Kapteeni Himangan haamu

Täyen kuun aikana on melkein aina pohojatuuli. Pohojanmerellä oon monesti nähny, ku alakukuusta sinne joutuu, niin ei pääse Englantiin, ennen ku joutuu täyenkuun aika. Sillon tullee pohojatuuli, ja se työntää etteenpäin laivaa. 

kapteeni Himanka, 1923
Purjelaivoja lastataan Maivaperän satamassa, Samuli Paulaharju, 1924, Kansatieteen kuvakokoelma, CCBY4.0

Raahen kirkkoa vastapäätä, Cortenkadun varrella, on komean keltainen kapteeni Himangan talo. Entinen asukas on kertonut, että portin puoleisissa huoneissa kulkee aave siirrellen ja kolisuttaen puuhellan renkaita. Metallin kalske ja kirskunta saattavat herättää nukkujat yöaikaan. Kun huoneeseen menee, niin koskaan ei ketään näy. Kolinan ja painavat askeleet saattaa yöllä kuulla selvästi. Irti nostetut hellan renkaat ovat merkkinä huoneen oudoista tapahtumista. Kuka kapteeni Himangan talon kolisuttaja on, vai kolisuttaako hellan renkaita itse kapteeni?

Johan Himanka (1858-1927) oli kookas ja harmaapartainen mies. Vuosien merillä olo oli jättänyt vankkaan mieheen jälkensä. Miehen ääni oli voimakas, ja sen voi kuvitella kantaneen myrskyn kohinan yli, kun purjelaivassa joutui karjumaan käskyjä. Kerrotaan, että ollessaan 1902 raumalaisella Altai-parkilla kapteenina Himanka oli lähtenyt Englannin Newportista brikettilastissa etelää kohti. Purjelaivan matka oli pysähtynyt myrskyssä koralliriutalle Madagaskarin Tamataveen. Luotsi oli laivassa, mutta alus oli tuhon oma hakkautuessaan koralliriuttaa vasten. Laivan lokikirja kertoo, että lasti saatiin pelastettua proomuihin ja hylky myytiin. 

Vanhoina päivinä Himanka kertoi totena juttua alkuasukkaista, jotka olivat tulleet hänen luokseen ja pyytäneet jäämään Madagaskarin saaren keisariksi. Kapteeni oli huvittuneena kieltäytynyt. Kun Raahen merituuli oikein riepotti Cortenkadun kulmauksia, saattoi Himanka harmitella viimeisinä vuosinaan, että olisi sittenkin pitänyt jäädä Madagaskarin keisariksi.

Fregatti Altai. Alus profiilissa, taustalla oikealla Hongkongin rannikkoa sekä purjealuksia, djonkki. Purjelaivassa liehuu venäjän kauppalippu, nimiviiri ALTAI näkyy peilikirjaimin. Miehistön lukumäärä 9, osittain työnteossa. Kukka-aiheinen, veistetty kehys. Åbo Akademin merihistoriallinen kokoelma, CCBY4.0

Kun Raahen vanha kirkko paloi heinäkuun yönä 1908, kaikki raahelaiset olivat ämpäriketjuissa sammutustöissä ja katsomassa kuumottavaa tulimerta. Ikiaikainen, korkea kirkontorni humahti palavaan kirkkosaliin lennättäen kipinöitä niin, että viereinen alkeiskoulukin paloi. Kirkontornin messinkinen kukko tippui rytäkässä korkeudesta kapteeni Himangan talon pihalle. 

Vain yksi oli yöllisestä katastrofista poissa: vanha rumpali ja palovartija Hackmanin Matti nukkui sikeästi kirkon läheisessä talossa. Hänen kerrotaan aamulla hieraisseen silmiä monta kertaa mentyään aamulla pihamaalle. Vaikka Matti kuinka tähyili kellonaikaa kirkontornista, niin ei näkynyt koko kirkkoa. Yön palohälytys oli ohi ja meteli lakannut. Vanhasta kirkosta oli jäljellä vain savuavat rauniot. Palaneen kirkontornin suuri kukko odotti nokeentuneena kapteeni Himankaa pihamaalla.

