Mestauskivi

Mestauskivi

Kotiseutu-lehdessä kerrotaan 1910 Siikajoen ja Lumijoen välisen taipaleen mestauspaikasta. Tien vieressä, puolivälissä taipaletta, on erikoinen kivi. Kivessä on kolme koloa, niin kuin olisi siihen päällä ja molemmilla nyrkeillä puskettu kuopat.

 ”Näky Olkijoella 1798” E. D. Clarke: Travels in various Countries of Europe, Asia and Africa, 1810–1819.

Tutkimusmatkailija Clarke kohtasi syyskesällä 1798 hurjan näyn Raahen lähellä Olkijoella ja kuvasi sitä yllä olevassa piirroksessa, sekä matkapäiväkirjassaan: Juuri ennenkuin saavuimme Olkijoelle (Oljocki) näimme metsässä, tätä varten peratulla aukeamalla kolmen pyörän nenässä erään rikollisen suomalaisen ruhjotun ruumiin; hän oli juovuksissaan kirveellä katkaissut pään eräältä naiselta. Hänen päänsä oli asetettu yhdelle pyörälle, oikea kätensä toiselle ja ruumis, joka oli kansan tavan mukaan puettuna valkoiseen puseroon keltaisella vyöhiköllä, lepäsi kolmannella, keskimmäisellä, toisten kahden välissä. Hengenasioista tuomittujen rangaistus vaatii Ruotsissa oikean käden katkaisemisen ennenkuin rikollinen mestataan. Pysähdyimme vähäksi aikaa piirustaaksemme tuon kaamean näyn. Keskellä synkkää ja yksinäistä korpea, jossa vallitsi kuolon hiljaisuus, oli se totisesti näky, joka puhui kammottavaa kieltä. Ihmisolennon ruumis siten alttiiksi annettuna lintujen saaliiksi yleisen maantien varrella, ei voi olla vaikuttamatta jokaisen ohikulkijan mieleen; ja kansan keskuudessa se ehdottomasti tekee mieleenpainuvan ja hyödyllisen vaikutuksen. Itse rikoksen suunnattomuus vaikuttaa kuitenkin säälintunteeseen, jonka rangaistuksen varoittava laatu synnyttää.

Ei ihme, että mestauspaikkojen muistot ovat säilyneet meidän päiviin asti ja paikoihin liittyy monia kummitustarinoita:

Kerran olivat muutamat nuoret miehet pelanneet korttia kiven vieressä, lähellä entistä mestauspaikkaa. Äkkiä metsästä oli alkanut kuulua hirvittävää huutoa ja ryminää, aivan kuin kokonainen armeijajoukko olisi siellä mestausta suorittamassa. Sanotaan, että mestauspaikat ovat niin läpeensä ihmisverellä kasteltuja, ettei niissä kasva kuin katajikkoa. 


Mestauskirves Vankilamuseon kokoelmissa. Saantitietojen mukaan mestauskirves on peräisin Mikkelistä, mutta kirveen alkuperäispaikkakunnasta ei ole varmaa tietoa. Kuolemanrangaistuksen käyttö rauhan oloissa päättyi Suomessa vuonna 1825. Kansallismuseo, CCBY4.0

Myös Muhoksen Teerikankaalla on ollut mestauspaikka, jonka lähimetsissä voi nähdä rauhattoman miehen. Sanotaan, että mies on syyttömänä tuomittu ja vaeltaa muun “tyhjän väen” kanssa levottomana. Kerran utajärveläinen mies oli kyydittänyt matkustajaa mestauspaikan ohi. 

– Katsopa tien laidalle vasemman kainalosi alitse, oli mies houkutellut kuskin penkiltä. 

Kun kyydissä ollut mies katsoi tien vierelle kainalonsa alta, näkyi tien laidalla levotonta väkeä mustanaan ja mestauspaikan menneitä kauheuksia.

Lue lisää: Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Kapteeni Himangan haamu

Täyen kuun aikana on melkein aina pohojatuuli. Pohojanmerellä oon monesti nähny, ku alakukuusta sinne joutuu, niin ei pääse Englantiin, ennen ku joutuu täyenkuun aika. Sillon tullee pohojatuuli, ja se työntää etteenpäin laivaa. 

kapteeni Himanka, 1923
Purjelaivoja lastataan Maivaperän satamassa, Samuli Paulaharju, 1924, Kansatieteen kuvakokoelma, CCBY4.0

Raahen kirkkoa vastapäätä, Cortenkadun varrella, on komean keltainen kapteeni Himangan talo. Entinen asukas on kertonut, että portin puoleisissa huoneissa kulkee aave siirrellen ja kolisuttaen puuhellan renkaita. Metallin kalske ja kirskunta saattavat herättää nukkujat yöaikaan. Kun huoneeseen menee, niin koskaan ei ketään näy. Kolinan ja painavat askeleet saattaa yöllä kuulla selvästi. Irti nostetut hellan renkaat ovat merkkinä huoneen oudoista tapahtumista. Kuka kapteeni Himangan talon kolisuttaja on, vai kolisuttaako hellan renkaita itse kapteeni?

