joutui eversti Fleming myös erääseen tämän pienen rantakaupungin parhaimmista ja varakkaimmista kodeista hoidettavaksi. Isäntänä oli tässä komeassa talossa, Isontorin laidassa, kauppias ja raatimies Mikael Montin ja emäntänä hänen rakastettava ja toimellinen puolisonsa, Elisabet Frieman. Huolimatta hyvästä hoidosta, jota ystävällinen isäntäväki sekä taitava tohtori Hjertman koettivat haavoittuneelle antaa, kuoli tämä jo neljäntenä päivänä taistelun jälkeen.

Eversti Flemingin puoliso, Karunan kartanon omistajan laamanni Gezelius-Olivecreutzin tytär, Margaretha Helena, lienee asettunut lapsineen sodanajaksi Tukholmaan. Kesti kauan ennenkuin surullinen kuolemanviesti näinä rauhattomina aikoina ehti kaukaisesta Raahesta merentakaiseen pääkaupunkiin, eikä ollut sieltä odotettavissa omaisia kaatuneen haudalle. Mutta lämmin raahelaiskoti huolehti mitä parhaiten kunniakkaan vieraansa haudan lepoon vanhan kauniin kirkkonsa siunattuun maahan.

Mutta kesän tullen, vesien auettua, lähti Mikael Montin laivallaan tavanmukaiselle kauppamatkalleen Tukholmaan, vieden samalla vainajan leskelle ei ainoastaan poismenneen viimeiset tervehdykset, vaan myöskin joukon kultadukaatteja, jotka Fleming oli ommellut takkinsa kauluksen sisään. Oli vainaja kertonut Montinille niitä siellä säilyttäneensä, jotta olisi niistä jotakin apua, jos olisi ryssäin vangiksi joutunut.

Syystä tai toisesta jäi Mikael Montin sitten koko talveksi Tukholmaan, vieraillen usein vapaaherratar Flemingin kodissa. Sinne hänet oli kutsuttu jouluiltaakin viettämään. Ja kun lahjojen jakelu alkoi, astui sisään Flemingin vanhin tytär, kymmenvuotias Johanna Sofia, kantaen kaukaiselle vieraalle, isän viime hetkien todistajalle, hopeisella tarjottimella kultaisen sydämen. Se annettiin rakkaan vainajan hyväntekijöille unohtumattomaksi muistoksi, ja oli sen sisään kätketty antajan hiuskiehkura sekä muuan pisara hänen hienon hienoa parfyymiään.

Rakkaana kallisarvoisena perintömuistona on Flemingin kultainen sydän sitten kulkenut Mikael Montinin jälkeläisillä. Ensimmäisenä kantoi sitä Mikael Montinin puoliso, Elisabeth, liikkuessaan parhaissa Raahen juhlissa. Häneltä joutui kaunis koru heidän vanhimmalle tyttärelleen Carinille, joka oli naimisissa kauppias Fredrik Branderin kanssa. Ja Branderin suvun hoidossa Flemingin kultainen sydän yhäkin on.

Kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdon suunnittelema Raahen sydän hopeariipusta myy kotiseutuyhdistys Raahe-seura ry. Sitä on valmistettu 100 kpl rajoitettu erä kultaisen sydämen tarinan muistoksi. Korusta saa lisätietoja ja sen voi tilata Raahe-seura ry:n kotisivujen yhteyslomakkeella.

Ruusupapuralli

Kasvun ihme! Kevätaurinko paistaa ja multasormia kutkuttaa. Katonrajaan kiinnitetyt ruuvit odottavat kalastajalankaa ja ikkunalauta ruusupapuruukkua. Perheen ruusupapurallista on tullut jokavuotinen perinne. Tänä vuonna, kun koronaetäisyyttä pidetään maailmaan, on kotoilu entistä tiiviimpää ja ruusupapujen hämmästyttävän nopeaa kasvua ehtii tarkkailalla aiempaa paremmin.

Koronakiireessä kauppaostoksia tehdessä nappasin ensin ruusupavuiksi ´Hestia`, joka on lyhyeksi jalostettu ruukkulajike. No, toisella kerralla sattui mukaan ainakin parimetriseksi venähtävä ´preisgewinner´ eli oikeat siemenet ja lapset pääsivät valitsemaan komeimmat siemenet tankkaukseen eli likoamaan yön yli vedessä. Aamulla starttasi kilpailu. Kuusivuotias taktikoi pari senttiä ja istutti siemenen ihan pintamultaan. Vettä, lämpöä ja aurinkoa – ja kärsivällisyyttä.

Samaan ruukkuun istutetut siemenet saivat omat merkkiliput. Isosiskon 3D-kynällä värkkäsimme hyvät nimikyltit molemmille kilpailijoille. Täytynee varmaankin laittaa myös omat langat, sillä langan ympäri kieppuessaan ei kukaan saa selvää, kumman papu kohtaa kattorajan ensimmäisenä.

Kävipä itsellä mielessä, että kriittisimpiä ja kestävyyttä vaativia nimikylttejä voisi tehdä 3D-kynällä vaikka kasviehuonekäyttöönkin. Toisaalta muovin täyttämässä maailmassa 3D-kynän puutarhakäyttö ei laajemmin houkuttele.

Eipä aikaakaan, kun innokas odotus palkittiin ja ensimmäinen ruusupapu starttasi rallin. Mutta kumpi voittaa? Toi onko sillä enää väliäkään? Kevät etenee kohisten. Kasvun ihme!

