Mestauskivi

Mestauskivi

Kotiseutu-lehdessä kerrotaan 1910 Siikajoen ja Lumijoen välisen taipaleen mestauspaikasta. Tien vieressä, puolivälissä taipaletta, on erikoinen kivi. Kivessä on kolme koloa, niin kuin olisi siihen päällä ja molemmilla nyrkeillä puskettu kuopat.

 ”Näky Olkijoella 1798” E. D. Clarke: Travels in various Countries of Europe, Asia and Africa, 1810–1819.

Tutkimusmatkailija Clarke kohtasi syyskesällä 1798 hurjan näyn Raahen lähellä Olkijoella ja kuvasi sitä yllä olevassa piirroksessa, sekä matkapäiväkirjassaan: Juuri ennenkuin saavuimme Olkijoelle (Oljocki) näimme metsässä, tätä varten peratulla aukeamalla kolmen pyörän nenässä erään rikollisen suomalaisen ruhjotun ruumiin; hän oli juovuksissaan kirveellä katkaissut pään eräältä naiselta. Hänen päänsä oli asetettu yhdelle pyörälle, oikea kätensä toiselle ja ruumis, joka oli kansan tavan mukaan puettuna valkoiseen puseroon keltaisella vyöhiköllä, lepäsi kolmannella, keskimmäisellä, toisten kahden välissä. Hengenasioista tuomittujen rangaistus vaatii Ruotsissa oikean käden katkaisemisen ennenkuin rikollinen mestataan. Pysähdyimme vähäksi aikaa piirustaaksemme tuon kaamean näyn. Keskellä synkkää ja yksinäistä korpea, jossa vallitsi kuolon hiljaisuus, oli se totisesti näky, joka puhui kammottavaa kieltä. Ihmisolennon ruumis siten alttiiksi annettuna lintujen saaliiksi yleisen maantien varrella, ei voi olla vaikuttamatta jokaisen ohikulkijan mieleen; ja kansan keskuudessa se ehdottomasti tekee mieleenpainuvan ja hyödyllisen vaikutuksen. Itse rikoksen suunnattomuus vaikuttaa kuitenkin säälintunteeseen, jonka rangaistuksen varoittava laatu synnyttää.

Ei ihme, että mestauspaikkojen muistot ovat säilyneet meidän päiviin asti ja paikoihin liittyy monia kummitustarinoita:

Kerran olivat muutamat nuoret miehet pelanneet korttia kiven vieressä, lähellä entistä mestauspaikkaa. Äkkiä metsästä oli alkanut kuulua hirvittävää huutoa ja ryminää, aivan kuin kokonainen armeijajoukko olisi siellä mestausta suorittamassa. Sanotaan, että mestauspaikat ovat niin läpeensä ihmisverellä kasteltuja, ettei niissä kasva kuin katajikkoa. 


Mestauskirves Vankilamuseon kokoelmissa. Saantitietojen mukaan mestauskirves on peräisin Mikkelistä, mutta kirveen alkuperäispaikkakunnasta ei ole varmaa tietoa. Kuolemanrangaistuksen käyttö rauhan oloissa päättyi Suomessa vuonna 1825. Kansallismuseo, CCBY4.0

Myös Muhoksen Teerikankaalla on ollut mestauspaikka, jonka lähimetsissä voi nähdä rauhattoman miehen. Sanotaan, että mies on syyttömänä tuomittu ja vaeltaa muun “tyhjän väen” kanssa levottomana. Kerran utajärveläinen mies oli kyydittänyt matkustajaa mestauspaikan ohi. 

– Katsopa tien laidalle vasemman kainalosi alitse, oli mies houkutellut kuskin penkiltä. 

Kun kyydissä ollut mies katsoi tien vierelle kainalonsa alta, näkyi tien laidalla levotonta väkeä mustanaan ja mestauspaikan menneitä kauheuksia.

Lue lisää: Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Sophia Marian matruusi

Tuntematon matruusi Hollannista. Matruusi seisoo ilmeisesti laiturilla pari tavarapakkaa takanaan. Kuva kirjasta Goud uit Graan, Nederland en het Oostzeebebied 1600-1850. kuva: Markku Haverinen, Suomen merimuseon kokoelmat, CCBY4.0

Oululaiskummituksista kuuluisin on Jumprun merimies, jonka askelia kuulee aamuyön pimeimpinä hetkinä ravintolan asiakkaiden lähdettyä kotiin. Ravintola Kaarlenholvissa kerrotaan hollantilaisen matruusin tarinaa niin pöydissä kuin baaritiskilläkin. Portaikon askeleet ja äkisti sammuvat valot ovat olleet talon arkipäivää menneinä vuosikymmeninä. Sanotaan, että talon ravintoloitsijan on ollut vaikea saada yövuoron väkeä jäämään laskemaan illan kassaa. Kuka nyt haluaisi järjestellä yön syvimpinä tunteina ravintolan tiloja aamua varten, kun vanhan talon kellareissa kummittelee matruusin haamu?