Johan Himanka (1858-1927) oli kookas ja harmaapartainen mies. Vuosien merillä olo oli jättänyt vankkaan mieheen jälkensä. Miehen ääni oli voimakas, ja sen voi kuvitella kantaneen myrskyn kohinan yli, kun purjelaivassa joutui karjumaan käskyjä. Kerrotaan, että ollessaan 1902 raumalaisella Altai-parkilla kapteenina Himanka oli lähtenyt Englannin Newportista brikettilastissa etelää kohti. Purjelaivan matka oli pysähtynyt myrskyssä koralliriutalle Madagaskarin Tamataveen. Luotsi oli laivassa, mutta alus oli tuhon oma hakkautuessaan koralliriuttaa vasten. Laivan lokikirja kertoo, että lasti saatiin pelastettua proomuihin ja hylky myytiin. 

Vanhoina päivinä Himanka kertoi totena juttua alkuasukkaista, jotka olivat tulleet hänen luokseen ja pyytäneet jäämään Madagaskarin saaren keisariksi. Kapteeni oli huvittuneena kieltäytynyt. Kun Raahen merituuli oikein riepotti Cortenkadun kulmauksia, saattoi Himanka harmitella viimeisinä vuosinaan, että olisi sittenkin pitänyt jäädä Madagaskarin keisariksi.

Fregatti Altai. Alus profiilissa, taustalla oikealla Hongkongin rannikkoa sekä purjealuksia, djonkki. Purjelaivassa liehuu venäjän kauppalippu, nimiviiri ALTAI näkyy peilikirjaimin. Miehistön lukumäärä 9, osittain työnteossa. Kukka-aiheinen, veistetty kehys. Åbo Akademin merihistoriallinen kokoelma, CCBY4.0

Kun Raahen vanha kirkko paloi heinäkuun yönä 1908, kaikki raahelaiset olivat ämpäriketjuissa sammutustöissä ja katsomassa kuumottavaa tulimerta. Ikiaikainen, korkea kirkontorni humahti palavaan kirkkosaliin lennättäen kipinöitä niin, että viereinen alkeiskoulukin paloi. Kirkontornin messinkinen kukko tippui rytäkässä korkeudesta kapteeni Himangan talon pihalle. 

Vain yksi oli yöllisestä katastrofista poissa: vanha rumpali ja palovartija Hackmanin Matti nukkui sikeästi kirkon läheisessä talossa. Hänen kerrotaan aamulla hieraisseen silmiä monta kertaa mentyään aamulla pihamaalle. Vaikka Matti kuinka tähyili kellonaikaa kirkontornista, niin ei näkynyt koko kirkkoa. Yön palohälytys oli ohi ja meteli lakannut. Vanhasta kirkosta oli jäljellä vain savuavat rauniot. Palaneen kirkontornin suuri kukko odotti nokeentuneena kapteeni Himankaa pihamaalla.

Kapteeni Himangan kuoltua talon myöhempi asukas on kertonut, että rakennuksen huoneissa kävelee joku yöaikaan. Kerran nukkumassa ollessaan eräs asukkaista oli hätkähtänyt hereille tunteeseen, että sängyn vieressä seisoi joku. Uskaltamatta avata silmiään hän oli yrittänyt hengittää rauhallisesti ja maata hievahtamatta peittojen kätköissä. Painavat mutta hiljaiset askeleet olivat kävelleet verkkaisesti sängyn päätyyn, ja nukkujan yläpuolelta kasvoilla oli tuntunut ylle kumartuneen, kutsumattoman yövieraan rauhallinen hengitys. On vaikea kuvailla tuntua toisen henkilön läsnäolosta, mutta sängyllä nukkuva ei uskaltanut avata silmiään. Muutamien verkkaisten askelten jälkeen hetki oli ohi. Kävikö kapteeni Himanka omassa kodissaan katsomassa yöpuulle asettautunutta?

Raahen 1912 valmistunut kirkko. Matkailun edistämiskeskuksen historiallinen kuvakokoelma,1931 CCBY4.0

Sophia Marian matruusi

Tuntematon matruusi Hollannista. Matruusi seisoo ilmeisesti laiturilla pari tavarapakkaa takanaan. Kuva kirjasta Goud uit Graan, Nederland en het Oostzeebebied 1600-1850. kuva: Markku Haverinen, Suomen merimuseon kokoelmat, CCBY4.0

Oululaiskummituksista kuuluisin on Jumprun merimies, jonka askelia kuulee aamuyön pimeimpinä hetkinä ravintolan asiakkaiden lähdettyä kotiin. Ravintola Kaarlenholvissa kerrotaan hollantilaisen matruusin tarinaa niin pöydissä kuin baaritiskilläkin. Portaikon askeleet ja äkisti sammuvat valot ovat olleet talon arkipäivää menneinä vuosikymmeninä. Sanotaan, että talon ravintoloitsijan on ollut vaikea saada yövuoron väkeä jäämään laskemaan illan kassaa. Kuka nyt haluaisi järjestellä yön syvimpinä tunteina ravintolan tiloja aamua varten, kun vanhan talon kellareissa kummittelee matruusin haamu?