Pääsiäiskakku

Ei ollut helppo kakku, eikä tullut kädenkäänteessä, mutta tarviiko kaiken tullakaan helpolla? 🙂 Perheen yläkouluikäinen leipuri innostui tappamaan aikaa korona-kotoilun keskellä ja leipaisi kindermunien makuja sisältävän kakun, jossa oli tuhti annos suklaan sulavia makuja ja roppakaupalla pääsiäishenkeä.

Ohjeeksi valikoitui internetin syövereistä K-ruokareseptin kinderkakku. Nutellan osuus jäi vähän vajaaksi, koska herkkupurkin löydettyään pienemmät ja vähän isommatkin ehtivät ottaa nutella-maistiaiset. 🙂

Aikoinaan mummu sanoi, että pääsiäisaamuna aurinko tanssii taivaalla. Lohdullinen ja erikoinen ajatus. Ihan huomaamatta pääsiäisaikaan kerääntyy vanhoja symboleja, pupuja, tipuja ja pajunoksia, joiden perimmäistä merkitystä ei tule mietittyä. Symbolitutkija Liisa Väisänen kertoo mielenkiintoisesti kirjoissaan, videoissa ja eri ohjelmissa symbolien ja kuvien mielenkiintoisista taustoista. Merkkien salat. Suosittelen pääsiäispyhille. Mutta miksi pääsiäispupu munii suklaamunia?

Aurinkoista pääsiäistä!

Parkkilaiva Hermeksen nainen

raahelainen kummitusjuttu kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset

Suurten purjelaivojen keulakuvana oli aikoinaan puinen naishahmo, jonka väitettiin suojelevan laivaa maailman merillä. Kauppalaivoissa seilaavien merimiesten pestit saattoivat olla vuosien pituisia, ja kotiväkeen pidettiin yhteyttä satamiin jätetyillä kirjeillä. Saattoivatpa viestit lähteä myös merillä kohdatun laivan matkaan, mutta melko hidasta tiedonkulku oli.

Parkkilaiva Hermes oli ollut matkalla merillä niin pitkään, että kotiväki oli ollut kauan jo huolissaan aina rahansa riskeerannutta laivanvarustajaa myöten. Merimiesten perheissä surtiin jo, koska pelättiin pahinta, sillä viestiä ei ollut kuulunut valtameriltä kuukausiin.

Parkki Hermes oli kovassa myrskyssä Englannin rannikolla, ja raahelainen merimies Johan Petter Winter oli komennettu ruoriin. Laiva keinui kovassa aallokossa yön pimeydessä. Yhtäkkiä Winter näki laivan kannella häilyvän naisen suuressa krinoliinihameessaan. Merivesi löi aaltoja laivan kannelle, mutta nainen nojasi mastoa vasten hiljaisena pärskeiden keskellä. Winter ei voinut kuin keskittyä ruorin pitämiseen. Hän ihmetteli ilmestyneen naishahmon huolestunutta, hiljaista olemusta ja tuulessa heiluvaa vaatetusta. Aikansa outoa ilmestystä tuijotettuaan hän sai huudettua tuulessa kaverille, että tämä kävisi hakemassa naisen suojaan.

– Laivassa on tuntematon nainen! Hakekaa kapteeni paikalle!

Silloin naishahmo lähti kävelemään maston luota keulaa kohti ja hävisi aaltojen roiskeeseen. 

Myrskyssä laivaa tarkastettiin ja tummiin aaltoihin tähyiltiin. Kun aamulla tutkittiin laivaa vielä päivänvalossa, merimies Winter näki naisen ilmestymispaikalla isomaston kohdalla hankauman. Laivan tärkein masto oli kärsinyt myrskyssä niin paljon, että sitä pitäisi pian tukea ja korjata, muutoin se ei enää kauan kestäisi. Pääteltiin, että suuriin hameisiin pukeutunut naishahmo oli käynyt varoittamassa murtuvasta mastosta.

Hiirenkorvia hiljalleen

Kevätaurinko paistaa koronasta huolimatta. Päiväkävelyllä kerättiin lasten kanssa oksia maljakkoon perinteisten hiirenkorvien ja vihreän toivossa. Mukaan tarttui muutamia omenapuun (Huvitus ja Makamik), syreenin, vaahteran ja koivun oksia, jotka vajaassa viikossa alkoivat vihertää. Omenankukat ovat nupulla ja kevät mielessä.

Omenapuunoksat aloittavat kukinnan maljakossa.

Pattijoen puutarhalta ostin komean orkideanoksan ruokapöydän koristeeksi. Valkoisen kympidium orkidean kukka on eksoottisen juhlava ja sitä korostaa kimppuun sidotut mustikanvarvut. Lasten kanssa on ollut yllättävän hauskaa seurata mustikanvarpujen vihertäviä lehtialkuja ja viikossa varpuihin ilmestyivät myös kukat.

Oli hauska huomata, miten vaatimattoman valkoiset mustikankukat huomasivat pröystäilevän orkidean punertavat keskustat ja sävyttivät omat kukkansa tismalleen samaan väriin. Täällä merenrantametsiköissä mustikankukkia taidetaan nähdä vasta toukokuun loppupuolella. Pohjanlahden pintaa peittää vielä rannassa paksu jää ja sillä urheilevat pilkkiukot.