Kapteeni Himangan kuoltua talon myöhempi asukas on kertonut, että rakennuksen huoneissa kävelee joku yöaikaan. Kerran nukkumassa ollessaan eräs asukkaista oli hätkähtänyt hereille tunteeseen, että sängyn vieressä seisoi joku. Uskaltamatta avata silmiään hän oli yrittänyt hengittää rauhallisesti ja maata hievahtamatta peittojen kätköissä. Painavat mutta hiljaiset askeleet olivat kävelleet verkkaisesti sängyn päätyyn, ja nukkujan yläpuolelta kasvoilla oli tuntunut ylle kumartuneen, kutsumattoman yövieraan rauhallinen hengitys. On vaikea kuvailla tuntua toisen henkilön läsnäolosta, mutta sängyllä nukkuva ei uskaltanut avata silmiään. Muutamien verkkaisten askelten jälkeen hetki oli ohi. Kävikö kapteeni Himanka omassa kodissaan katsomassa yöpuulle asettautunutta?

Raahen 1912 valmistunut kirkko. Matkailun edistämiskeskuksen historiallinen kuvakokoelma,1931 CCBY4.0

Outoja tapauksia Oulussa

Eero Järnefelt, Oulu, 1922, Ateneumin taidemuseo

Toppilansalmen kummitus

Leskirouva Vilhelmiina Jäntti oli tottunut enteisiin. Selvänäkijän lahjat olivat tulleet hänelle pyytämättä, ja arjessa sattui joskus outoja tapahtumia, jotka oli parasta jättää vaille suurempaa huomiota.

Leskirouva oli menossa ämpärin kanssa hakemaan kaivosta vettä Oulun Alasiirtolassa. Edellä käveli pitkiin hameisiin pukeutunut nainen, jolla oli säntillinen hiusnuttura. Nainen kääntyi Kaupin portista pihalle ja kyyristyi kaivon taakse. Kun leskirouva ehti ämpärin kanssa kaivolle, niin ketään ei näkynyt. 

– Mitä se Jänttiskä siellä pyörii? talon ovelle tullut Kaupin rouva kysyi ihmetellen.

– Oli taas vähän outo tapaus, leskirouva sanoi vaiteliaasti ja alkoi nostaa vettä kaivosta mietteisiin painuneena. Selässä kulkivat kylmät väreet.

Aamupäivällä Jäntin pojat tulivat kotiin ja sanoivat vakavina nähneensä, kun Toppilansalmeen hukuttautui joku nainen. 

– Sitä se hahmo siis tiesi, leskirouva sanoi hiljaa. – Näyttäytyi kuollessaan minulle.

Oulun rautatiesillan vihkimistilaisuus, 1903. Ensimmäinen juna kulkee sillan yli. Alla virtaa Oulujoki. Museovirasto
Kuvitusta kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset.

Jänttiskän näky

Vilhelmiina Jäntti työskenteli Oulun Åströmillä. Töihin nahkatehtaalle kuljettiin Alasiirtolasta kävellen, ja aamulla tuli herätä varhain. Kadut olivat liukkaat, elettiin kevättalvea. Leskirouva Jäntti oli ottanut mukaan potkukelkan ja potkutteli hiljaisella kadulla. 

Edellä näkyi tuttu kuivasjärveläinen nainen, joka näytti liukastelevan tiellä kiireesti eteenpäin. Naisella oli tuttu valkoinen huivi ja musta takki. Vilhelmiina lisäsi vauhtia ja sai naisen kiinni.

– Huomenta. Ota kiinni tuosta potkurista, että pysyt pystyssä! Vilhelmiina sanoi edellä kulkevalle naiselle.

Kun potkukelkka oli naisen vierellä, hävisi kulkija aamuhämärään.

Myöhemmin päivällä tuli surusanoma. Kuivasjärven tuttu nainen oli kuollut aamuvarhaisella.