Aikalaisalus Suomen merimuseon kokoelmien valokuvassa: s/v SIR JOHN LAWRENCE. Liverpoolissa 1859 rakennettu parkki. CCBY4.0

Hailuodon edustalla myrskysi armottomasti heinäkuussa 1859. Hollantilainen Sophia Maria -kuunari oli tulossa paarlastissa Englannin Hullista kohti Oulun satamaa. Aluksen oli määrä ottaa Oulusta lasti tervatynnyreitä, Bergbomin kauppiashuoneen myymä tervalasti, ja viedä se ulkomaille. Perämeren kesämyrsky vaahdotti aaltoja, ja tuuli yltyi entisestään. Kuunari luovi myrskyssä ilman luotsia ja ajautui Oulun edustan saarista uloimman, Kattilankallan karikoille. 

Laivan kohtalo oli sinetöity. Seitsenhenkinen miehistö pelastui täpärästi laivaveneeseen, mutta kuunari Sophia Maria upposi nopeasti Perämeren aaltoihin. Onneksi menetettyä lastia ei ollut paljon. Mereen huuhtoutui miehistön omaa omaisuutta ja laivan esineistöä. 

Kuunarin miehistö pelastautui Hailuotoon, jossa selvitettiin haaksirikkoa. Osa matruuseista lähti Ouluun odottamaan työtarjousta sopivasta laivasta. Äkäisin merimiehistä räyhäsi kapakoissa, tappeli hämärissä olosuhteissa, ajautui kaupungissa rötöksiin ja joutui lopulta humalassa tyrmään selvittämään päätään. Yön aikana mies oli yllättäen kuollut. Kerrotaan myös, että hänet unohdettiin talon putkaan virumaan. Matruusi haudattiin Oulun hautausmaan laidalle vähävaraisten vaatimattomaan hautaan. 

Vanhassa rakennuksessa on nykyisin suosittu ravintola. Sanotaan, että rakennuksen vanhimmat osat voivat olla 1700-luvulta ja rakennuksessa tosiaan olisi ollut joskus vankeja. Vaikka matruusin asianmukaiset hautajaiset on aikoinaan pidetty, ravintolan työntekijät ovat kuulleet talossa vuosikymmenten aikana matruusin hoippuvat askeleet, joiden äänessä on pelottava kaiku. Kerrotaan, että harmaapartainen mies tilaa olutta, mutta kun juoma on laskettu, ei häntä näy missään. Yövartija ja siivoja eivät suostuneet jatkamaan menneinä vuosina töitään talossa. Levottomasti kulkeva matruusi kai odottaa kotimatkaa ja laivaa vuodesta toiseen portaissa astellen. 

Sophia Marian hylky löydettiin 1970-luvulla. Sukeltajat nostivat esineistöä hylystä, ja monia esineitä on talletettu Pohjois-Pohjanmaan museon pysyvään näyttelyyn.

Kummittelevia merimiehiä oli Oulussa nähty aiemminkin. Intiön hautausmaalla on merimiehen leskeksi sanotun, 24-vuotiaana kuolleen Berta Wilhelmiina Frickelin hauta. Hapertuneessa hautamuistomerkissä on ollut aikoinaan paljon selkeämpi kuva naisesta, joka nojaa kiveen tai peililtä näyttävään esineeseen. Sitkeä tarina kertoo, että naisen aviomies oli kuollut haaksirikossa. Suruviestin saatuaan Bertha istui peilipöytänsä ääressä suremassa. Kun hän alkoi kammata hiuksiaan, peilissä näkyi, kuinka ovi avautui ja merimies astui sisään huoneeseen. Bertha säikähti niin paljon, että kuoli peilipöydän ääreen.

Sata kiehtovaa Pohjois-Pohjanmaan perinteistä kummitustarinaa Gunilla ja kummat kertomukset -kirjassa. Tilaa helposti itselle tai lahjaksi HOLVI-verkkokaupasta.

Ankkuri, kuva:Rikkonen 1936, Museoviraston kokoelmat, CCBY4.0

Outoja tapauksia Oulussa

Eero Järnefelt, Oulu, 1922, Ateneumin taidemuseo

Toppilansalmen kummitus

Leskirouva Vilhelmiina Jäntti oli tottunut enteisiin. Selvänäkijän lahjat olivat tulleet hänelle pyytämättä, ja arjessa sattui joskus outoja tapahtumia, jotka oli parasta jättää vaille suurempaa huomiota.

Leskirouva oli menossa ämpärin kanssa hakemaan kaivosta vettä Oulun Alasiirtolassa. Edellä käveli pitkiin hameisiin pukeutunut nainen, jolla oli säntillinen hiusnuttura. Nainen kääntyi Kaupin portista pihalle ja kyyristyi kaivon taakse. Kun leskirouva ehti ämpärin kanssa kaivolle, niin ketään ei näkynyt. 

– Mitä se Jänttiskä siellä pyörii? talon ovelle tullut Kaupin rouva kysyi ihmetellen.

– Oli taas vähän outo tapaus, leskirouva sanoi vaiteliaasti ja alkoi nostaa vettä kaivosta mietteisiin painuneena. Selässä kulkivat kylmät väreet.