Aikalaisalus Suomen merimuseon kokoelmien valokuvassa: s/v SIR JOHN LAWRENCE. Liverpoolissa 1859 rakennettu parkki. CCBY4.0

Hailuodon edustalla myrskysi armottomasti heinäkuussa 1859. Hollantilainen Sophia Maria -kuunari oli tulossa paarlastissa Englannin Hullista kohti Oulun satamaa. Aluksen oli määrä ottaa Oulusta lasti tervatynnyreitä, Bergbomin kauppiashuoneen myymä tervalasti, ja viedä se ulkomaille. Perämeren kesämyrsky vaahdotti aaltoja, ja tuuli yltyi entisestään. Kuunari luovi myrskyssä ilman luotsia ja ajautui Oulun edustan saarista uloimman, Kattilankallan karikoille. 

Laivan kohtalo oli sinetöity. Seitsenhenkinen miehistö pelastui täpärästi laivaveneeseen, mutta kuunari Sophia Maria upposi nopeasti Perämeren aaltoihin. Onneksi menetettyä lastia ei ollut paljon. Mereen huuhtoutui miehistön omaa omaisuutta ja laivan esineistöä. 

Kuunarin miehistö pelastautui Hailuotoon, jossa selvitettiin haaksirikkoa. Osa matruuseista lähti Ouluun odottamaan työtarjousta sopivasta laivasta. Äkäisin merimiehistä räyhäsi kapakoissa, tappeli hämärissä olosuhteissa, ajautui kaupungissa rötöksiin ja joutui lopulta humalassa tyrmään selvittämään päätään. Yön aikana mies oli yllättäen kuollut. Kerrotaan myös, että hänet unohdettiin talon putkaan virumaan. Matruusi haudattiin Oulun hautausmaan laidalle vähävaraisten vaatimattomaan hautaan. 

Vanhassa rakennuksessa on nykyisin suosittu ravintola. Sanotaan, että rakennuksen vanhimmat osat voivat olla 1700-luvulta ja rakennuksessa tosiaan olisi ollut joskus vankeja. Vaikka matruusin asianmukaiset hautajaiset on aikoinaan pidetty, ravintolan työntekijät ovat kuulleet talossa vuosikymmenten aikana matruusin hoippuvat askeleet, joiden äänessä on pelottava kaiku. Kerrotaan, että harmaapartainen mies tilaa olutta, mutta kun juoma on laskettu, ei häntä näy missään. Yövartija ja siivoja eivät suostuneet jatkamaan menneinä vuosina töitään talossa. Levottomasti kulkeva matruusi kai odottaa kotimatkaa ja laivaa vuodesta toiseen portaissa astellen. 

Sophia Marian hylky löydettiin 1970-luvulla. Sukeltajat nostivat esineistöä hylystä, ja monia esineitä on talletettu Pohjois-Pohjanmaan museon pysyvään näyttelyyn.

Kummittelevia merimiehiä oli Oulussa nähty aiemminkin. Intiön hautausmaalla on merimiehen leskeksi sanotun, 24-vuotiaana kuolleen Berta Wilhelmiina Frickelin hauta. Hapertuneessa hautamuistomerkissä on ollut aikoinaan paljon selkeämpi kuva naisesta, joka nojaa kiveen tai peililtä näyttävään esineeseen. Sitkeä tarina kertoo, että naisen aviomies oli kuollut haaksirikossa. Suruviestin saatuaan Bertha istui peilipöytänsä ääressä suremassa. Kun hän alkoi kammata hiuksiaan, peilissä näkyi, kuinka ovi avautui ja merimies astui sisään huoneeseen. Bertha säikähti niin paljon, että kuoli peilipöydän ääreen.

Sata kiehtovaa Pohjois-Pohjanmaan perinteistä kummitustarinaa Gunilla ja kummat kertomukset -kirjassa. Tilaa helposti itselle tai lahjaksi HOLVI-verkkokaupasta.

Ankkuri, kuva:Rikkonen 1936, Museoviraston kokoelmat, CCBY4.0

Outoja tapauksia Oulussa

Eero Järnefelt, Oulu, 1922, Ateneumin taidemuseo

Toppilansalmen kummitus

Leskirouva Vilhelmiina Jäntti oli tottunut enteisiin. Selvänäkijän lahjat olivat tulleet hänelle pyytämättä, ja arjessa sattui joskus outoja tapahtumia, jotka oli parasta jättää vaille suurempaa huomiota.

Leskirouva oli menossa ämpärin kanssa hakemaan kaivosta vettä Oulun Alasiirtolassa. Edellä käveli pitkiin hameisiin pukeutunut nainen, jolla oli säntillinen hiusnuttura. Nainen kääntyi Kaupin portista pihalle ja kyyristyi kaivon taakse. Kun leskirouva ehti ämpärin kanssa kaivolle, niin ketään ei näkynyt. 

– Mitä se Jänttiskä siellä pyörii? talon ovelle tullut Kaupin rouva kysyi ihmetellen.

– Oli taas vähän outo tapaus, leskirouva sanoi vaiteliaasti ja alkoi nostaa vettä kaivosta mietteisiin painuneena. Selässä kulkivat kylmät väreet.