Kultaisen sydämen salaisuuksia

Kerroin tässä blogissa keväällä yli kaksisataa vuotta vanhan sydänkorun historiasta Jenny Paulaharjun kirjoittamaa 1930-luvun lehtijuttua siteeraten. Elimme kesällä jännittäviä hetkiä vanhaa korua tarkastellen. Nyt kesällä 2020 yli 200 vuotta vanha koru on esillä Raahen Kruununmakasiinimuseossa ja Raahe-seura ry:n tilaama uusi hopeakoru on julkistettu!

Kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdon Raahen sydän on modernisoitu versio yli kaksisataa vuotta vanhasta kultakorusta.

Tilasimme Raahe-seuran johtokunnan voimin kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdolta modernisoidun version yli 200 vuotta vanhasta Flemingin sydämestä ja lopputulos on upea. Hopeakoru osoittautui suosituksi lahjaksi. Korua voi tiedustella kotiseutuyhdistyksen yhteyslomakkeella. Korun julkaisu tapahtui virtuaalisten Pekanpäivien aikaan, jolloin Raahen museon kokoelma-amanuenssi kertoi suorassa lähetyksessä Suomen sodan tapahtumista Raahen ympäristössä ja kertasi Flemingin sydämen historiaa aina vuodesta 1809.

Lähetyksen jälkeen jalokivitutkija ja antiikin tuntija Ilse Gröndahl-Ahlqvist lupautui tutkimaan korun tarkemmin, sillä vanha perintökoru saapui näyttelyn vitriiniin aivan Pekanpäivien alla ja sitä ei oltu koskaan aiemmin näytetty asiantuntijalle. Keräännyimme jännittyneenä pienellä joukolla Raahen Kruununmakasiinin tiloihin kuulemaan Ilsen havointoja arvokorusta, jonka kytkös Raaheen syntyi Suomen sodan taisteluissa Pyhäjoen Yppärilän ja Viirteen suunnalla olleissa taisteluissa 16.4.1808.

Yli kaksisataa vuotta vanhan korun pinnasta löytyi tarkasti tutkittaessa hampaanjäljet!

Oli kiehtovaa katsoa ammattilaisen arviointityötä. Mitat, paino, materiaali. Jo korun kuvaa katsoessa kokenut asiantuntija pystyi päättelemään korun historiasta paljon, mutta lähietäisyydeltä katsoessa siinä erottuivat mm. hampaanjäljet eli riipus oli joskus ollut käyttäjällään suussakin! Korun litteä kiinnityslenkki paljasti, että kultaseppä ei ole pyöreämpää kultalankaa käyttävä venäläinen ja korun leimoja katsoessa epäilys vahvistyy. Koru on Tukholmasta!

Flemingin sydän on vuodelta 1809 ja sen on valmistanut tukholmalainen kultaseppämestari Carl Gustaf Friberg.

Korun leima paljasti salaisuutensa ja C.3 vahvisti kaksisataa vuotta vanhan sukutarinan Suomen sodan ajoilta. Korun on valmistanut vuonna 1809 kultaseppämestari Carl Gustaf Friberg. Ainutlaatuinen Flemingin sydän on kolmas koru, joka tekijältä tiedetään. Tarinan mukaan korun medaljonkiin oli kätketty Flemingin lesken hiuskiehkura. Aivan kuin tämä näkyisi vielä Samuli Paulaharjun kokoelmiin kuuluvassa valokuvassa 1930-luvulta, joka sysäsi koko koruprosessin liikkeelle, mutta hiussuortuva on ajan kuluessa kadonnut.

Korun kultaus on 18 karaatin keltakultaa ja päällä on hienokultaus. Sydämenmuodon lisäksi koru on Ilsen mukaan myös amforamainen, tyypillinen tuoksupullon muoto. Tarinassa kerrottu hajuvesikin on kauan sitten kadonnut.

Kiitokset Ilselle asiantuntijalausunnosta! Flemingin sydämen tarina ja sen pohjalta tehty Raahen sydän -hopeakoru sykkivät kotiseuturakkautta.