Aamupäivällä Jäntin pojat tulivat kotiin ja sanoivat vakavina nähneensä, kun Toppilansalmeen hukuttautui joku nainen. 

– Sitä se hahmo siis tiesi, leskirouva sanoi hiljaa. – Näyttäytyi kuollessaan minulle.

Oulun rautatiesillan vihkimistilaisuus, 1903. Ensimmäinen juna kulkee sillan yli. Alla virtaa Oulujoki. Museovirasto
Kuvitusta kirjasta Gunilla ja kummat kertomukset.

Jänttiskän näky

Vilhelmiina Jäntti työskenteli Oulun Åströmillä. Töihin nahkatehtaalle kuljettiin Alasiirtolasta kävellen, ja aamulla tuli herätä varhain. Kadut olivat liukkaat, elettiin kevättalvea. Leskirouva Jäntti oli ottanut mukaan potkukelkan ja potkutteli hiljaisella kadulla. 

Edellä näkyi tuttu kuivasjärveläinen nainen, joka näytti liukastelevan tiellä kiireesti eteenpäin. Naisella oli tuttu valkoinen huivi ja musta takki. Vilhelmiina lisäsi vauhtia ja sai naisen kiinni.

– Huomenta. Ota kiinni tuosta potkurista, että pysyt pystyssä! Vilhelmiina sanoi edellä kulkevalle naiselle.

Kun potkukelkka oli naisen vierellä, hävisi kulkija aamuhämärään.

Myöhemmin päivällä tuli surusanoma. Kuivasjärven tuttu nainen oli kuollut aamuvarhaisella.

Aspegrenin puutarhassa

Kotimaan matkailua korona-aikaan. Käännettiin nokka kohti Pietarsaarta, jonka Rosenlund – Aspegrenin puutarha vetää puoleensa magneetin tavoin joka vuosi. Rovasti Gabriel Aspegren rakennutti Rosenlundin 1700-luvulla ja puutarha on Suomen vanhimpia pappilapuutarhoja. Erityisen hienoa minusta on se, että puutarhan hoidossa on omilla kasvipalstoillaan mukana viljelyyn hurahtaneet harrastajat tuomassa yhteisöllistä fiilistä, joka välittyy meille turisteillekin.

Apteekkipuutarhojen ohella pappiloilla oli suuri merkitys maamme kulttuurihistoriassa. Viljanviljelyn, karjanhoidon, metsästyksen ja kalastuksen rinnalle haluttiin nostaa valistus- ja hyötyajattelun hengessä uusia viljelylajeja ja -menetelmiä. Perunoiden ja omenoiden viljely levisi moniin pitäjiin 1700-luvulla valistuksen aikana, jolloin pappiloista tuli myös mahdollisimman omavaraisia ja puutarhakulttuurin sanansaattajia. Siemeniä, mukuloita ja kasvien alkuja annettiin seurakuntalaisillekin. Aspegren taisi olla Pohjois-Suomen ensimmäisiä omenanviljelijöitä.

Moitteettomia mallipihoja tarvittiin esimerkeiksi ja kasvipankeiksi pienille paikkakunnille. Pappiloiden puutarhat olivat hyödyn lisäksi samalla kuin paratiisin puutarhoja, ajan hengen mukaisia luonnonkaipuun paikkoja. Jo papin poika luonnontieteilijä Linné puhui puutarhoista korostaen niiden hyvinvointia parantavaa vaikutusta, joten hyvä täällä oli raskaan koronakevään jälkeen ladata akkuja näin turistina.

Puutarhassa oli jo rovasti Aspegrenin aikaan 1700-luvulla harvinaisia pikkupuita, ruusuja ja keskellä tyylikäs 12-kulmainen huvimaja. Kasvihuoneet ja kasvilavat pidensivät viljelykautta. Pohjoisilta tuulilta suojasi muuri, jossa oli paanukatto. Ruutanalammikoista toinen on kivetty reunuksiltaan.

Kolottaako hammasta tai jomottaako päätä? Puutarhassa kasvaa käytön mukaan ryhmiteltyjä kasveja esim. 1700-luvulla käytettyjä lääkekasveja, jolloin oli tärkeää ylläpitää omaa kotiapteekkia.