Aamupäivällä Jäntin pojat tulivat kotiin ja sanoivat vakavina nähneensä, kun Toppilansalmeen hukuttautui joku nainen. 

– Sitä se hahmo siis tiesi, leskirouva sanoi hiljaa. – Näyttäytyi kuollessaan minulle.

Oulun rautatiesillan vihkimistilaisuus, 1903. Ensimmäinen juna kulkee sillan yli. Alla virtaa Oulujoki. Museovirasto
Kuvitusta kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset.

Jänttiskän näky

Vilhelmiina Jäntti työskenteli Oulun Åströmillä. Töihin nahkatehtaalle kuljettiin Alasiirtolasta kävellen, ja aamulla tuli herätä varhain. Kadut olivat liukkaat, elettiin kevättalvea. Leskirouva Jäntti oli ottanut mukaan potkukelkan ja potkutteli hiljaisella kadulla. 

Edellä näkyi tuttu kuivasjärveläinen nainen, joka näytti liukastelevan tiellä kiireesti eteenpäin. Naisella oli tuttu valkoinen huivi ja musta takki. Vilhelmiina lisäsi vauhtia ja sai naisen kiinni.

– Huomenta. Ota kiinni tuosta potkurista, että pysyt pystyssä! Vilhelmiina sanoi edellä kulkevalle naiselle.

Kun potkukelkka oli naisen vierellä, hävisi kulkija aamuhämärään.

Myöhemmin päivällä tuli surusanoma. Kuivasjärven tuttu nainen oli kuollut aamuvarhaisella.

Levottoman hauta

Oulun hautausmaan laidalta

Syyskuu oli pitkällä, ja akat olivat kuokkimassa pottuja Oulun hautausmaan vieressä. Yksissä tuumin sovittiin, että pottupenkin päähän ensimmäisenä ehtinyt käy keittämässä kahvit lähellä olevan riihen pesässä. Joutuisin kokosi lähistöltä hautausmaan kiviaidan vierestä sytykkeitä ja ottipa muutamia joutilaita laudanpalasia hautausmaan aidan sisäpuoleltakin. Kun hän oli sytyttämässä tulia riihen pesään, niin tulitikku sammui kylmässä henkäyksessä ja ulkoa kuului käskevänä möreä ääni: 

– Lauta pois! 

– Hyvä isä, siunaa ja varjele! akka huusi ja nakkasi laudan ovesta ulos. 

Kahvit jäivät keittämättä. Kirkkomaalta ei saa lautoja varastaa, eikä kasveja ottaa. 

Kerrotaan, että eräs tyttö oikaisi kerran Oulun hautausmaan läpi. Mennessään kumpujen lomassa ja kiviaitojen laitaa hän löysi isoja mustikoita ja keräsi niitä komean keon kouraansa. Meheviä marjoja oli mukava syödä kulkiessa kotia kohti. Mutta kun mustikat oli syöty ja kotimatka taitettu, ei tyttö pystynytkään vastaamaan äitinsä tervehdykseen. Silmät suurina hän kakoi ääntä kurkustaan, mutta ei saanut ilmoille pihaustakaan. 

Hautausmaalta kerätyt mustikat veivät mennessään tytön äänen.

Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Levottoman Hauta

Mun sydämen on suruinen, ain kuolemaani asti. Helvetin waiwa tulinen, siis walitan waikiasti. Surkiasti suullani ääntelen. Tuskassani rintaani painelen, käsiäni murhees wääntelen. Ei lohdutust woi kukaan lainata.

Tässä lepää levottomuudessaan satulamaakarin kisälli Jaakoppi Lagerkrantsi.

Jakob Lagerkrantzin viimeinen leposija Intiön hautausmaalla tunnetaan “levottomana hautana”. Muistotaulun ahdistava runo on saanut ihmiset puhumaan levottomasta ja valittavasta Jaakopista vielä kauan miehen kuoleman jälkeen, eikä Intiön hautausmaan tuolla kulmalla haluta kulkea hämärän aikaan.

Kerrotaan, että Jaakob oli rakastunut oululaiseen rikkaan porvarin tyttäreen. Jaakobin tiedettiin olevan ailahtelevainen, iloinen toisinaan ja joskus murheen murtama. Köyhä kisälli ei voinut rakkaudestaan huolimatta saada itselleen rikkaan talon tytärtä. Tytön isä kilpaili rikkaimpien kauppahuoneiden kärkijoukossa. Kerran hän tuli kohdakkain oudon Jaakobin kanssa ja sai kuulla miehen mietteitä ihanasta tyttärestään.

– Jos poltat kilpailijoideni aitat, niin saat tytön omaksi, porvari oli sanonut pilaillen Jaakobille, kun kukaan muu ei kuullut.

Huhut kertovat, että Jaakob oli sytyttänyt tulen. 

Kolmekymmentäviisivuotias Jaakob löydettiin hirttäytyneenä Oulun köyhäintalosta huhtikuussa 1859. Ei lohdutusta voi kukaan lainata, lukee hautamuistomerkissäkin epätoivoisen Jaakobin muistoksi.