Jenny Paulahrjun kirjoittama lehtijuttu 1930-luvulta. Lehtijutun voit lukea edellisestä blogikirjoituksestani.

lähde: Sari Jaatinen, Sydänjuuret ulottuvat Tukholmaan, Raahen Seutu 10.7.2020

Vaivaisukon velkaraha

Parikymmentä vuotta sitten ajelin silloisen tyttöystäväni kanssa melko päämäärättömästi ympäri kesäistä Pohjanmaata Ultra Brata autostereoissa luukuttaen. Taisi olla niin, että Kalajoen edustalla, idyllisessä Maakallan saaressa vietettiin hellepäivää ja nähtiin sen retken ensimmäinen vaivaisukko pienen kappelin seinustalla. Meren myrskytuulia ja porottavaa aurinkoa uhmannut ukko näytti upealta. Sen kummempia ajattelematta otin siitä valokuvan.

Tärkeämpää nuorten rakastuneiden kesäreissussa taisi olla yhdessäolo kuin nähtävyydet, mutta kesäöinä vanha Toyota kaarsi jostain syystä usein kyläpahasten kirkkojen kulmille ja melko monesta paikassa meitä tervehti vaivaisukko kirkon tapulin seinälle naulattuna. Valokuvia räpsittiin ohimennen. Eri vaivaisukkoja nähtiin reissussa lopulta 22kpl!

Yllätys oli iso, kun tutut puuveistokset tulivatkin sitten seuraavana vuonna vastaan Helsingin Arkkitehtuurimuseossa vaivaisukkonäyttelyssä. Vaivaisukkobongausta ja muita hulluja päähänpistoja kestävästä tyttöystävästäkin tuli sitten pitkäaikaisempi matkakumppani, kihlattu ja lopulta vaimo.

Kirjassani Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta on yksi vaivaisukkoihin liittyvä kummitusjuttu:

Entisaikaan maataloissa eli monta sukupolvea samassa pirtissä. Joskus oli ahdasta ja eripuraa, toisinaan asiat sujuivat hyvin. Erääseen taloon tuli nuori emäntä, joka ei pitänyt talon vanhaa muoria enää missään arvossa, vaikka vanhus osallistui talon töihin voimiensa mukaan. 

– Jos tuo muori tuosta pian kuolee, niin pistän minä kokonaiset viisi markkaa äijänleukaan, nuori emäntä manasi tarkoittaen kirkon tapulin laidalla seisovaa vaivaisukkoa. 

Ei mennyt kauan, kun muori kaatui portaissa pihamaan kivikkoon ja kuoli. Talon vanha emäntä saatettiin hautausmaalle kellotapulin kautta vaivaisukon ohitse. 

Hautajaisten iltana nuori emäntä meni nukkumaan, mutta ei saanut unta. Tuvan nurkan hämärästä, vanhan emännän penkin luota kuului voimistuva ääni, joka sähisi loputtomiin. 

– Vie se raha äijänleukaan. Vie se raha äijänleukaan!

Säikähtänyt nuori emäntä kiskaisi vaatteet päälleen ja lähti pimeään yöhön raha mukanaan. Vasta kirkolla, kun raha oli kilahtanut vaivaisukon aukosta sisälle, loppui ääni. Vaivaisukon velkaraha oli maksettu, ja yö hiljeni ympärillä. 

FAKTA: Vaivaisukot

Kirkkojen tapuleiden ja ovenpielien seinustoilla seisoo erityisesti Pohjanmaalla säätä uhmaten noin 140 vaivaisukkoa, joista suurin osa on 1800-luvulta. Jokainen pitäjä velvoitettiin 1600-luvulla pitämään huolta omista vaivaisistaan keinolla tai toisella. Raahen museoon talletettua kauniskasvoista vaivaistukkia on arveltu Hauhon vaivaisukon ohella Suomen vanhimmaksi. Sateet ja auringon paahde ovat kuluttaneet Raahen vaivaistukkiin kaiverretun kirjoituksen lähes näkymättömiin, mutta veistoksen on arveltu olevan 1600-luvulta. 