Kansatieteilijä Samuli Paulaharju kertoo vanhoista parannuskeinoista Wanha Raahe -kirjassa: Vilutautiin oli tohtori Staudinger määrännyt hartioille kämmenen kokoisen pussin, joka sisälsi kanverttia, ja kun ”keuhkokuume” vaivasi, piti hautoa ihoa ”kameelikukka”- (chamomilla, jota kasvoi merensaarilla) ja etikkavedellä. Yskään olivat Raahen rouvat tuoneet Ruotsista hyvän ”reseptin”. Sen mukaan muokattiin annos neljästä munaruskuaisesta, neljästä luodista vastakirnuttua voita, kahdesta jungfrullisesta hunajaa ja kahdesta luodista inkivääriä, ja sai tätä annosta ottaa mielin määrin. Kolotus vaivasi varsinkin vanhoja merenkävijöitä. Siihen saatiin hyvä apu ”Juthströmin kolotusvoiteesta”, jota valmisti värjäri Juthströmin sisar. Mutta vielä parempi apu tuli, kun vanhat Leufstadiukset kävivät kysymässä neuvoa kuuluisalta parantajalta, Bäckilta, ja antoivat sitten oppinsa muillekin. Ensin piti ”smörjätä” kolottavia jäseniä voiteella, johon oli sekoitettu jungfru katajaöljyä ja puoli jungfrua ammoniakkia; sitten piti ryypätä puoli kuppia konjakkia ja ottaa ankara männynhakokylpy, niin että koko ruumis tuli pihkaan. Tämä pihka piti mennä nukkumaan pois ja sen jälkeen täytyi hieroa jäsenensä kahteentoista kertaan koirantalilla, johon oli hiukan sekoitettu lavendeliöljyä. Silloin kolotus katosi. Vatsatautiin taas Veisselin rouva määräsi pellavansiemeniä, ja kuumaa sekä kylmää vettä vuoroon.

Jos ruumiillisia vaivoja ei ole, niin henkiseen laatuun löytyy Aspegrenin puutarhasta myös raamatullinen yrttitarha. Raamatullisessa yrttitarhassa viljellään mm. viikunaa sekä tuttujakin yrttejä kuten tilliä ja minttua. Jos muu ei paranna stressiä, niin kauniiden ruusujen tuoksu.

Jumala sanoi: “Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmiä, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaisia siemeniä”. Ja niin tapahtui. Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka kantoivat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä. Jumala näki, että niin oli hyvä. Raamattu 1. Moos. 1:11-12

Kultaisen sydämen salaisuuksia

Kerroin tässä blogissa keväällä yli kaksisataa vuotta vanhan sydänkorun historiasta Jenny Paulaharjun kirjoittamaa 1930-luvun lehtijuttua siteeraten. Elimme kesällä jännittäviä hetkiä vanhaa korua tarkastellen. Nyt kesällä 2020 yli 200 vuotta vanha koru on esillä Raahen Kruununmakasiinimuseossa ja Raahe-seura ry:n tilaama uusi hopeakoru on julkistettu!

Kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdon Raahen sydän on modernisoitu versio yli kaksisataa vuotta vanhasta kultakorusta.

Tilasimme Raahe-seuran johtokunnan voimin kultaseppä-muotoilija Päivi Harjuhaahdolta modernisoidun version yli 200 vuotta vanhasta Flemingin sydämestä ja lopputulos on upea. Hopeakoru osoittautui suosituksi lahjaksi. Korua voi tiedustella kotiseutuyhdistyksen yhteyslomakkeella. Korun julkaisu tapahtui virtuaalisten Pekanpäivien aikaan, jolloin Raahen museon kokoelma-amanuenssi kertoi suorassa lähetyksessä Suomen sodan tapahtumista Raahen ympäristössä ja kertasi Flemingin sydämen historiaa aina vuodesta 1809.

Lähetyksen jälkeen jalokivitutkija ja antiikin tuntija Ilse Gröndahl-Ahlqvist lupautui tutkimaan korun tarkemmin, sillä vanha perintökoru saapui näyttelyn vitriiniin aivan Pekanpäivien alla ja sitä ei oltu koskaan aiemmin näytetty asiantuntijalle. Keräännyimme jännittyneenä pienellä joukolla Raahen Kruununmakasiinin tiloihin kuulemaan Ilsen havointoja arvokorusta, jonka kytkös Raaheen syntyi Suomen sodan taisteluissa Pyhäjoen Yppärilän ja Viirteen suunnalla olleissa taisteluissa 16.4.1808.

Yli kaksisataa vuotta vanhan korun pinnasta löytyi tarkasti tutkittaessa hampaanjäljet!

Oli kiehtovaa katsoa ammattilaisen arviointityötä. Mitat, paino, materiaali. Jo korun kuvaa katsoessa kokenut asiantuntija pystyi päättelemään korun historiasta paljon, mutta lähietäisyydeltä katsoessa siinä erottuivat mm. hampaanjäljet eli riipus oli joskus ollut käyttäjällään suussakin! Korun litteä kiinnityslenkki paljasti, että kultaseppä ei ole pyöreämpää kultalankaa käyttävä venäläinen ja korun leimoja katsoessa epäilys vahvistyy. Koru on Tukholmasta!

Flemingin sydän on vuodelta 1809 ja sen on valmistanut tukholmalainen kultaseppämestari Carl Gustaf Friberg.

Korun leima paljasti salaisuutensa ja C.3 vahvisti kaksisataa vuotta vanhan sukutarinan Suomen sodan ajoilta. Korun on valmistanut vuonna 1809 kultaseppämestari Carl Gustaf Friberg. Ainutlaatuinen Flemingin sydän on kolmas koru, joka tekijältä tiedetään. Tarinan mukaan korun medaljonkiin oli kätketty Flemingin lesken hiuskiehkura. Aivan kuin tämä näkyisi vielä Samuli Paulaharjun kokoelmiin kuuluvassa valokuvassa 1930-luvulta, joka sysäsi koko koruprosessin liikkeelle, mutta hiussuortuva on ajan kuluessa kadonnut.