Vaivaisukkojen tehtävänä oli toimia köyhien ja sairaiden auttajina. Nykyisin vaivaisukot keräävät rahaa seurakunnan hyväntekeväisyystyöhön. Vaivaisukot ovat osin onttoja. Rinnan pellillä vahvistetusta aukosta voi kirkkokansa tiputtaa rahan vaivaisukon rahasäilöön. Moni ukoista on joutunut aikojen kuluessa ryöstön tai ilkivallan kohteeksi. Aikoinaan uhritukeiksi sanottuja lahjoituslippaita on ollut myös teiden varsilla. Suomen sodan jälkeen vaivaisukkojen määrä lisääntyi erityisesti Pohjanmaalla, ja puuveistoksista moni kuvaakin jalkansa tai kätensä menettänyttä sotainvalidia. Ihmishahmoisena lahjoituslipas on herättänyt kirkkokansassa myötätuntoa, mutta mykkä kuviin ja veistoksiin tottumaton kulkija on saattanut kokea käsi ojossa rahaa anovan vaivaisukon pelottavan vaativanakin.

Kultainen sydän

Kesällä 2019 löysin Oulun maakunta-arkiston kokoelmista mustavalkoisen kuvan sydänkorusta, joka johdatti mielenkiintoiselle tutkimusretkelle. Raahe-seuran johtokunta innostui yli kaksisataa vuotta vanhan korun jäljittämiseen ja päätimme samalla teettää korusta modernin version kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdolla. Vanha koru löytyikin monen käänteen jälkeen upeasti säilyneenä. Kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdon suunnittelema hopeakoru Raahen sydän tavoittaa mielestäni vanhan korun ja tarinan hengen modernilla ja nykyaikaan sopivalla tavalla. Vanha koru tulee esille pienoisnäyttelyyn Raahen Kruununmakasiinimuseoon, kun poikkeusolot ja korona-aika hellittää.

Kultainen sydän – Jenny Paulaharjun kirjoittama lehtiartikkeli 1930-luvulta Kansan kuvalehdessä:

Himmeä, raskas, kultainen sydän lepää samettisella alustallaan vanhan mahonkisen lipaston suojissa. Lipasto kätkee lavendelille ja kuivatuille ruusuille tuoksuvissa laatikoissaan ja komeroissaan koko rikkauden vanhan suvun perhemuistoja pikkuruisesta, kullalla kirjaillusta tykkimyssystä, kastemyssystä, silkillä kirjailluista morsiussukkanauhoista kimalteleviin koruihin ja läikkyviin hopeoihin asti.

Kunniasijan tässä muistojen kokoelmassa säilyttää kuitenkin aina Flemingin ”kultainen sydän”, kolmen hienon kultavitjan kannattama koriste, jonka sisässä piilee vaalea, pehmeä hiuskiehkura. Koskettaessa sydämestä kohoavaa kirkasta kultaista liekkiä, huomaakin sen olevan taidokkaan tulpan, jota avattaessa on lemahtanut vaalean tukan kantajan lempihajuveden tuoksu. Mutta nyt on tuoksu jo aikoja sitten haihtunut ilmaan, sillä kultainen sydän on vanha, ja ne henkilöt, joiden tarina siihen liittyy, ovat jo aikoja olleet poissa elävien mailta.

Mutta Raahen vanhalla hautausmaalla, kirkon vieressä kohoaa punertavakivinen paasi, antaen tietoja sen miehen kuolemasta, jonka nimeä kultainen sydän kantaa. Patsaan kauniisti hakattu kirjoitus kertoo, että kiven alle on kätketty Turun jalkaväkirykmentin everstiluutnantti ja ritari, vapaaherra Herman Fleming, syntynyt toukokuun 12 p:nä 1763, haavoittunut Pyhäjoen taistelussa huhtikuun 16 p:nä 1808 ja kuollut Raahessa saman kuun 20 p:nä. Kiven on hellä puoliso haudalle asettanut.