Korun kultaus on 18 karaatin keltakultaa ja päällä on hienokultaus. Sydämenmuodon lisäksi koru on Ilsen mukaan myös amforamainen, tyypillinen tuoksupullon muoto. Tarinassa kerrottu hajuvesikin on kauan sitten kadonnut.

Kiitokset Ilselle asiantuntijalausunnosta! Flemingin sydämen tarina ja sen pohjalta tehty Raahen sydän -hopeakoru sykkivät kotiseuturakkautta.

Jenny Paulahrjun kirjoittama lehtijuttu 1930-luvulta. Lehtijutun voit lukea edellisestä blogikirjoituksestani.

lähde: Sari Jaatinen, Sydänjuuret ulottuvat Tukholmaan, Raahen Seutu 10.7.2020

212 yötä jouluun on

Kellarin kätköissä talvensa viettäneet hyasintit puhkesivat kukkaan. Kun sulkee silmät ja haistaa, niin on humauksessa joulun tuoksuissa. Hollantilaiset pitävät kuulemma hyasinttia enemmänkin kevätkukkana. Kevät on ehkä täällä Pohjois-Pohjanmaalla meren rannalla vähän myöhässä, mutta ilo kukista on sitäkin suurempi.

Esikoinen innostui leipomaan piparkakkuja, joita sitten syötiin puhtaaksi pestyllä terassilla iltapalaksi. Jouluun on vielä 212 yötä ja kesälomaan vain viisi!

Hyasintteja pidetään melkeimpä vanhimpina joulukukkina. Ensimmäinen tiedetty jouluhyasintti kukki helsinkiläisten ihmetykseksi kukkakaupan ikkunassa vuonna 1879. Aika myöhään. Hyasintteja oli kyllä kukitettu keväisin jo vuosia aiemmin.

Pohjolan joulu -kirjaa kirjoittaessani löysin mielenkiintoisen kasvimuiston. Raahelainen Ina Montin rakasti kukkia kesät talvet ja kasvatti säilyneiden kirjeiden perusteella hyasintteja jo ainakin vuosina 1870-72: Montinin talon pihalla on iso puutarha kukkineen ja lehtimajoineen. Jo lapsena Inaa viehätti sen suunnittelu ja hoito. Talvella hän kohdisti hellyytensä ruukkukasveihin. Alman tehtävänä on olla Inan asiamiehenä Helsingissä. Jo maaliskuussa saa hän lähettää siemenet kesää varten ja lokakuussa hyasintin sipulit, kerrotaan Risto Enarvin kokoamassa sukuhistoriikissa. 

Minä löysin hyasintin sipulit paikallisesta marketista syksyllä. Tuntui varmimmalta istuttaa hyasintit purkkiin ja viedä pakkaselta piiloon kellariin, jossa lämpötila hipoo nollalukemia.

Aikoinaan ja vielä nykyäänkin joskus näkee myynnissä erityisiä hyasinteille tarkoitettuja sipulilaseja, joiden käytöstä valistettiin vuonna 1929 Viikko-Sanomissa tähän tapaan: Joulukukkasien aika. Oletteko ajatellut, että nyt alkaa olla vähitellen aika istuttaa sipulikasvit multaan, että ne joutuisivat kukkansa avaamaan jouluksi. Hyasintti on yksi kauneimpia sipulikasveja. Se on merkillinen siitä, että sitä voi kasvattaa myöskin n.s. hyasinttilaseissa. On muistettava, että lasissa on pidettävä puhdasta, kirkasta vettä. Hyasintti kasvattaa juuret veteen ja pärjää sipuliinsa keräämän varaston turvin joulun yli.

Mahtavat hyasinttimeret näin keväällä 2019 reissullani Hollantiin. Parinkymmenen kilometerin päässä Amsterdamista sijaitseva Keukenhof oli reissun pääkohde ja väriloistossa ei tarvinnut pettyä. Huhtikuun alussa erityisesti varhaisimmat tulppaanit, hyasintit ja narsissit olivat parhaimmillaan. Puiston viimeisen päälle tehdyt istutukset ja tasaiset nurmikot mykistivät ja viereinen vaaleanpunaisena kukkiva hyasinttipelto oli uskomaton. Hyasinttien mahtava koko hämmästytti, kun läheisimmät muistikuvat hyasinteista meille suomalaisille ovat joulukuun kalvakassa valossa tinapaperikääreessä kököttävät kukkaparat.

Keukenhofissa vierähti koko päivä aamuvarhaisesta iltapäivään. Väreistä ei saanut tarpeekseen, vaan uudelleen on sinne päästävä, jotta pääsee näkemään vielä myöhäisemmän kevään kasvipaljouden.