Pääsiäislauantaina huhtikuun 18 p:nä 1808 oli Pyhäjoen Yppärissä ja Viirteessä käyty verisiä kahakoita suomalaisten jälkijoukkojen ja Kulneffin etujoukkojen välillä. Suomalaisia oli kaatunut ja haavoittunut 14 upseeria ja 156 sotilasta, monen vielä joutuessa ryssien vangiksi. Täällä oli eversti Herman Fleming, Louhisaaren kuuluisain herrojen jälkeläinen, myös johtanut joukkojaan ja tullut vaikeasti haavoitetuksi. Eräs taistelun menoa kuvaileva kirje kertoo, että sama kuula, joka heitti Kustaa Mauri Armfeltin pojan, nuoren upseeri Glairfeltin hevosen selästä, katkaisi Flemingiltä säären. Samana iltana peräytyivät joukot jo Klingsporin käskystä Raahen kaupunkiin, jonka asukkaat ottivat auliisti uupuneet ja haavoittuneet taistelijat hoiviinsa.

Niin joutui eversti Fleming myös erääseen tämän pienen rantakaupungin parhaimmista ja varakkaimmista kodeista hoidettavaksi. Isäntänä oli tässä komeassa talossa, Isontorin laidassa, kauppias ja raatimies Mikael Montin ja emäntänä hänen rakastettava ja toimellinen puolisonsa, Elisabet Frieman. Huolimatta hyvästä hoidosta, jota ystävällinen isäntäväki sekä taitava tohtori Hjertman koettivat haavoittuneelle antaa, kuoli tämä jo neljäntenä päivänä taistelun jälkeen.

Eversti Flemingin puoliso, Karunan kartanon omistajan laamanni Gezelius-Olivecreutzin tytär, Margaretha Helena, lienee asettunut lapsineen sodanajaksi Tukholmaan. Kesti kauan ennenkuin surullinen kuolemanviesti näinä rauhattomina aikoina ehti kaukaisesta Raahesta merentakaiseen pääkaupunkiin, eikä ollut sieltä odotettavissa omaisia kaatuneen haudalle. Mutta lämmin raahelaiskoti huolehti mitä parhaiten kunniakkaan vieraansa haudan lepoon vanhan kauniin kirkkonsa siunattuun maahan.

Mutta kesän tullen, vesien auettua, lähti Mikael Montin laivallaan tavanmukaiselle kauppamatkalleen Tukholmaan, vieden samalla vainajan leskelle ei ainoastaan poismenneen viimeiset tervehdykset, vaan myöskin joukon kultadukaatteja, jotka Fleming oli ommellut takkinsa kauluksen sisään. Oli vainaja kertonut Montinille niitä siellä säilyttäneensä, jotta olisi niistä jotakin apua, jos olisi ryssäin vangiksi joutunut.

Syystä tai toisesta jäi Mikael Montin sitten koko talveksi Tukholmaan, vieraillen usein vapaaherratar Flemingin kodissa. Sinne hänet oli kutsuttu jouluiltaakin viettämään. Ja kun lahjojen jakelu alkoi, astui sisään Flemingin vanhin tytär, kymmenvuotias Johanna Sofia, kantaen kaukaiselle vieraalle, isän viime hetkien todistajalle, hopeisella tarjottimella kultaisen sydämen. Se annettiin rakkaan vainajan hyväntekijöille unohtumattomaksi muistoksi, ja oli sen sisään kätketty antajan hiuskiehkura sekä muuan pisara hänen hienon hienoa parfyymiään.

Rakkaana kallisarvoisena perintömuistona on Flemingin kultainen sydän sitten kulkenut Mikael Montinin jälkeläisillä. Ensimmäisenä kantoi sitä Mikael Montinin puoliso, Elisabeth, liikkuessaan parhaissa Raahen juhlissa. Häneltä joutui kaunis koru heidän vanhimmalle tyttärelleen Carinille, joka oli naimisissa kauppias Fredrik Branderin kanssa. Ja Branderin suvun hoidossa Flemingin kultainen sydän yhäkin on.

Kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdon suunnittelema Raahen sydän hopeariipusta myy kotiseutuyhdistys Raahe-seura ry. Sitä on valmistettu 100 kpl rajoitettu erä kultaisen sydämen tarinan muistoksi. Korusta saa lisätietoja ja sen voi tilata Raahe-seura ry:n kotisivujen yhteyslomakkeella.

Parkkilaiva Hermeksen nainen

raahelainen kummitusjuttu kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset

Suurten purjelaivojen keulakuvana oli aikoinaan puinen naishahmo, jonka väitettiin suojelevan laivaa maailman merillä. Kauppalaivoissa seilaavien merimiesten pestit saattoivat olla vuosien pituisia, ja kotiväkeen pidettiin yhteyttä satamiin jätetyillä kirjeillä. Saattoivatpa viestit lähteä myös merillä kohdatun laivan matkaan, mutta melko hidasta tiedonkulku oli.

Parkkilaiva Hermes oli ollut matkalla merillä niin pitkään, että kotiväki oli ollut kauan jo huolissaan aina rahansa riskeerannutta laivanvarustajaa myöten. Merimiesten perheissä surtiin jo, koska pelättiin pahinta, sillä viestiä ei ollut kuulunut valtameriltä kuukausiin.

Parkki Hermes oli kovassa myrskyssä Englannin rannikolla, ja raahelainen merimies Johan Petter Winter oli komennettu ruoriin. Laiva keinui kovassa aallokossa yön pimeydessä. Yhtäkkiä Winter näki laivan kannella häilyvän naisen suuressa krinoliinihameessaan. Merivesi löi aaltoja laivan kannelle, mutta nainen nojasi mastoa vasten hiljaisena pärskeiden keskellä. Winter ei voinut kuin keskittyä ruorin pitämiseen. Hän ihmetteli ilmestyneen naishahmon huolestunutta, hiljaista olemusta ja tuulessa heiluvaa vaatetusta. Aikansa outoa ilmestystä tuijotettuaan hän sai huudettua tuulessa kaverille, että tämä kävisi hakemassa naisen suojaan.

– Laivassa on tuntematon nainen! Hakekaa kapteeni paikalle!

Silloin naishahmo lähti kävelemään maston luota keulaa kohti ja hävisi aaltojen roiskeeseen. 

Myrskyssä laivaa tarkastettiin ja tummiin aaltoihin tähyiltiin. Kun aamulla tutkittiin laivaa vielä päivänvalossa, merimies Winter näki naisen ilmestymispaikalla isomaston kohdalla hankauman. Laivan tärkein masto oli kärsinyt myrskyssä niin paljon, että sitä pitäisi pian tukea ja korjata, muutoin se ei enää kauan kestäisi. Pääteltiin, että suuriin hameisiin pukeutunut naishahmo oli käynyt varoittamassa murtuvasta mastosta.

Hiirenkorvia hiljalleen

Kevätaurinko paistaa koronasta huolimatta. Päiväkävelyllä kerättiin lasten kanssa oksia maljakkoon perinteisten hiirenkorvien ja vihreän toivossa. Mukaan tarttui muutamia omenapuun (Huvitus ja Makamik), syreenin, vaahteran ja koivun oksia, jotka vajaassa viikossa alkoivat vihertää. Omenankukat ovat nupulla ja kevät mielessä.

Omenapuunoksat aloittavat kukinnan maljakossa.

Pattijoen puutarhalta ostin komean orkideanoksan ruokapöydän koristeeksi. Valkoisen kympidium orkidean kukka on eksoottisen juhlava ja sitä korostaa kimppuun sidotut mustikanvarvut. Lasten kanssa on ollut yllättävän hauskaa seurata mustikanvarpujen vihertäviä lehtialkuja ja viikossa varpuihin ilmestyivät myös kukat.

Oli hauska huomata, miten vaatimattoman valkoiset mustikankukat huomasivat pröystäilevän orkidean punertavat keskustat ja sävyttivät omat kukkansa tismalleen samaan väriin. Täällä merenrantametsiköissä mustikankukkia taidetaan nähdä vasta toukokuun loppupuolella. Pohjanlahden pintaa peittää vielä rannassa paksu jää ja sillä urheilevat pilkkiukot.