Levottoman hauta

Oulun hautausmaan laidalta

Syyskuu oli pitkällä, ja akat olivat kuokkimassa pottuja Oulun hautausmaan vieressä. Yksissä tuumin sovittiin, että pottupenkin päähän ensimmäisenä ehtinyt käy keittämässä kahvit lähellä olevan riihen pesässä. Joutuisin kokosi lähistöltä hautausmaan kiviaidan vierestä sytykkeitä ja ottipa muutamia joutilaita laudanpalasia hautausmaan aidan sisäpuoleltakin. Kun hän oli sytyttämässä tulia riihen pesään, niin tulitikku sammui kylmässä henkäyksessä ja ulkoa kuului käskevänä möreä ääni: 

– Lauta pois! 

– Hyvä isä, siunaa ja varjele! akka huusi ja nakkasi laudan ovesta ulos. 

Kahvit jäivät keittämättä. Kirkkomaalta ei saa lautoja varastaa, eikä kasveja ottaa. 

Kerrotaan, että eräs tyttö oikaisi kerran Oulun hautausmaan läpi. Mennessään kumpujen lomassa ja kiviaitojen laitaa hän löysi isoja mustikoita ja keräsi niitä komean keon kouraansa. Meheviä marjoja oli mukava syödä kulkiessa kotia kohti. Mutta kun mustikat oli syöty ja kotimatka taitettu, ei tyttö pystynytkään vastaamaan äitinsä tervehdykseen. Silmät suurina hän kakoi ääntä kurkustaan, mutta ei saanut ilmoille pihaustakaan. 

Hautausmaalta kerätyt mustikat veivät mennessään tytön äänen.

Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta

Levottoman Hauta

Mun sydämen on suruinen, ain kuolemaani asti. Helvetin waiwa tulinen, siis walitan waikiasti. Surkiasti suullani ääntelen. Tuskassani rintaani painelen, käsiäni murhees wääntelen. Ei lohdutust woi kukaan lainata.

Tässä lepää levottomuudessaan satulamaakarin kisälli Jaakoppi Lagerkrantsi.

Jakob Lagerkrantzin viimeinen leposija Intiön hautausmaalla tunnetaan “levottomana hautana”. Muistotaulun ahdistava runo on saanut ihmiset puhumaan levottomasta ja valittavasta Jaakopista vielä kauan miehen kuoleman jälkeen, eikä Intiön hautausmaan tuolla kulmalla haluta kulkea hämärän aikaan.

Kerrotaan, että Jaakob oli rakastunut oululaiseen rikkaan porvarin tyttäreen. Jaakobin tiedettiin olevan ailahtelevainen, iloinen toisinaan ja joskus murheen murtama. Köyhä kisälli ei voinut rakkaudestaan huolimatta saada itselleen rikkaan talon tytärtä. Tytön isä kilpaili rikkaimpien kauppahuoneiden kärkijoukossa. Kerran hän tuli kohdakkain oudon Jaakobin kanssa ja sai kuulla miehen mietteitä ihanasta tyttärestään.

– Jos poltat kilpailijoideni aitat, niin saat tytön omaksi, porvari oli sanonut pilaillen Jaakobille, kun kukaan muu ei kuullut.

Huhut kertovat, että Jaakob oli sytyttänyt tulen. 

Kolmekymmentäviisivuotias Jaakob löydettiin hirttäytyneenä Oulun köyhäintalosta huhtikuussa 1859. Ei lohdutusta voi kukaan lainata, lukee hautamuistomerkissäkin epätoivoisen Jaakobin muistoksi.

Vaivaisukon velkaraha

Parikymmentä vuotta sitten ajelin silloisen tyttöystäväni kanssa melko päämäärättömästi ympäri kesäistä Pohjanmaata Ultra Brata autostereoissa luukuttaen. Taisi olla niin, että Kalajoen edustalla, idyllisessä Maakallan saaressa vietettiin hellepäivää ja nähtiin sen retken ensimmäinen vaivaisukko pienen kappelin seinustalla. Meren myrskytuulia ja porottavaa aurinkoa uhmannut ukko näytti upealta. Sen kummempia ajattelematta otin siitä valokuvan.

Tärkeämpää nuorten rakastuneiden kesäreissussa taisi olla yhdessäolo kuin nähtävyydet, mutta kesäöinä vanha Toyota kaarsi jostain syystä usein kyläpahasten kirkkojen kulmille ja melko monesta paikassa meitä tervehti vaivaisukko kirkon tapulin seinälle naulattuna. Valokuvia räpsittiin ohimennen. Eri vaivaisukkoja nähtiin reissussa lopulta 22kpl!

Yllätys oli iso, kun tutut puuveistokset tulivatkin sitten seuraavana vuonna vastaan Helsingin Arkkitehtuurimuseossa vaivaisukkonäyttelyssä. Vaivaisukkobongausta ja muita hulluja päähänpistoja kestävästä tyttöystävästäkin tuli sitten pitkäaikaisempi matkakumppani, kihlattu ja lopulta vaimo.

Kirjassani Gunilla ja kummat kertomukset – kummitusjuttuja Pohjois-Pohjanmaalta on yksi vaivaisukkoihin liittyvä kummitusjuttu:

Entisaikaan maataloissa eli monta sukupolvea samassa pirtissä. Joskus oli ahdasta ja eripuraa, toisinaan asiat sujuivat hyvin. Erääseen taloon tuli nuori emäntä, joka ei pitänyt talon vanhaa muoria enää missään arvossa, vaikka vanhus osallistui talon töihin voimiensa mukaan. 

– Jos tuo muori tuosta pian kuolee, niin pistän minä kokonaiset viisi markkaa äijänleukaan, nuori emäntä manasi tarkoittaen kirkon tapulin laidalla seisovaa vaivaisukkoa. 

Ei mennyt kauan, kun muori kaatui portaissa pihamaan kivikkoon ja kuoli. Talon vanha emäntä saatettiin hautausmaalle kellotapulin kautta vaivaisukon ohitse. 

Hautajaisten iltana nuori emäntä meni nukkumaan, mutta ei saanut unta. Tuvan nurkan hämärästä, vanhan emännän penkin luota kuului voimistuva ääni, joka sähisi loputtomiin. 

– Vie se raha äijänleukaan. Vie se raha äijänleukaan!

Säikähtänyt nuori emäntä kiskaisi vaatteet päälleen ja lähti pimeään yöhön raha mukanaan. Vasta kirkolla, kun raha oli kilahtanut vaivaisukon aukosta sisälle, loppui ääni. Vaivaisukon velkaraha oli maksettu, ja yö hiljeni ympärillä. 

FAKTA: Vaivaisukot

Kirkkojen tapuleiden ja ovenpielien seinustoilla seisoo erityisesti Pohjanmaalla säätä uhmaten noin 140 vaivaisukkoa, joista suurin osa on 1800-luvulta. Jokainen pitäjä velvoitettiin 1600-luvulla pitämään huolta omista vaivaisistaan keinolla tai toisella. Raahen museoon talletettua kauniskasvoista vaivaistukkia on arveltu Hauhon vaivaisukon ohella Suomen vanhimmaksi. Sateet ja auringon paahde ovat kuluttaneet Raahen vaivaistukkiin kaiverretun kirjoituksen lähes näkymättömiin, mutta veistoksen on arveltu olevan 1600-luvulta. 

Vaivaisukkojen tehtävänä oli toimia köyhien ja sairaiden auttajina. Nykyisin vaivaisukot keräävät rahaa seurakunnan hyväntekeväisyystyöhön. Vaivaisukot ovat osin onttoja. Rinnan pellillä vahvistetusta aukosta voi kirkkokansa tiputtaa rahan vaivaisukon rahasäilöön. Moni ukoista on joutunut aikojen kuluessa ryöstön tai ilkivallan kohteeksi. Aikoinaan uhritukeiksi sanottuja lahjoituslippaita on ollut myös teiden varsilla. Suomen sodan jälkeen vaivaisukkojen määrä lisääntyi erityisesti Pohjanmaalla, ja puuveistoksista moni kuvaakin jalkansa tai kätensä menettänyttä sotainvalidia. Ihmishahmoisena lahjoituslipas on herättänyt kirkkokansassa myötätuntoa, mutta mykkä kuviin ja veistoksiin tottumaton kulkija on saattanut kokea käsi ojossa rahaa anovan vaivaisukon pelottavan vaativanakin.

Keväinen hyasintti ja omenasipulipiiras

No olihan niihin pakko tarttua. Keltaisiin hyasintteihin, kun niitä kerta tarjolla oli. Sanotaan, että Keukenhofin kulkijoille ja alankomaan asukkaille hyasintit ovat kevätkukkia. Mutta minun tarvii laittaa vain silmät kiinni ja nuuhkaista läheltä, niin olen joulutunnelmissa. Tuoksu on suorin tie muistoihin ja hyasintin hurja haju kuuluu minun jouluuni.

Vanhaan ja monikäyttöiseen läkkitörppöön tulikin nyt kolme keltaista hyasinttia, purkillinen halpoja tete á tete narsisseja, lasten tökkimiä pajunkissoja ja muutama pihalta napsaistu oksa tuijaa.

Aurinkoisen pääsiäispäivän puuhana väritettiin rennosti muutamat kananmunat ja lounaaksi vegeiltiin tuttuakin tutumpaa sipuliomenapaistosta, joka ei petä koskaan – ja paranee vaan lämmitettäessä.

Sipuliomenapaistos

  • 3 dl grahamjauhoa
  • 100 g voita
  • 3 rkl vettä
  • 3 sipulia renkaina
  • 2-3 omenaa raastettuna
  • 4-5 tomaattia viipaleina
  • juustoraastetta
  • currya
  • suolaa
  • kuivattuja tai tuoreita yrttejä makusi mukaan

Sekoita grahamjauhot, sulatettu voi ja vesi. Halutessasi voit lisätä taikinaan ripauksen suolaa. Levitä paistoksen pohja uunipellille leivinpaperin päälle. Paista 10 minuuttia 225 asteessa. Lisää loput ainesosat seuraavassa järjestyksessä: 1. omenaraaste, 2. curry, 3. sipuli, 4. tomaattiviipaleet ja yrtit (esim. kuivattu oregano) ja 4. juustoraaste.

Paista vielä noin 20 minuuttia, niin että sipulit ovat pehmenneet ja juustoraaste saanut kauniin värin.